Some vs IRL – illuusio jaetusta tiedosta.

Pohdiskelen tietotulvaa, tuntemisia ja kärryillä pysymistä. Sitä, miten helpolla verkon hetteikköön häviää todellisia kohtaamisia. Kaksi kokemusta pisti mietteet liikkeelle.

Käväisin hiljan eräässä tapahtumassa, jossa vastaan tuli erikoinen kohtaaminen. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, joten uskaltaudun ihmettelemään kaavaa. Esittäydyin vieressäni seisovalle ihmiselle: käsipäivää, katse silmiin ja reipas ”hei, mä olen Ani Kellomäki”, niin kuin tapaoppaissa neuvotaan. Juttukumppani ojensi käden, hymyili ystävällisesti, eikä sitten muuta. Kävimme mukavaan keskusteluun, mutta jäi vähän hassu olo. Hän ei kertonut nimeään.

Kohtaamani ihminen oli julkisessa työssä. Tiesin toki jo duunini perusteella kuka hän on, vaikkemme olleet koskaan tavanneetkaan. Silti jäi hämmentämään, ettei hän esittäytynyt olleenkaan. Minun tuli vain itsestäänselvästi tietää, kenen kanssa olen puheissa. Mietin, oliko kyseessä jokin kustannustehokas sanojen säästely, vai mistä moinen. Eikö nimiä tavata vaihtaa esittelyhetkissä silloinkin, kun vastassa on Barack Obama, Jeesus Nasaretilainen tai Adolf Hitler?

Mietin mistä muodostuu se fiilis, että on riittävän tunnettu olemaan esittäytymättä? Minkä verran on oltava esillä, että kaikkien on syytä tunnistaa? Ehkä juttukumppanini vain häkeltyi tai hänellä oli hankala hetki. Kummalta se kuitenkin tuntui. Ajatus siitä, että on sellainen yhteinen, sanoiksi pukematon tieto, leijumassa täällä ympärillämme.

Entä jos en olisi tunnistanutkaan?

Toinen kokemus määrittelemättömästä, ympärillä leijuvasta tiedosta liittyy kuulumisiin. Olen hämmentyneenä seuraillut tutumpien ja vieraampien ihmisten ajatuksia somevoimaisuudestaan. Jos sattuu kasvokkain ihmisen kanssa, jolla on vlogi, blogi, IG tai Twittertili, saattaa keskustelu kasvokkain tyrehtyä alkuunsa:

”No sä näitkin varmaan mun päivityksen…” tai ”No niin kuin mä kirjoitin…” Viittaus eilen, tunti sitten tai toissavuonna yhteiseen tietoisuuteen heitetystä tiedonmurusta sisältää tukalan elementin. On äärimmäisen kiusaannuttavaa sanoa, että ei ole mitään tajua toisen tarkoittamasta. Sehän kielisi siitä, etten ole seurannut hänen päivityksiään. Pahimmassa tapauksessa se tulee tulkituksi niin, etten ole välittänyt. Ettei hän ole kiinnostava. Ettei hän ole mitään. Koska kaikki tuntuu olevan tätä: hysteerisellä syklillä jaettua julkista olemista, piirtymistä kartoille. Pahimmillaan olen kohdannut odottamassani tapaamisessa kammottavan lauseen: ”Mä tiedänkin jo mitä sulle kuuluu.” No et muuten tiedä! Ja voisimmeko silti jutella? Saisinko kertoa? Sellainen tekee hetkessä ihan tyhjäksi.

Meillä on rinnakkain, limittäin ja lomittain, kaksi maailmaa, joissa tapahtuu hurja joukko asioita jatkuvasti. Tuntuisi köpöltä esittää sosiaalinen media ja Tosi Elämä kahtena toisistaan erillisenä alueena, koska kimpassahan ne tätä todellisuutta muodostavat. Samalla ajattelen kuitenkin niiden olevan sillä tavalla toisistaan irrallaan, että toisen tapahtumista näkyy toiseen vain heijastuksia ja nopeita pyyhkäisyjä, eikä toisen alueella voi automaattisesti olettaa juttukumppanin olevan käryllä kaikesta siellä toisessakin meneillään olevasta. Kaiken päivittämisen keskellä voi livahtaa tajuamattomiin, että itselle hyvinkin oleelliset pohdinnot verkossa eivät automaattisesti olekaan kaikkien ihmisten kollektiivisessa tietoudessa.

Hurjimmillaan tilanteet liittyvät elämäntapahtumiin, joissa todella tarvittaisiin apua, tukea ja myötäelämistä, mutta se jää saamatta, koska joku ei lukenutkaan. Juuri se päivitys, johon sisältyi hätähuuto, valtava oivallus tai korkein onni, jäi valtavassa virrassa piiloon. Livahti ohi.

Someviestinnän viheliäisyys piilee siinä, siinäkin, että maailmaan syydetyt informaation sirpaleet elävät siellä hyvin vähän aikaa. Isotkin asiat,  valtavatkin, sattuvat vain niiden silmiin, jotka ovat juuri nyt linjoilla, jotka selaavat päivittäin tai jotka kertaavat isompina kappaleina viikonlopun sohvanmutkasta koko tuttavapiirinsä kuulumiset hengästyttävällä tunnollisuudella. Katsovat yhden ihmisen Instasta kuvat teksteineen, kuuntelevat Snäpistä tämän nopsat mietteet, tsekkaavat syventääkseen vlogin, lukevat blogin ja tykkäävät twiiteistä. Niistä kokoamalla syntyy kudelma kuulumisista. On vain valtavan työlästä haroa sellainen hauras kangas kaikkien tuttujen elämästä. Valtava määrä oletuksia tietämisestä.  Potentiaalisia loukkaantumisia, ulosjäämisiä, miksi-se-ei-tajunnut-tarvettanisia.

Minusta on merkittävän paineistava ajatus, että seuraavalla kasvokkain tapaamisella vastassa on jonkinlaiset tosielämän pistarit tehdystä ja koetusta. Ja mikä sellaisen tapaamisen pointti edes on, jossa ei haluta päivittää kuulumisia, vaan esitetään vain jonkinlainen pintapuolinen recap siitä, mitä on syydetty someen viimeisten viikkojen aikana?

Ajattelenkin, että kasvokkain kohdatessa on ihan hyväksi lempeästi todeta, jos elämässä on tapahtunut jotakin mullistavaa, kuten syntymiä, kuolemia, eroja ja maastamuuttoja, vaikka olisi päivittänyt niistä ihan kuvien kanssa, tai vähintään vihjaillut profiiliteksteissään. Juttukumppani, ainakin jos se on minä, saattaa nimittäin olla ihan pihalla tapahtuneista käänteistä, kukin jossakin omassa täipäisten lapsiensa, kiusaavan pomon tai niskaan ilmestyneen pelottavan luomen välimaastossa. Pihalla muiden meneillään olevista.

Tässä sirpaleinformaation kummassa ajassakin on ihan hyvä sanoa toiselle ihmiselle suoraan, että minä tarvitsen sinua nyt kuulemaan ja todistamaan minua tässä elämässä, tässä hetkessä. Olettamatta ja arvailematta. Ilman verkon sakkavesiin hukkuneita heittoja.

Missä tieto on? Minkä verran on jossakin hahmottomassa leijuvaa sellaista, jonka kaikki tietävät? Minkä verran on vähintäänkin tiedettävä? Entä missä menee yläraja? Semmoisia mietin tänään sohvanmutkassani.

Pikkuvasikan vieraana maitotilalla

Kävin katsomassa mistä ruokani tulee. Sain Hyvien tekojen kampanjan parissa työskennellessäni tutustua hämäläisen maitotilan toimintaan ja pienten vasikoiden touhuihin. Olivatpa ihania lutkuttajia!

Jos muuten haluat helpoiten löytää videoni, eikä YouTube tunnu oman tyyppiseltä ympäristöltä, tai kurkata vaikka  Instagram-kuviani jostakin samalla silmäyksellä, niin kokoan niitä Anin kanssa -sivulle. Siellä on tekstijuttujen sijasta enemmän hetken kuvia, nopeita havaintoja ja kootusti näitä tube-hommia. Yritän vähitellen hissata videot sille sivulle, jotta täällä Kokovartalofiiliksen puolella olisi selkeämmin tilaa perinteisemmille lukujutuille. Tervetuloa siis sinne myös!

Mikä tekee sut onnelliseksi?

Kävin viime viikonloppuna leikkimässä aikuistubettajien kanssa. Kokosin siinä samalla pienen videon isolla sisällöllä. Kysyin nimittäin kultakin paikalla olijalta mistä heidän onnellisuutensa koostuu.

Kun bussissa kotiin editoin kuvattua, tuli ihan älyttömän lämpöinen olo. Vastaukset tiivistivät niin hyvin olennaisen. Ei yhtään natinaa ja nurinaa, vaan lyhyitä, tiiviitä onnen  kimpaleita.  Jos haluat reilun minuutin verran hyvä mieltä, niin ollos hyvä:

 

Mut tekee onnelliseksi just samat asiat. Ja jo mainittujen lisäksi tällainen mahdollisuus oppia uutta ja löytää uusia tyyppejä jakamaan intoilua. Mikä tekee sut onnelliseksi?

Vertaistukea liikaa juovan vanhemman lapsille. Uusi anonyymi foorumi tarjolla.

Vanhemman juomista ei tarvitse hävetä ja siitä voi puhua ääneen. Aikuisen juominen ei koskaan ole lapsen  syy, eikä lapsen tehtävä koskaan, missään iässä, ole myöskään kannatella vanhempaansa oman vointinsa kustannuksella.

Liikaa juovan läheinen joutuu helposti melkoiseen solmuun omien ajatustensa kanssa. Niiden kanssa ei kannata jäädä yksin. Suosittelen tosi lämpimästi vertaistuen äärelle etsiytymistä. Niin voi tehdä esimerkiksi erilaisten järjestöjen kautta, tai hakeutumalla oman paikkakunnan AAL-ryhmään. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita, ilmestyt vain rohkeasti paikalle.

Myös verkosta löytyy paljon tukea. Nyt on tarjolla myös ihan uusi, nimettömänä toimiva foorumi, jota ylläpitää Lasinen lapsuus. Jos kaipaat purkupaikkaa ajatuksillesi anonyymisti, hyödynnä ihmeellä tämä!

Pääset mukaan keskusteluihin rekisteröitymällä täällä. Lähetä sitten s-postilla osoitteeseen lasinenlapsuus@a-klinikka.fi ja kerro, minkä nimimerkin loit. Ylläpitäjät lisäävät sinut ryhmään ja meilaavat sinulle linkin keskusteluun.

Lapsi/nuori, jos vanhemman alkoholinkäyttö mietityttää sinua, muista Varjomaailma. Siellä on luotettavia aikuisia just sun tarpeitasi varten. Sielläkin voi olla mukana nimettömänä. Tubesta löydät Varjomaailman ja minunkin videosarjani täältä.

Code Camp for Ladies – Voiko nollataidoilla oppia koodaamaan?

Kävi ihan tolkuton tuuri, ja tulin valituksi Franticin järjestämälle Code Camp for Ladies -kurssille. Sain olla ihan totaalisen vieraan asian äärellä kolme tuntia, ja oppia olennaisuuksia paitsi koodista, myös omasta päästäni.

Sydämen asia – verkkoon valuvat kirjoitustyöt

Viime aikoina kirjoitustyöni ovat menneet yhä suuremmassa määrin verkkoon. Se on tosi kivaa, koska niin on mahdollista saada aikaan komeita kokonaisuuksia tekstin, videon ja stillikuvan keinoin. Tekee mieli esitellä yksi lemppareistani.

Olen nyt reilun vuoden saanut tehdä FIM Loungen sivuille tosi kivaa sarjaa, jossa tutustutaan ihmisten intohimoihin. Toimittajana musta onkin kaikkein kiinnostavinta keskustella haastateltavan kanssa niistä asioista, jotka innostavat heitä tässä ihmiselossa eniten. Sarjassa on ollut äänessä niin antiikkikellojen keräilijä, hyväntekeväisyysjärjestö HOPE:n toiminnanjohtaja, purjelautailija, muotoilija, pellehyppääjä kuin intohimoinen vanhojen autojen harrastajakin. Viimeksi jututin siihen joukkuevoimistelun huippuvalmentajaa.

Täältä löydät noiden ja monien muiden sarjan tarinoiden äärelle!

Kilpikonnan keski-ikä ja muita tarinoita maailman pitkäikäisimmästä lemmikistä

Kilpparikaverini Taavi on ollut mulla pidempään kuin teini-ikäiset lapset. Tällä videolla selviää mm. millainen on kilpikonnan kevätseksiwau ja millaista oli hylättyjen maakilpikonninen hoitokodissa. Käy kurkkaamassa ja kommentoi. Ja hei, tilaa kanava kans. Tykkäisin siitä!