Isänpäivä – Millaisia isiä seuraavissa polvissa siintää?

Vietin viime viikolla varsin liikkuvaista Ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Sain ensin olla kahden yön reissulla Iisalmessa ja sitten vielä Helsingissä osallistumassa nuorten BuenoTalkiin (löytyy täältä, jos haluat katsella). Siinä oli samalle viikolle työn sarkaa, sillä jätin myös kirjan käsikirjoituksen ja tein useamman ison lehtiartikkelin, mutta onneksi pitkillä junamatkoilla on minusta ylivertaisesti kivointa kirjoittaa ja helpointa keskittyä.

Olipa mielekkäitä, koskettavia ja hienoja tapaamisia viikko pullollaan!

Iisalmen keikalla puhuin soteammattilaisille parituntisen verran siitä, miten lapsuuden kokemukset liikaa juovien vanhempien kanssa voivat vaikuttaa työelämän jaksamiseen, kollegankestokykyyn ja vaikka esimieskohtaamisiin. Mietimme millaisia vahvuuksia ja sudenkuoppia tausta tuottaa, ja miten parhaimman voisi kaivaa itsestään esiin kuluttamatta voimiaan loppuun. Parituntisen yleisötilaisuuden aiheina taas olivat jaksaminen, pärjääminen, pinnisteleminen, riittämättömyydentunteet, vanhemmuus, isovanhemmuus ja ihmissuhteet kostealta pohjalta ponnistaen. Mietimme syitä ja seurauksia, mutta ennen kaikkea sitä millaisilla keinoilla hankalasta taustasta voisi jatkaa hedelmällisimmin eteenpäin. Siitä kulmasta mietin isänpäivääkin tänään.

Jokaisella Kosteusvaurioita-kohtaamisellani näihin aikoihin marraskuussa esiin nousee isän ikävä. Ihmiset jakavat paljon mietteitään siitä, miten vielä aikuisenakin olisi kova kaipuu isän lähelle, muttei pääsyä. Isät ovat joko juoneet itsensä hengiltä tai henkisesti saavuttamattomiin.

Oma kokemukseni kosteudesta kotona ei liity isään, mutta tunteet tunnistan tietenkin. Ne ovat samoja siitä huolimatta kumpaan vanhempaan muistot liittyvät. Vanhemmankaipuusta siinä puhutaan. Ihmetyksestä ja kivuista. Selvittämättömistä kysymyksistä enemmän kuin mistään. Miksi on kysymyksistä kirkkaasti yleisin. ja varmasti vaikeimpia vastatakin. Vain se juonut tai juova vanhempi voisi vastata siihen, mutta lapsi, aikuisenakin, on pääsemättömissä, jos vanhempi ei ole halukas vastaamaan siihen, tai ei ole enää tavattavissa.

Ajattelen, että olennaisinta olisi ehkä löytää sellainen tapa elää, jossa on mahdollista antaa itselleen lupa kaivata ja surra, kokea vihaa ja turhautumistakin, mutta sillä tavalla erillisenä ihmisenä, etteivät menneen kipeät kuviot pääsisi enää imaisemaan tunnepöllyihinsä. Ei helppo juttu ollenkaan, mutta tehtävissä, siihen haluan vakaasti uskoa.

Isänpäivänä veto nykyisen ja menneen – lapsiminän ja aikuisen minän – välillä on kenties kovimmillaan. Vanhoihin rooleihin on helppo humpsahtaa. Silloin pohditaan ulkopuolisen silmissä aika triviaalejakin juttuja. Sellaisia, jotka ovat asianomaisen mielessä kuitenkin kaikkea muuta kuin triviaaleja. Esimerkiksi se, pitääkö isänpäiväkortti lähettää, kimppu ostaa, tai vierailulle mennä, vaikka vastassa olisi pelkkää suttuista surua, ovat oikeasti isoja kysymyksiä kipuilevassa mielessä. Olen lukuisia kertoja nähnyt ihmisten puhkeavan itkuun pelkästä ajatuksesta, että jättäisi tänä vuonna tuon tekemättä – ja vuosia elin itsekin ihan samoissa oloissa toukokuisin.

Se, että kerran kuuntelisi itseään ja suojelisi itseään vastentahtoisilta eleiltä, voi tuntua melkein mahdottomalta. Siltä, että maailma nitkahtaisi radaltaan pelkästä yrityksestäkin. Se ei kuitenkaan nitkahda. Kun siihen vain löytyisi usko ja luotto. Eronteko, happirako, itsensä kuunteleminen ja selkeän valinnan tekeminen voi helpottaa oloa ihan hirmuisesti.

En usko, että vanhemmat tietävät, miltä tällainen suru tuntuu. Se asuu lapsen sisällä sitkaasti. Vanhemmilla on omansa, tietenkin on, ja monilla heistä samankaltaiset kokemuksensa sinne edelliseenkin sukupolveen, mutta silti. Näiden surujen kanssa kipuillaan perheissä pirun yksin. Kohtaamatta, hiljaisuudessa tai pinnistellen kahvipöydissä. Joskus ihan ilmiriidellenkin, vaikka ei ehkä saadakaan kiinni siitä, mistä tulehtunut leimahdus taas syttyi. Kaipuusta, kivuista, rakkaudesta ja siitä miksi-kysymyksestä ne versovat. Sanomattomista, selittämättömistä sanoista.

Menneitä on voitava surra niin kauan kun surettaa. Niille tunteille ei tarvitse eikä voi laittaa aikarajaa. Samalla ajattelen, että tervehdyttävin apu eteenpäin (korostan: eteenpäin meneminen ei tarkoita menneisyyden unohtamista, päinvastoin, sen hyväksymistä ja käsittelemistä) on siinä, että suuntaa katsetta tukevimmin menosuuntaan. Voi hyvin olla, ettei rauha koskaan löydy suhteessa edeltävään polveen. Paljon on silti vielä tehtävissä toiseen suuntaan.

Seuraavien polvien isyyksien vahvistamisessa on valtavaa voimaa. Ajattelen sen tapahtuvan oman isänroolin rohkealla ja perinpohjaisella pohtimisella menneiden sukutaakkojen selvittämisen keinoin ja ennen muuta tulevien isäpolvien kasvun tukemisella. Ihanimpia isänpäiviä syntyy, kun omat poikaset varttuvat huomioituina, kannustettuina ja rohkaistuina seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Tietoisina omista sukutaustoistaan, mutta ilman uhkakuvia ja toisten taakkoja. Tänään paljon hyvää syntyy myös oman puolison isyyden vahvistamisella ja tukemisella.

Kaikki se korjaa vähän huomaamattakin ihan valtavasti, ja pitkäkestoisesti. Siitä kaikesta syntyy myös iloa, onnea ja lempeyttä.

Onnea isät! Olette ihan korvaamattomia!

IMG_6897

Mainokset

Odottelun vaikeudesta

Kirjan kirjoittaminen on vähän kieroutunutta puuhaa. Esimerkiksi siksi, että prosessin aikajänne on älyvapaa. Ensin on hahmottomia ideoita. Sitten hahmoa alkaa löytyä ja tekstiä syntyä. Seuraavaksi tykitetään sormet savussa mielipuolen lailla ja aika uhkaa koko ajan loppua. Sitten yhtäkkiä ollaankin tässä. Odottelussa.

Toinen kirjani ilmestyy vuodenvaihteessa. Se lähtee kohta painoon. Vielä väsätään muutamia viime hetken juttuja, mutta homma on kokolailla paketissa. On tehty isojakin siirtoja, kuten vaikkapa vaihdettu kirjan nimi ja kansi, mutta se kohta, jossa aivoissa hurisi hulluna ja päivien tunnit vain kiisivät ohi, on vaihtunut aivan toisenlaiseen tunnelmaan. Nyt jännittää eri tavalla. Ei se, ettenkö ehtisi maaliin, vaan se, mitä maalin jälkeen tapahtuu.

Miten kirja löytää lukijansa? Millaisia mietteitä se herättää? Herättääkö se mietteitä ylipäätään? Saavatko muut kiinni siitä, mikä on kiehtonut minua yli vuoden yöt ja päivät? Ja pahin (ja ehkä absurdein): ehtiikö joku muu julkaista juuri täsmälleen saman kirjan minua ennen? Selaan kustantamojen katalogeja hermostunein elkein.

Viimeksikin tämä laskeutumisvaihe oli vaikea. Kovasta kiidosta tavalliseen tahtiin siirtyminen vie aikaa. Täysteholla ei voi kuitenkaan poltella moottoriaan koko ajan. Olenkin taas vesijuossut melkoisesti. Ja kutonut. Villatakin, tumput, kaksi pipoa ja 7,5 paria villasukkia, jos tarkkoja lukuja kaivataan.

Ja lukenut ja kuunnellut hulluna kirjoja. Kuten tällaisia.

Screenshot_20181024-085706__01

(Kuvat: Storytel.)

Kädet vaativat säpinää. Silmät ja korvat suihkivat menemään. Pitää. Laskea. Kierrokset.

Hankalinta on se, että ei tässä auta jäädä lonnimaan tyystin. Ihan tavalliset työt on tietysti myös tehtävä. Juuri nyt työn alla on 10 artikkelia erilaisista aiheista, verkkosivu-uudistus, luentoreissu ja podcast-sarjan valmistaminen. Ihan tavallisen vauhdikasta arkea siis.

Olennaisin kysymys kuuluu näin: Miten saisi laskettua ne ylimääräiset kierrokset ilman, että kone hyytyy kokonaan?

Lähetin kirjan kustantamoon – Seuraa nimipaljastus!

Äsken painoin lähetä nappulaa ja sujautin kirjani käsikirjoituksen kustantajalleni Atenaan (ja kuva kertoo hetken tunnelmat). Oikeastaan laitoin sen kahdelle kustannustoimittajalle samaan aikaan, sillä minulla on ollut tämän toisen kirjani kohdalla valtava etuoikeus saada tekstilleni kahdet ammattilaissilmät omieni lisäksi – ja sitten vielä kahdet taitavat amatöörisilmätkin. Mitä luksusta!

Kirja tulee vielä takaisin. Seuraavaksi oikoluetaan niin vimmatusti ja sitten tarkistetaan vielä taittoa. Silti juuri tämä hetki tuntuu ihanalta. Paketissa pitäisi nyt olla kokolailla kaikki sisältö ja aika tarkkaan oikeassa muodossakin. Oli melkoinen urakka, tälläkin kertaa. Ihana ja kamala. Kirosin, nauroin, itkin, valvoin öitä, vilistin hybriksessä, istuin tylsistyneenä ja taoin valtavan innon vallassa. En muistanutkaan Kosteusvaurioiden * teosta tätä intensiteettiä, vaikka projekti alkoi melkein puskusaumassa.

Kustannussopimus kirjasta solmittiin tammikuussa. Siinä vaiheessa olin kyllä puuhaillut teeman äärellä jo hetken, mutta en mitään kovin kummaa. Siitä oli olemassa ranskalaisia viivoja ja epämääräisiä ajatelmia. Sitten tulikin kiirus, mutta onneksi työskentelen parhaimmillani paineen alla.

Tein suurimman osan kirjan kirjoitusurakkaa normaaleja palkkatöitä – siis toimittajan ja käsikirjoittajan hommia. Kirjoja on ilman muuta ihana saada kirjoittaa, mutta tosi raskasta se töiden ohessa on, siitä ei pääse mihinkään. Sellainen mieletön onni oli matkassani, että sain kirjalle kaksi apurahaa. Niistä toisen käytin käynnistelyvaiheeseen alkuvuonna. Pystyin apurahan turvin puolittamaan palkkahommien tekemisen reiluksi kuukaudeksi. Toisella, vähän isommalla, vapautin intensiivisen työskentelyn vaiheen kokonaan muista töistä kesästä alkusyksyyn.

Eipä mennyt päivääkään ilman valtavaa kiitollisuutta apurahoittajia kohtaan. Minulla ei yksinyrittäjänä olisi ikinä maailmassa ollut mahdollisuuksia irottautua edes viikoksi pelkästään kirjan tekoon ilman apua. Suurkiitos siis tätäkin kautta Suomen Tietokirjailijat ry ja Taiteen edistämiskeskus! Uskallan sanoa melkoisen varmaksi, etten olisi ehtinyt saada kirjaa kansiin tässä aikataulussa ilman taloudellista tukea. Palkkaa työtunneille ei näissä puuhissa kannata edelleenkään laskea, mutta se ei olekaan tekemisen motiivina.

Puuh. Aika maitohappoinen olo! On jännää, miten suuren eron pari viikkoa voi tehdä. Olin vielä syyskuun puolella sitä mieltä, ettei ikinä eikä mitään. Ja tänään, kun selasin pumaskaa läpi viimeistä kertaa ennen lähettämistä, saatoin tyytyväisin mielin napsauttaa muutaman lyöntivirheen pois ja jatkaa hyvilläni eteenpäin. Tämähän on tässä. Tässä tämä nyt todellakin on. Näin tämän ajattelin. Se kai se kirkastuminen on. Se pulahtaa eteen aika nopeasti heti sen epätoivokohdan jälkeen, vaikkei siltä ikinä tunnu pahassa paikassa. On oltava uskossa vahva.

Kirjan kansia tehdään juuri. Olen nähnyt jo ensimmäisen versionkin. Sisällöstä en vielä enempiä kerro, mutta nimen saan kuulemma paljastaa jo nyt, vaikka virallisesti se menee katalogeihin marraskuussa.

Tiedostavan siemailun taito. Se siitä tulee. Tai se se tavallaan jo on. Miten sen nyt ottaa.

Nyt on helpottunut, hyvä ja aavistuksen epäuskoinen olo. Pitäisi tarttua palkkatöihin, mutta taidan suoda itselleni tänään löysää.

JAHUUU!

* Kosteusvaurioista on meneillään syksytarjous! Nappaa pois, sillä kohta tulee uutta luettavaa!

Voimabiisejä tarvitseville – Uuden kirjan soundtrack

Tämän toisen tietokirjani kanssa on juuri nyt menossa piinallinen vaihe. Kirja on melkein valmis, eikä kuitenkaan vielä ollenkaan. Minulla on viikko aikaa tehdä kässärille haluamani.

Olen yhdeksän kuukauden intensiivisen nyhräämisen jälkeen tosi väsynyt tankkaamaan omia ajatuksiani kerta toisensa perään – viilaamaan, muuttamaan, siirtämään ja kyseenalaistamaan. Eksyn niihin kuuluisiin lillukanvarsiin, tuomitsen turhankin kovalla kädellä ja varaudun henkisesti julkaisun haasteisiin. Entä jos kirjaa ei lue kukaan? Entä jos kaikki lukevat sen? Entä jos väitän jotain täyttä paskaa? Jos nolaan ja häpäisen itseni täydellisesti?

Tämä on minulle jo ekan kirjan jäljiltä tuttu vaihe. Se onnistuu näköjään vähän unohtumaan kirjojen välissä, mutta nostaa terhakkaana päätään kyllä. Tiedän, ettei omiin ajatuksiin pidä nyt uskoa, vaan takoa menemään vain. Ja silti.

Perheeni näkee minut ramppaamassa huoneiden väliä ja huokailemassa (tai huutamassa) miten paljon vihaan vihaan vihaan. Ja joka kerta he sanovat, että pystytpäs. Osaatpas. Jaksatpas. Tai: ”Mene sinne vesijuoksemaan!” Joka toinen päivä kaivan itselleni syvän kuopan ja joka toisena kipuan taas sieltä maailmaan ja oivallan jotain tärkeää, joka vie käsikirjoitusta toivomaani suuntaan. Tämä kamala kohta prosessissa vituttaa suoraan sanottuna aivan hitosti. Ja silti juuri nyt on pakko jaksaa. Ei yksinkertaisesti ole yhtään aikaa lonnittavaksi.

Menetelmäni tämän inhottavan vaiheen kestämiseksi on sen vesijuoksemisen lisäksi nukkua paljon, syödä melkoisesti suklaata ja luukuttaa väkeviä biisejä vastamelukuulokkeistani. Tällä hetkellä käytössä on tiivis kolmen voimabiisin lista, joita paahdan menemään päivittäin.

Ehkäpä jollakulla tiestäkin on meneillään tiukka paikka. Josko näistä tihkuisi virtaa niihinkin tarpeisiin:

 

 

33 kysymystä ja vastausta

Bongasin Nude-blogista 33 kysymyksen ja vastauksen haasteen ja vastailin illan ratoksi. Heitän haasteen eteenpäin kaikille halukkaille!

Avioliittoja: Jep! Tämä 1, joka solmittiin 18 vuotta sitten.

Kihloissa: Jo vain. Menimme kihloihin ylioppilaskesänä -95. Halvimmat mahdolliset rinkulat kultasepänliikkeen konkurssimyynnistä ja sormiinsujautukset puistonpenkillä. Kumpikaan meistä ei ole käyttänyt sormuksiaan vuosikausiin.

Lapsia: Kaksi mitä parhainta. Esikoinen on kohta 18 ja kuopus täytti juuri 16.

taavi

Lemmikkejä: Taavi-kilpikonna, kohta viisikymppinen nelivarvaskonna, jonka adoptoin ollessani parikymppinen. Akvaariokaloja.

Leikkauksia: 1. Kilpirauhassyöpä 17-vuotiaana.

Tatuointeja: Viisi. Ja toiveissa lisää.

Lävistyksiä: Ei. Aikoinaan oli nenänappi, joka piti laittaa uudestaan kahteen kertaan. Korvistenkin reijät ovat menneet umpeen jo toistamiseen.

Muuttoja: 11, jos laskin oikein.

Ampunut aseella: Juu, monestikin. Mustaruutiaseilla. Kivaa hommaa. Ja jos jousipyssyt lasketaan, niin niillä myös!

Ottanut lopputilin: Virallisesti kai kahdesti. Hampurilaismyyjän ja tv-toimittajan töistä.

Ollut saaressa: Monella monituisella.

Autosi: Vanha Jeep Grand Cherokee.

nara 2016

Ollut lentokoneessa: Joka vuosi ja välillä useitakin kertoja vuodessa lapsesta asti. En tykkää lentää, mutta paha lentopelko lähti toissavuonna. Pisin lento on suuntautunut Japaniin ja lyhin pyrähdys kotimaan sisälle.

Onko joku itkenyt vuoksesi: Kyllä. Ja olen itse itkenyt monien vuoksi myös.

Ollut rakastunut: 16-vuotiaasta putkeen tänne kohta 42-vuotiaaksi, eikä loppua näy.

Ollut ambulanssissa: Olen, auto-onnettomuuden jälkeen. Kyyti oli merkittävästi epämukavampaa kuin olin ajatellut.

Luistellut: Jäällä tietty, mutta enemmän rullaluistimilla.

Surffannut: Kokeillut joskus. Kaislikossa suhisi!

Ollut risteilyllä: Monta kertaa. En erityisesti tykkää.

Ajanut moottoripyörällä: En itse, mutta olen ollut moottoripyörätaksin kyydissä Thaimaassa ja toisen kerran pyörän päällä Marokossa. Skootteria olen ajanut itse Kreikassa.

Ratsastanut hevosella: Paljon! Lapsena kävin Hakunilan Ponihaassa ratsastustunneilla ”isoilla hevosilla” ja myöhemmin rakastuin islanninheppoihin. Yhden kesän vuokrasinkin sellaista ja aktiivisimmillani ratsastin viidesti viikossa. Maastossa on kaikkein ihaninta!

2015-06-03 18.38.51

Lähes kuollut: Auto-onnettomuudessa oli kunnolla lähellä. Pompin auton kanssa neljästi katon kautta ympäri, kun ajoneuvo lähti hallinnasta 100 km:n tuntinopeudessa. Syöpä olisi tappanut hoitamattomana, mutta löydettiin onneksi ajoissa.

Ollut sairaalassa: Syövän vuoksi pidempään, ensin leikkauksessa ja sitten radiojodihoidossa. Raskauksien vuoksi joitakin päiviä, kun sain raskausmyrkytyksen ja maksamyrkytyksen, ja kaikenlaisten tutkimusten takia lukuisilla yksittäisillä päiväreissuilla.

Suosikkihedelmä: Verigreippi.

Aamu vai ilta: Töiden tekoon ehdottomasti aamu. Paras hetki on klo: 8-10 aikaan. Ilta lötköttelyyn.

Lempiväri: Vaalea roosa tai sammalenvihreä.

Viimeisin puhelu: Eilen televisiotuotantoyhtiön edustajan kanssa ensi viikon työkeikasta.

Viimeisin viesti: Juuri äsken lapselta iltamenoista kotiinpaluuseen liittyen.

Nähnyt jonkun kuolevan: En onneksi ihmisen. Useamman eläimen kyllä.

Kahvi vai tee: Molempia sujuvasti, mutta kahvia kiihkeämmällä intohimolla.

hikinassikka

Paras piirakka: Omppupiirakka oman pihan puista.

Kissa vai koira: Ei kumpaakaan itselle, mutta toisten lemmikkejä on kiva lähennellä. Koirat voittavat silloin.

Paras vuodenaika: Kevät ja syksy aika tasapuolisesti. Muutoksen ja raikkauden aikaa.

turkoosi-vesi

Teatteri: Papin perhe – Arvoja, paineita ja ajattelun aineksia

Kävin eilen katsomassa Teatteri Avoimien Ovien ensi-illan Papin perhe. Minna Canthin näytelmä oli Heini Tolan ohjauksena ajatuksia herättävä. Aika jotenkin katosi katsomossa, kun sukelsin niin perheen paineisiin tunnelmiin.

Pastori Valtari ei ole mikään halailijaiskä. Hän johtaa perhettään määrätietoisella otteella omien arvojensa mukaisesti. Lapset ovat varttuessaan asioista eri linjoilla ja ilmaisevat mielipiteitään kukin tavallaan. Äitipoloinen sompaa siinä välissä.

Näytelmä on kirjoitettu vuonna 1891. On melkein mystistä, millä tarkkanäköisyydellä Minna Canth onkin ihmisiä ajassaan tarkastellut, kun se koskettaa niin kovin vielä tänäänkin.  Kauniilla, pienillä keinoilla teos oli tuotu tuoreeksi visuaalisesti.

Avoimien Ovien sivuilla näytelmän ydin kiteytyy näin:

Papin perhe ei ole vain kertomus kahden eri sukupolven välisistä aatteellisista ristiriidoista. Se on tiivis ihmissuhdenäytelmä, joka kuvaa kipeästi ja tarkkanäköisesti perhedynamiikan malleja. Miten paljon tarvitaan uskallusta ja rohkeita tekoja, jotta alistavat valtarakenteet voidaan rikkoa? Mitä menettää, jos velvollisuus haastaa pitämään kiinni edustamistaan arvoista? Mitä vaaditaan, että ihminen saa toteuttaa omaa sisintä ääntään, tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Rooleissa nähdään Mirjami Heikkinen, Seppo Merviä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö ja Outi Vuoriranta mielestäni erinomaisen tasapainoisena kokonaisuutena. Pyhällön äiti on pakahduttavan tosi. Tiukassa paikassa kun on pirusti ”niitä tunteita”, mutta ilmoille ei oikein tohtisi laittaa. Saatan olla puolueellinen, koska olen Ella-fani, mutta käykää vaikka itse katsomassa.

Näissä alkoholi- ja mielenterveysaiheissa nyt pitkään möyriessäni nuo näytelmässä esiin nostetut perheteemat ovat pohdituttaneet ihan erityisellä tavalla. Mikä konstikas kokonaisuus onkaan perhe kaikkine yhdistävine ja etäälle vetävine voimineen! Sellaisen paineen esitys saikin polttelemaan rinta-alaa, että vielä paluujunassakin vähän puhallutti.

Olen teatterin täsmäkäyttäjä. Välillä menen ihan vain viihtymään, mutta rakastan myös sitä vetoapua, jonka saan hyvästä esityksestä elämässäni meneillään oleville pohdinnoille. Niin nytkin. Imuun heittäytyessä on pehmeämpää ja lempeämpää askaroida omienkin aiheiden äärellä, vähän etäännytettynä jotenkin. Ja viihtyäkin tietysti sai! Nauru purkautui yleisöstä monin paikoin sellaisena epäuskoisena, tunnistavana, päätäpuistavana ja puhdistavana.

Suosittelen lämpimästi!

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Hajut ja lapsuusmuistot – Paniikki oluthengityksestä?

Eilisen Helsingin Sanomissa oli huippumielenkiintoinen, alunperin kesällä Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli hajuista ja niiden kytköksistä muistamiseen. Juttu on tilaajille, mutta kannattaa käydä lukemassa se esim. kirjastossa, jos tilaisuus tulee. Artikkeli käsitteli esimerkiksi sitä, kuinka jokin haju saattaa aivan hetkessä tuoda mieleen muistoja jostakin hyvin kaukaa.

Jutussa puhuttiin muun muassa siitä, miten traumaattiseen kokemukseen yhdistyvä tuoksu pystyy aiheuttamaan ahdistavia takaumia vielä kauan järkyttävien tapahtumien jälkeenkin. Siinä todettiin, miten hajuaistilla ajatellaan olevan kyky ”säilöä pahaa muita aisteja elävämmin”.

Tästä ilmiöstä olen jutellut tosi monen kosteissa oloissa kasvaneen kanssa. Ulkopuoliselle, omalle lapselle, puolisolle tai vaikkapa uudelle tuttavuudelle voi olla täysin kummallista huomata, kuinka toinen menee nopeasti täysin puolustuskannalle, alkaa karttaa tai – niin kuin itse pitkään tein – käynnistää ”pelastautukoot ken voi”-henkisen toiminnan vaikkapa yhden olutpullon hajusta, vaikka kaikki ympärillä olisi ihan yhtä tasaisen rauhallista kuin vielä hetki ennen pullon korkaamista. Eihän ole mitään hätää, mutta toinen menee ihan jengoille.

Monelle kosteusvaurioiselle voi itselleenkin tulla isona yllätyksenä, miten voimakkaan reaktion vaikkapa viski jonkun hengityksessä aiheuttaa, vaikka liköörikonvehdin kohdalla. Tai miksi kiukaalle heitetty olut ei tunnu toisesta yhtä leppoisalta kuin toisesta.

Jatkuva vimmattu reagoiminen pieniin ärsykkeisiin vaikkapa hajujen kohdalla on raskasta ja saattaa olla ympäröiville ihmisillekin tosi kurjaa ja hämmentävää. Jotta tuon tapaisista äärireaktioista voisi päästä irti, kannattaa omien reagointitapojensa kanssa tulla tutuiksi, niin tilanteet muuttuvat ennakoitavammiksi ja lopulta neutraloituvat todennäköisemmin. Tieto ei tässä mielessä todellakaan lisää tuskaa, vaan vähentää sitä tuntuvasti.

Koska kirjoitan ihmisten lapsuudenkokemuksista, on muisti ja muistaminen minua erityisesti kiinnostava juttu. Kosteusvaurioita kirjoittaessani yksi suurimmista valaisijoista henkilökohtaisesti oli tutkija, psykoterapeutti Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma. Se käsittelee laajasti ihmisen kykyä ja tapaa muistaa, ja on minusta ihan ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka miettii menneitään jossakin muodossa. Saarenheimo on puhunut siitä, miksi ikäviä asioita muistetaan paremmin esimerkiksi täällä.