Eroista, ihastumisista ja muusta helposta ja kepeästä parisuhdeshaibasta

Olen tänään taas jotenkin itselleni ison asian äärellä. Mietin irtiottamisia. Irrottautumisia. Lopettamisia. Luopumisia. Kaikkea sitä.

Ajatuksen käynnisti tällä kertaa biisi kaverin fb-seinällä. Mutta pohjan on luonut tämä pimeys ja hiljaiselo. On ollut aikaa ajatusten tulla.

Tässä se biisi. Ehkä pääset samalle sydänaallolle, ja kestät sen jälkeen alkavan melkoisen runollismelankolisen eksistentiaalipohdinnan. Biisi on tosi kaunis. Ajatukset levällään ja kesken. Jospa niissä jotain ihmismäistä tarttumapintaa olisi. Toivon ainakin, tai hitto vieköön olen möyrimisineni yksin (ja bonuksena näyttänyt sen vielä julkisestikin. Oh well).

Aloin siis miettiä elämän kulkua. Minun elämäni, ja yleisemmin elämien. Sen mahdollisuuksia ja kaikkea sitä, mitä nykyiset valinnat mahdollistavat ja toisaalta  sulkevat pois. Niitä elämiä, joita olisi ollut, jos ei juuri tätä. Niitä valintakohtia, joissa olisi kirjoittanut aivan uudenlaisen todellisuuden. Yhtä toden, mutta ihan erilaisen. Hyvineen ja huonoineen.

Tiedätte kyllä sen tunteen, joka välillä tulvahtaa yli. Että nyt on tehtävä muutos. Heittäydyttävä. Revittävä itsensä irti entisestä ja otettava ohjat tukevasti omiin käsiin. Se voi koskea mitä vain elämänaluetta. Työtä, asuinpaikkaa, parisuhdetta. Sitä kai aika usein, liittoa. Sitä minä jäin tällä kertaa pohtimaan.

Minä vähän pelkään sitä tunnetta joka kerta kun se tulee. Ja tuleehan se, jokaiselle (niin uskon, vaikka en voi tietää ennen kuin te kerrotte onko se niin!). Se on hurja ja intensiivinen ja maistuu niin paljon elämältä, että siinä puhurissa on hiton helppo ajatella, että tätä minun on nyt seurattava. Vaikka sitten tulisi mitä. Ja mitähän vain voikin tulla.

Se on vähän niin kuin tuuli. Se pamahtaa elämään useimmiten uuden ihmisen muodossa. Ei edes ehkä ihastumisena vielä, vaikka joskus sinäkin. Minulle ainakin useimmin sellaisen hahmottomamman raikkauden ja uutuuden ja kiinnostavuuden ja tuoreuden muodossa. Joskus se on vahvan fyysinen juttu, mutta ainakin yhtä usein tarttuma uuden toisen ajatukseen. Tapaan mieltää maailmaa ja olla. Sanoa tai tehdä. Sellaisen edessä tulee tempautuminen niiden muiden mahdollisten ilmatilaan. (Anteeksi, jos olen liian abstrakti. En saa tätä jäsentymään tukevammin.)

Sitten vähän aikaa mieli on melkoisessa tuiverruksessa. Tällaistakin on! Oli! Voisi olla! Tuolla jossain on juuri nytkin.

Ja kuitenkin, joka kerran kun olen odottanut ja tunnustellut, se on mennyt ohi. Joskus päivissä, joskus viikoissa, ja joskus on mennyt kuukausia. Joidenkin ihan isojen asioiden äärellä olen voinut puntaroida yli vuodenkin. Tarkastellut tunnetta ja koittanut päästä sen laidoilta kurkkaamaan, mistä nyt ihan oikeasti on kyse. Onko kyse todellisesta muutoksen tarpeesta vai jostain muusta? Jostakin mielen tempusta tylsän iskiessä. Arjen ja kaiken tämän. Ja tähän asti aina – mutta kuka sanoo että näin on ikuisesti – olen ollut onnellinen tuulen pyyhkäistyä pois. Toisten nurkkiin.

Mistä sen sitten tietää? Mistä voi tietää onko tämä tuuli juuri se, jonka matkaan kannattaa ja pitääkin hypätä? Joka on sen arvoista, että pistää paljon vanhaa ja kaunista palasiksi uuden paremman toivossa? Mistä sen voi tietää ja onko edes syytä järkeillä ja analysoida? Eikö elämään kuulu myös spontaani hyppäys? Olisihan aika kamalaa, jos sitten ei ollenkaan osaisikaan hypätä, vaikka olisi totinen tarve.

Ja sitten se, miten paljon yhdellä spontaanilla hyppäyksellä todella voi pistää rikki. Sitähän ei koskaan etukäteen tiedä, miten paljon sillä voi saada hyvää. Tässä turvallisuushakuinen tyyppi joutuu kaihtamansa riskianalyysin eteen.

Niitä hyppyjä meille kaupataan myös ulkoapäin. Aika tukevankin koneiston keinoin. Puhutaan siitä, että elämä soljuu ohi. Puhutaan tyytymisestä ja riittämisestä ja siitä, minkä arvoinen sinä olet. Härkitään miettimään, saatko juuri sinä juuri sinun elämästäsi, perheestäsi, työstäsi, kodistasi, paikastasi maailmassa irti kaiken sen, mikä irtisaatavissa on. Suhteestasi varsinkin. Paljon arvoa laitetaan kokemuksille ja sille, että haetaan sarjassa niitä oikeita. Vähemmän puhutaan pysyvyyden hyveistä. Koko ajan pitäisi arvottaa ja arvostella.

Sellainen väkisinkin pistää miettimään.

Olenko tyytyjä? Asettuja? Fakkiintunut kyyhöttäjä? Silloin varsinkin, kun ihmiset ympärillä tekevät isoja ratkaisuja, nämä omatkin mietteet aktualisoituvat. Ja nyt on selvästi sellainen aika että niitä tehdään. Ympärillä on paljon eroja ja irrottautumisia.

Nyt joku lukee rivienvälejä ja etsii viitteitä parisuhdekriisistä. Sielläkö Ani miettii eroa nyt? Nytkö se on ihastunut johonkin ja laskelmoi seurauksia? ja miten se nyt sellaisesta blogissa kirjoittaisi? Vähän jotenkin outo.

En mieti. Mietin tätä laajemmassa mittakaavassa nyt. Mutta olenhan eroakin miettinyt, totta kai. Keväisin useimmiten. Olisi vähän kai erikoista, minusta ainakin, jos en olisi 18 vuoden liittoni aikana ajatustakaan uhrannut sille, mitä olisi jos ei tätä. Että olen 16-vuotiaana asettunut tämän ihmisen kanssa elämään, enkä olisi kertaakaan ratkaisua ravistellut? Se olisi ehkä jopa jotenkin vähän pimeää. Epäihmismäistä.

Välillä olen miettinyt oikeinkin paljon. Kipeästikin. Enkä epäile hetkeäkään, ettei puolisokin. Toivonkin, että on. Koska se päätös, että tässä yhdessä mennään, pitää aina uudistaa halusta ja molemmin puolin. Puhumme siitä suoraan. Niistä ihastumisistakin. Luulen, että sitten kun se lakkaa, olemme isojen kysymysten äärellä.

Nyt ei olla. Nyt on tosi hyvä.

Mietin paljon eroavia ja eronneita ympärillä. Mikään ei minua koskaan saisi tuomitsemaan heidän valintojaan. Toivonkin, ettei tätä missään nimessä niin lueta. En yhtään usko roikkumiseen ja jäämiseen ja kestämiseen rakkaudessa. Marttyyrinkruunuihin tai sellaiseen.  Yrittämiseen uskon ja venymiseen pahojen paikkojen yli, ja niin ihmiset tekevätkin. Jossain sitten loppuu mielekkyys, ja silloin on aika toimia. Mikään ei ehkä loukkaa niin paljon, kuin toisen eropäätöksen kyseenalaistaminen. En halua sellaista. Se on taatusti kipeimpiä ratkaisuja ihmisen elämässä aina, ne viikon-parin pikasuhteet tässä nyt sivuuttaen.

Mitä mietitte näistä? Menikö turhan korkealentoiseksi? Mietittekö näitä tällaisia ylipäätään, vai kuulostanko jotenkin jakomieliseltä nyt? Puhutteko suhteessanne tätä, vai miten homma menee?

Onko tässä ajassa ja iässä jotakin sellaista nyt, että nämä mietteet realisoituvat entistä enemmän?

Mainokset

14 thoughts on “Eroista, ihastumisista ja muusta helposta ja kepeästä parisuhdeshaibasta

  1. Ohhoh, nyt mennään korkealla ja kovaa. 😀

    Sanotaanko nyt vaikka niin, että nykyinen mainosten, elokuvien ja tositeeveen antama malli ei suorastaan rohkaise tutkimaan ja vertailemaan. Tässä ajassa on trendikästä mennä hedonistisesti kokemuksesta, harrastuksesta, ruokalajista, uskonnosta ja liikuntamuodosta toiseen jäämättä kyseenalaistamaan ja tutkimaan.

    Tunnistan itseni ehdottomasti, jääväämättömästi ja ilman muuta kuvailemastasi, vaikka en varmasti mitenkään sitä noin hienosti osaisi sanoa 😀

    Minä koen entäjosmikseiajatukset hirmuisen mukaviksi. Voin turvallisesti kotisohvalta elää niitä kaikkia elämättä jääneitä elämöitä mielikuvituksen voimalla. Täytyy vain muistaa elää sohvalta myös ne kaikki paskatkin päätökset ja hylkiöelämät, ei vain niitä ruusunpunaisia seikkailijamiljönääriksi johtavia päätöksiä ja valintoja 😀

    Kiitos hienosta kirjoituksesta!

    1. Olepa hyvä 😉
      Vähän aina hirvittää laitella näitä tämmöisiä, mutta jotenkin ne olen niin miettinyt, että ihmisten ajatuksia. Mikä niistä puhuessa. Vähän on pakko luottaa siihen, että ainakin yhden lukijan omassakin päässä on moisia generoitunut, ja nythän tämäkin tuli jo oikeaksi todistetuksi ihan ekojen minsojen aikana.

      Tuo sohva-ajatus onkin mainio! Ja juuri niin, että siellä kurkattaisiin sinne sotkuisempaankin skeemaan, pinkkilasien taakse.

  2. Olipas todella mielenkiintoinen teksti ja todellakin kuvaa hyvin näitä mietintöjä ja fiiliksiä. Herätti jotenkin miettimään itsekin omaa eroa ja sen syitä. Ja taas huomaan tehneeni oikean ratkaisun. Vaikean, mutta oikean, jossa moni kärsi, mutta jonka seurauksena monen elämä on varmasti nyt parempaa ja tasaisempaa.
    Arvostan kovasti sitä, ettei meikäläisiä, eronneita naisia tuomita. Meitä siis, jotka lähtevät näennäisen terveestä ja ideaalista suhteesta. Kaikki vaan ei ole aina sitä miltä näyttää. Ja silloin tulee se tuomitseminen ja silloin se sattuu. Kun ei toinen voi kerta kaikkiaan tietää, mitä siellä pinnan alla oikein on.
    Itselle ero ei todellakaan ollut mikään hetken mielijohde vaan hyvin hyvin pitkään mietitty juttu. Kun tuntui, ettei enää ole mitään, mistä venyä ja kaikki sanat ja keinot on käytetty. Sellainen olo, että on jäisellä merellä, hypit railojen yli isoilla ponnistuksilla ja huomaat lopulta, että ei ole muuta kuin railoja ympärillä. Ei vaan pysty enää hyppäämään. Se on silloin sukellettava sinne mereen ja toivottava, että jollakin tavalla selviää.
    Ihastumisia tulee varmasti kaikille, jotka elävät pitkässä parisuhteessa. Se on tervettä. Herättää kummasti miettimään sen toisen ihmisen merkitystä itselle ja oman parisuhteen tilaa. On hyvä, jos pystyy menemään itseensä ja pähkimään, mistä se ihastuminen johtuu. Monet ei pysty siihen. Monet erehtyy vaan luulemaan sitä ”kohtalon johdatukseksi”, että nyt on sitä seurattava. Ja ehkä silloin tulee tehtyä helposti turhan äkkinäisiä ratkaisuja, joita joutuu katumaan.
    Kiitoksia Ani. Sun ansiosta muistan taas kiittää tuota puolisoani olemassaolostaan! =)

    1. Kiitoksia itsellesi! Näitä on helpompi pohtia tällä tavalla vuorovaikutuksessa. Ja juu, tuota kohtalo-teemaa olen miettinyt tosi paljon. Sillä on niin helppo perustella oikeastaan mitä vain. Tai jotenkin sanoutua irti vastuusta. ”Se vain oli tarkoitettu niin”. No paskat! Omia valintojahan ne on. Aina. Hyviä ja huonojakin. Ei aikuista ihmistä mikään tai kukaan väkisin mihinkään vie.
      Sun railokuvaus kuulosti myös varsin ajatuksiaherättävältä. Ilman muuta silloin se on mentävä mereen. Ja jotenkin sielä aina sitten mulahtaa kuivillekin. Ajan kanssa ainakin. 🙂

  3. Olen aina ihmetellyt sitä, kun eroamista väitetään liian helpoksi. Kamalaahan se on. Näin voin väittää yhdellä lapsettoman avoeron kokemuksella. Silti piti vatvoa pitkään, vaikka suuntaviivat olivat jokseenkin selvät. Kaikenlaisia vaiheita ja käänteitä, joissa tuntui että henki lähtee. Mutta joskus käy sillä tavalla että näkee toisen tavasta pestä hampaita sen, miltä hän näyttää kahdenkymmenen vuoden päästä, ja haluaa olla silloinkin todistamassa kyseistä arkista tapahtumaa riippumatta siitä mitä seurauksia sillä oivalluksella ja siihen pyrkimisellä on koko muuhun elämään ja muidenkin ihmisten elämään. Joskus niinku vaan tietää, ehkä kerran elämässään, ehkä useammin. Ja ottaa sitten vastuun siitä, että tässä nyt aiheuttaa joillekuille muille vielä huonompia fiiliksiä, mutta se on väistämätöntä. Vaikea selittää, mutta silloin kun se toistaiseksi kymmenen vuotta kestänyt salamarakkaus iski, ei olisi voinut olla lähtemättä entisestä.

    Voi tietty olla, että jotkut menevät suhteisiin alun perin keveämmin kuin toiset, ajatellen että ollaan tässä nyt niin kauan kunnes tulee jotain kiinnostavampaa. Ehkä eroaminenkin on silloin helpompaa. Tuntuu kuitenkin, että itse en tunne sellaisia ihmisiä: kaikki erot, joita olen lähituntumasta seurannut, ovat olleet helvetinmoista draamaa, vaikkei mukana olisi ollut ketään ulkopuolisia, lapsia tai edes lemmikkieläimiä. Uskon siis aika lailla siihen, että eropäätökset tehdään vakaasta harkinnasta. Se on sitten eri asia, että ihmiselle tulee kaikenlaisia muitakin kasvu- ja kehityskriisejä, jotka eivät oikeastaan liity parisuhteeseen, mutta joiden aiheuttamat muutoksen tarpeet varmaan joskus kanavoituvat eroon.

    Kivaa on, että joskus se uusi tuuli elämään tulee ystävyyden kautta. Toivoisi että useamminkin, ystävyys ei ole niin monogaaminen laji kuin parisuhde. Se on perheiden ja parisuhteiden kannalta ajatellen ikään kuin turvallinen väylä saada uudesta ihmissuhteesta uutta näkökulmaa, uusia tapoja toimia ja ajatella. Ystävyys ei ole keneltäkään pois.

    Mitähän tässä nyt oikeasti yritän sanoa… Ajatuksia herättävä kirjoitus, joka tapauksessa. Sunnuntaipohdintaa. Kiitos siitä!

    1. Ihanan pitkä pohdinto, kiitos! Ja tuo ystäväpointti on todellakin totta. Ja ystäviinkin voi ihastua ihan päätäpahkaa!
      Olen jotenkin kranttu ystävystyjä nykyisin. On niin kamalan hyviä jo, ettei halua keskinkertaisia 😀 Silloin, kun tulee tosi hyvä uusi, on pitkään todella fiiliksissä.
      Minusta tuo hampaidenharjausjuttu oli koskettavasti kuvailtu. Tuli ihan selväksi, että ratkaisu piti siinä tehdä. Ja onhan se niinkin, että jos sydän on koko ajan muualla (oho, toi on mun gradun nimi :P) niin se alkaa olla helvetin epäreilua sille puolisollekin.

  4. En juurikaan tapaa uusia ihmisiä, joten tuuli ei tule koskaan ihmisen muodossa vaan eräänlaisena ”heräämisenä”. Äkkiä kyseenalaistan nykyisen tilani ja tuntuu kuin olisin ollut pitkään unessa. Mutta jos haluaisinkin jotain enemmän, en tiedä voinko lähteä. Pelkään yksinäisyyttä ja pelkään aiheuttaa murhetta, en tiedä onko se oikein.

    1. No tunnistan tämän hyvin! Olen superhannari. Tuo unitunne on erikoinen, tuttu minullekin. Sitten kuitenkin joskus menee niinkin, että ajan päästä tuntuu, että ei se sitä unta ollutkaan, vaan tämä sen jälkeen tullut. Ja siinä sitä sitten vasta ollaankin solmussa sydämen kanssa 🙂 että mistä sen sitten oikein tietää, että mikä uneksi ja mikä todeksi on!

  5. hmm.. mielenkiintoista! Kyllä takuulla jokainen näitä miettii!? Itse mietin useammin ystävyyssuhteissa, työssä ym kuin parisuhteessa lähtemisíä ja jäämisíä! Mä olen sellainen innostuja ja ihmisiin ihastuja että tietyllä lailla en halua päästää itseäni liikaa tutkimaan parisuhde asioissa sitä jos tulee tunne että olisiko jossain jotain muuta! En halua, en ”uskalla” koska nykyinen mies ja elämä on liian kallisarvoista! Ja kun tiedän että tämän ihmisen kanssa haluan olla ja olen tietoisesti päättänyt olla niin en siksi kovin helposti laita suhdettani erolle alttiiksi menemällä liian syvälle näihin ajatuksiin! Jotenkin tuntuu että meille tuputetaan oikein sitä ajatusta et jossain muualla on jotain tosi paljon parempaa ja tarjotaan jotain mallia millaiset suhteet on ”oikeita”! Kotitöiden jako tulee olla tällainen ja tälläien, seksiä näin usein, huomion osoitusten tulee tapahtua näin usein ja tällä tavalla ym! Jos liikaa rupeaa näitä ajattelemaan niin johan ruoho näyttää muualla vihreältä! Toki jokaiselle tulee niitä puuskahduksía et elämä on perseestä mut itse en halua siihen tunteeseen jäädä sen enempää! Ja uskon siihen että parísuhteessa (työssä, ystävyyssuhteessa) voi olla pitkiäkin ”huonoja” jaksoja ja sillon pitää vaan päättää et näistä mennään yli vieraisiin menemättä!! 🙂 en osaa selittää järkevästi näitä ajatuksia!!

    1. No mutta osasithan 🙂 Tämä onkin jännä jako, että miettiäkkö vai ei. Mutta senhän tuntee itse, mikä vähiten omassa sielussa saa aikaan ei-toivottuja lepatuksia. Mun tarttee aina välillä möyriä ihan huolella 😀

  6. Tuttuja tunteita. Tänään en itse kykene analysoimaan mitään, sillä just nyt oma elämä ottaa päähän. Kyse ei varmaankaan ole niinkään noista muutoksen tuulista vaan sieppaa vaan tämä arjen raskaus. Mutta hienosti kirjoitit. Itekin oon blogissa avautuessani ajatellut, että ei mun tunteet ja ajatukset voi olla niin omaperäisiä ja ainutlaatuisia, etteikö joku niitä tunnistaisi. Siihen olen ainakin luottanut ja yleensä se on toiminut hyvin.

    1. Kiitos, ja voimia tätäkin reittiä. Mulla ne tuulet houkuttaa matkaansa silloin, kun se oma meininki tuntuu tosi tunkkaiselta ja haluan karkuun. Sitten vasta kun asettuu vähän tilanteen tasalle, niin rauhoittuu se lepatuskin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s