Hyvät ja huonot juopot ja muita uusia ohjelmaformaatteja

Liikaa juoneiden vanhempien lapsina varttuneiden kokemuksia käsittelevän Kosteusvaurioita -kirjan äärellä tunnelma ei todellakaan ole hilpeä, mutta välillä on pakko keventää. Tässä tarkoituksessa äidyimme puolisoni kanssa eilen illalla ideoimaan uusia televisioformaatteja, joita voisin sitten kirjan julkaisun jälkeen käydä käsikirjoittamaan.  Avattuani aiheen mahtavalle kaveripiirilleni Facebookissa syntyi vielä koko joukko lisää. Saanko esitellä, ensi syksyn kiinnostavimmat uudet ohjelmat:

Kuntoilusta kiinnostuneille olisi tarjolla ainakin seuraavaa: Rakas, sinusta on tullut juoppo!, Ani ja superjuopot  sekä Ani ja huikeat hääjuopot

Romantiikan nälkään tarjolle ehdotetaan seuraavia sarjoja: Juopolle morsian, Unelmien poikamiesjuoppo,  Tykkää mun juoposta, Juopot vaihtoon sekä Treffaa mun juopot. Entä Ensitreffit juoppona alttarilla?

Matkailun ystäville olisi katsottavaa ohjelmassa Juopot ulkomailla. Temptation Island -ohjelmasta ei tarvitsisi vaihtaa edes nimeä. Entäpä Juoppo 30 päivässä? Lapin juopot? Juopot au pairit Kanadassa?

Keittiöhommista kiinnostuva ilahtuisi ehkä ohjelmista Viiden juopon illallinen, Illallinen juopolle ja Mad Drunk Show. Anthony Bourdain Juoppolomalla olisi myös näkemisen arvoinen. Jyrki Sukula voisi laittaa Juottolat kuntoon.

Paikkansa ohjelmakartassa olisi varmasti myös Tanssii juoppojen kanssa-, Kaikki vastaan juoppo-, Juoppo huutokauppakeisari-, Suomen juopoin kuski-, Sohvajuopot-, Juopon viemää-, Uusi juoppo-, Salatut juopot- ja Vain juomista -ohjelmille.

Eskapistista iltahetkeä tarjoilisivat Avara juoppo, Lystikkäät juoppoveikkoset,  Pikku juopponen ja Juoppo piilossa. Entä hulahulajuopot? Juopot huurussa?

Koko perheen visailuohjelmista asetettiin ehdolle ainakin Haluatko juopoksi, Meidän juoppo on parempi kuin teidän juoppo ja Heikoin juoppo.

Olisiko Juoppomalli haussa kysytty formaatti? Entä toimisiko alkuperäistä paremmin Joka kodin juoppomarkkinat Remontti-Juopon seurasssa?

Kaipaatko jännitystä? Ehkä Juopon jäljillä, Juoppoturmatutkinta tai Juopot – kotihälytys on sitten mieleesi! Tai Erikoisjuoppomiehet.

Yhteiskunnallisempaa ainesta tarjoilee Juoppokunnan kyselytunti, Juoppovuoto, Hyvät ja huonot juopot sekä Noin viikon juopot.

Armanille ehdotettiin ”Viimeinen juopporetki”- sarjaa.

Suomen hauskin juoppo -ohjelmaan olisi taatusti tulijoita.

Omasta käsikirjoitushistoriastani löytyykin jo mukavasti muokattavia formaatteja, kuten Juoppo! – talk show, Katkola, Kuninkaalliset juopot, Juoppoa sarvista, Dokumentti: Juoppo ja musiikki- ja askarteluohjelma Juoppokoto. Olen myös saanut litteroida nauhoja ainakin ohjelmasta Juoppoja! Juoppoja!

Aika monihan noista listatuista käytännössä onkin jo olemassa. Loput voidaan toteuttaa sopuhintaan. tarjouksia tulemaan vaan! Tuleeko lisäyksiä mieleen?

Kamalimmat virpomismuistot // palkaksi lihapulla?

Palmusunnuntain kunniaksi Anin kanssa -kanavalla mietitään kamalimpia virpomismuistoja. Mitä tehdä, jos pissaa housuun kesken kierroksen? Entä sopiiko Jeesus tai banaani palkaksi?

Hoi vanhempi, lapsesi kaipailee sinua.

Tämä alla oleva video on toki mainos, mutta soitteli silti syvältä. Jos nimittäin jotakin opin kerätessäni kertomuksia elokuussa ilmestyvään Kosteusvaurioita -kirjaan, niin sen, miten valtavasti lapset, lapsina ja vielä aikuisinakin, kaipaavat vanhempiaan. Heidän huomiotaan ja aikaa yhdessä heidän kanssaan. Vaikka näitä ruokahetkiä. Vanhemmat eivät aina taida ollenkaan tajuta sitä. Joskus lapsetkin näyttävät siltä, ettei paljon kiinnosta, mutta kiinnostaa kuitenkin. Ihan hirmuisesti. Ja jos riittävä yhteinen oleminen on jäänyt puuttumaan, sitä kaipuuta tunnetaan vielä vuosikymmentenkin päästä.

Yhdessä oleminen asuu arjessa. Se syntyy ihan tuikitavallisista jutuista. Kotihommeleista. Ainut, mitä se kysyy, on aika ja tahto. Niiden raivaaminen päiviin on vanhemman tehtävä.

Omassa lapsuudenkodissani oli vuosia, joiden aikana emme syöneet yhdessä ollenkaan. Pimputtelimme mikrosta milloin mitäkin, milloin milloinkin. Ilman yhteyttä toisiimme. Tunnen sen nahoissani edelleen.

Nyt, oman perheeni äitinä, olen mitä suurin yhteisten ruokahetkien ystävä. Se on juttu, josta meillä pidetään todella kiinni. Istumme vähintään kuutena päivänä viikossa yhteisen päivällispöydän ääreen ja juttelemme siinä kuulumiset. Se yksi on hankala harrastuspäivä, mutta silloinkin useimmiten lykkäämme ateriaa myöhemmäksi, jotta pääsemme saman pöydän ääreen. Useimpina päivinä koko perheellä on monta yhteistä ateriaa. Kenellekään meistä ei tulisi mielen viereenkään ottaa älylaitetta käteen ruuan aikana, ja tämä kuulostikin musta kamalalta.

Ja hei, vaikka teinejä usein vähän parjataan, niin meidän 14- ja 16 -vuotiaamme ovat ainakin täsmälleen samaa mieltä ruokahetken pyhyydestä. Uskon, että todella moni teini haluaisikin näitä hetkiä lisää perheen arkeen.

Ollaan yhdessä. Syödään yhdessä.

 

Sairastuin lukiossa syöpään // Fuck cancer

Tänään käynnistyy Fuck cancer -kampanja. Joka vuosi 600 suomalaisnuorta sairastuu syöpään.  Minäkin olin heistä yksi, ja videolla kerron oman tarinani. Kerron esimerkiksi sen, miksi sankaripuheet ottavat päähän, mitä tapahtui rakkaudelle, kuinka syöpä vaikuttaa elämääni nyt ja miksi viihdyin syöpähoidoissa.

Some vs IRL – illuusio jaetusta tiedosta.

Pohdiskelen tietotulvaa, tuntemisia ja kärryillä pysymistä. Sitä, miten helpolla verkon hetteikköön häviää todellisia kohtaamisia. Kaksi kokemusta pisti mietteet liikkeelle.

Käväisin hiljan eräässä tapahtumassa, jossa vastaan tuli erikoinen kohtaaminen. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, joten uskaltaudun ihmettelemään kaavaa. Esittäydyin vieressäni seisovalle ihmiselle: käsipäivää, katse silmiin ja reipas ”hei, mä olen Ani Kellomäki”, niin kuin tapaoppaissa neuvotaan. Juttukumppani ojensi käden, hymyili ystävällisesti, eikä sitten muuta. Kävimme mukavaan keskusteluun, mutta jäi vähän hassu olo. Hän ei kertonut nimeään.

Kohtaamani ihminen oli julkisessa työssä. Tiesin toki jo duunini perusteella kuka hän on, vaikkemme olleet koskaan tavanneetkaan. Silti jäi hämmentämään, ettei hän esittäytynyt olleenkaan. Minun tuli vain itsestäänselvästi tietää, kenen kanssa olen puheissa. Mietin, oliko kyseessä jokin kustannustehokas sanojen säästely, vai mistä moinen. Eikö nimiä tavata vaihtaa esittelyhetkissä silloinkin, kun vastassa on Barack Obama, Jeesus Nasaretilainen tai Adolf Hitler?

Mietin mistä muodostuu se fiilis, että on riittävän tunnettu olemaan esittäytymättä? Minkä verran on oltava esillä, että kaikkien on syytä tunnistaa? Ehkä juttukumppanini vain häkeltyi tai hänellä oli hankala hetki. Kummalta se kuitenkin tuntui. Ajatus siitä, että on sellainen yhteinen, sanoiksi pukematon tieto, leijumassa täällä ympärillämme.

Entä jos en olisi tunnistanutkaan?

Toinen kokemus määrittelemättömästä, ympärillä leijuvasta tiedosta liittyy kuulumisiin. Olen hämmentyneenä seuraillut tutumpien ja vieraampien ihmisten ajatuksia somevoimaisuudestaan. Jos sattuu kasvokkain ihmisen kanssa, jolla on vlogi, blogi, IG tai Twittertili, saattaa keskustelu kasvokkain tyrehtyä alkuunsa:

”No sä näitkin varmaan mun päivityksen…” tai ”No niin kuin mä kirjoitin…” Viittaus eilen, tunti sitten tai toissavuonna yhteiseen tietoisuuteen heitetystä tiedonmurusta sisältää tukalan elementin. On äärimmäisen kiusaannuttavaa sanoa, että ei ole mitään tajua toisen tarkoittamasta. Sehän kielisi siitä, etten ole seurannut hänen päivityksiään. Pahimmassa tapauksessa se tulee tulkituksi niin, etten ole välittänyt. Ettei hän ole kiinnostava. Ettei hän ole mitään. Koska kaikki tuntuu olevan tätä: hysteerisellä syklillä jaettua julkista olemista, piirtymistä kartoille. Pahimmillaan olen kohdannut odottamassani tapaamisessa kammottavan lauseen: ”Mä tiedänkin jo mitä sulle kuuluu.” No et muuten tiedä! Ja voisimmeko silti jutella? Saisinko kertoa? Sellainen tekee hetkessä ihan tyhjäksi.

Meillä on rinnakkain, limittäin ja lomittain, kaksi maailmaa, joissa tapahtuu hurja joukko asioita jatkuvasti. Tuntuisi köpöltä esittää sosiaalinen media ja Tosi Elämä kahtena toisistaan erillisenä alueena, koska kimpassahan ne tätä todellisuutta muodostavat. Samalla ajattelen kuitenkin niiden olevan sillä tavalla toisistaan irrallaan, että toisen tapahtumista näkyy toiseen vain heijastuksia ja nopeita pyyhkäisyjä, eikä toisen alueella voi automaattisesti olettaa juttukumppanin olevan käryllä kaikesta siellä toisessakin meneillään olevasta. Kaiken päivittämisen keskellä voi livahtaa tajuamattomiin, että itselle hyvinkin oleelliset pohdinnot verkossa eivät automaattisesti olekaan kaikkien ihmisten kollektiivisessa tietoudessa.

Hurjimmillaan tilanteet liittyvät elämäntapahtumiin, joissa todella tarvittaisiin apua, tukea ja myötäelämistä, mutta se jää saamatta, koska joku ei lukenutkaan. Juuri se päivitys, johon sisältyi hätähuuto, valtava oivallus tai korkein onni, jäi valtavassa virrassa piiloon. Livahti ohi.

Someviestinnän viheliäisyys piilee siinä, siinäkin, että maailmaan syydetyt informaation sirpaleet elävät siellä hyvin vähän aikaa. Isotkin asiat,  valtavatkin, sattuvat vain niiden silmiin, jotka ovat juuri nyt linjoilla, jotka selaavat päivittäin tai jotka kertaavat isompina kappaleina viikonlopun sohvanmutkasta koko tuttavapiirinsä kuulumiset hengästyttävällä tunnollisuudella. Katsovat yhden ihmisen Instasta kuvat teksteineen, kuuntelevat Snäpistä tämän nopsat mietteet, tsekkaavat syventääkseen vlogin, lukevat blogin ja tykkäävät twiiteistä. Niistä kokoamalla syntyy kudelma kuulumisista. On vain valtavan työlästä haroa sellainen hauras kangas kaikkien tuttujen elämästä. Valtava määrä oletuksia tietämisestä.  Potentiaalisia loukkaantumisia, ulosjäämisiä, miksi-se-ei-tajunnut-tarvettanisia.

Minusta on merkittävän paineistava ajatus, että seuraavalla kasvokkain tapaamisella vastassa on jonkinlaiset tosielämän pistarit tehdystä ja koetusta. Ja mikä sellaisen tapaamisen pointti edes on, jossa ei haluta päivittää kuulumisia, vaan esitetään vain jonkinlainen pintapuolinen recap siitä, mitä on syydetty someen viimeisten viikkojen aikana?

Ajattelenkin, että kasvokkain kohdatessa on ihan hyväksi lempeästi todeta, jos elämässä on tapahtunut jotakin mullistavaa, kuten syntymiä, kuolemia, eroja ja maastamuuttoja, vaikka olisi päivittänyt niistä ihan kuvien kanssa, tai vähintään vihjaillut profiiliteksteissään. Juttukumppani, ainakin jos se on minä, saattaa nimittäin olla ihan pihalla tapahtuneista käänteistä, kukin jossakin omassa täipäisten lapsiensa, kiusaavan pomon tai niskaan ilmestyneen pelottavan luomen välimaastossa. Pihalla muiden meneillään olevista.

Tässä sirpaleinformaation kummassa ajassakin on ihan hyvä sanoa toiselle ihmiselle suoraan, että minä tarvitsen sinua nyt kuulemaan ja todistamaan minua tässä elämässä, tässä hetkessä. Olettamatta ja arvailematta. Ilman verkon sakkavesiin hukkuneita heittoja.

Missä tieto on? Minkä verran on jossakin hahmottomassa leijuvaa sellaista, jonka kaikki tietävät? Minkä verran on vähintäänkin tiedettävä? Entä missä menee yläraja? Semmoisia mietin tänään sohvanmutkassani.

Pikkuvasikan vieraana maitotilalla

Kävin katsomassa mistä ruokani tulee. Sain Hyvien tekojen kampanjan parissa työskennellessäni tutustua hämäläisen maitotilan toimintaan ja pienten vasikoiden touhuihin. Olivatpa ihania lutkuttajia!