Luokkajako?

Luokkakokous oli eilen. Oli jännittävää nähdä ylä-asteen kaverit yhden pöydän ääressä. Paikalla oli 17, poissa oikeastaan ainoastaan kaikki pojat kahta lukuun ottamatta. Muutama tyttökin toki.

Ensin tuntui erikoiselta istua siihen. Mistäs nyt puhutaan? Kaikki ovat olleet omilla poluillaan jo vaikka kuinka kauan. Omissa ympyröissään. Omiensa äärellä. Onhan toki sellaiset elämänvaihekuulumiset. Käydään opiskeluja, töitä, perhettä. Varovasti tunnustellen tai sitten reteämmin kertoillaan mitä missä ja milloinkin. Moni sillä tyylillä kuin silloin ennekin. Tunnistettavina.

Kun siinä tovi oltiin istuksittu, alkoi kasvoissa näkyä tosi tuttuja ihmisiä. Vanhempia – toki, ja tanakoituneitakin, mutta samoja ja tuttuja. Ihmeellisellä tavalla mieli alkoi nostaa pintaan katkelmia sieltä kaukaa. Oppitunneista, leirikouluista, ihastumisista, kiistoista. Välillä huomasin häpeäväni sen aikaista huonoa käytöstä, välillä pilkahti iso ilo – senkin me jaoimme!

Ei tullut sitä reggressiota. Ainakaan ennen kuin ehdin hypätä bussiin. Oltiin siinä aika aikuisina. Muistoihin palattiin naureksien. Puolesta sanasta palautui toisellekin.

Miten eri suuntiin ihmiset olivatkaan menneet, ja kuitenkin jotenkin arvattaviin isoin osa. Hyvässä mielessä, en todella tarkoita latistaen. Ja miten tuttuja tunteita ihmiset kertoivatkaan. Väsymisiä, valvomisia, gradukamppailuja, parisuhdepainolastia. Ulkomaan kääntymisiä, paluita kotikonnuille. Miten moni asuikaan ihan siinä entisillä seuduilla! Muutama meistä vain kauempana. Yksi aina Keski-Euroopassa asti.

Vaikkei siinä muutaman tunnin aikana kovin syvälle tietysti sukellella, niin enemmän ehkä tuli avattua kuin ihan vieraalle. Tai nopeammin. Joku pohjatuttuus helpotti.

Esittelykierros oli kaikkein kiinnostavin. Oli viehättävää seurata, millä tavalla kukin kertoo retkistään. Mitä kertoi, mitä ehkä rivien väliin jäi luettavaksi. Missä järjestyksessä jäsensi elämäänsä.

Yksi listaa heti nimen jälkeen lasten harrastukset – havahtuu sitten itsekin vähän kai ravaamiseen väsyneensä. Toinen huokailee opetelleensa ihan uuden päivärytmin, saksalaisen kurin rennon oleilun sijaan – aikuisuus tulikin tällaiseksi! Kolmas on löytänyt paikkansa luomumaailmasta. Asuu tilaa perheineen ja lipuu yhä pidemmälle ulkomaailmasta. Neljäs liikkuu ja matkustelee, ja hakee siitä sisältönsä.

Pimeät puolet ja kipeät kohdat eivät hetkessä näy. Jokaisella ne omansa on, isommat ja pienemmät. Osa on toisistamme kaikilla vielä hyvässä muistissakin. Nyt siinä pöydän ääressä tuntui kuitenkin menevän kohtuullisen hyvin. Perusmukavasti oltiin kiinni aikuisuudessa. Se oli helpottavaa. Pelkäsin muuta. Surin etukäteen mahdollisia murheita. Niin kuin sanottua, tässä iässä on jo ehtinyt tulla lunta porstuaa pidemmällekin, jos niikseen.

Pakosti jäin miettimään, mitä niille kuului, joita ei pöydän ääreen saatu. Eivätkö tulleet, koska kiireet veivät muualle? Eivätkö vain kiinnostuneet tulemaan? Vai onko elämässä tullut vastaan sellaisia asioita, joita ei tee mieli kolmellekymmenelle silmäparille kuohuviinilasin kohotessa kertoilla? Jäikö ajasta yhdessä sellaisia haavoja, joita ei huvita availla enää? Toivoisin niin, että kiireet!

Lähdin ajoissa. Selkä ei antanut istua pitkään. (Nyt saan jo sanoa, viikko on kulunut!) Voihan olla että hyvä niin. Ei tullut märehdintää eikä jankkaamista. Sen reggressionkin riski on isoimmillaan laskuhumalan hetkinä. Jollakin tapaa hyvä ja juurtunut olo tänään on päällimmäisenä. Kannatti käydä.

Muistin taas, tuoltahan sitä tultiin!


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s