Työ, se on ihmisen hommaa.

Ainahan sitä välillä siitä haaveilee, ettei olisi mitään tekemistä. Että olisi sohva ja kirja (ja suklaata, mutta kuiskaan tämän viimeaikaisten havaintojeni jäljiltä). Että muiden arki rullailisi menemään vanhoilla raiteilla, mutta omasta voisi hypätä hetkeksi sivupolulle löllimään.

Mielikuvassa lomalla ei tarvitse tietysti edes tiskata tai imuroida. Kaikki tehdään valmiiksi. Todennäköisesti haavekuvaan kuuluu täysi vapautus myös kaikista sosiaalisista velvoitteista. Kuvassa on ihanaa. Rentoa ja kivaa. Sitä mainosten ällöttävää aikaa itselle.

Paskat. Ihan kamalaahan tuo on. Olen nyt kokeillut sitä. Kuukausi kului tässä sairiksella sohvalla. Oli kirjakin (juu, ja sitä suklaata). Siivota en voinut, ystäviä en päässyt tapaamaan, kaikki tehtiin puolesta.

Olisi luullut olevan ihanaa. Olin vähän pettynyt, kun en osannutkaan nauttia tilanteesta. Olikin kamalaa. Ensi kerran kun haaveilen ääneen mitääntekemättömyydestä, voitte potkaista polveen.

Olin eilen töissä ekaa kertaa loman jälkeen. Todellakin. Työskentelin suorastaan useamman tunnin kerrallaan. Haastattelin ja kirjoitin. Ja askartelin. Kaikkia normaalityypin normaalijuttuja. Kommunikoin, sovin juttuja, laskutinkin. Taivaallista!

Olin keikalta tullessani melkein hybriksessä. Unohdin koko selkärankani ja sen rajoitteet. Muistutti se sitten loukkaantuneena olemassaolostaan, ja himmasin vähän, mutta silti. Tuntui taas ihmismäiseltä.

Nyt saatan kuulostaa totaaliselta työnarkilta (ja aika-ajoin sellaisia viitteitä onkin ilmassa) mutta niin se vain menee, että minä rakastan työtäni. Se on iso peruspalikka minua. Iso tyydytyksen ja mielihyvän lähde. Aika onnekasta, oikeastaan. Tosi onnekasta.

Muistin taas eilen, miten surkea kotiäiti olin. Turhautunut ja onneton. Väsynyt ja vittumainen tyyppi. Meni vuosia ennen kuin keräsin sen verran rankaa ja kokemusta, että tajusin että on ihan ok olla sellainenkin äiti. Että jotkut vain ovat. Että on ihan ok olla pitämättä kotona olemisesta pitkään. Olla sellainen, joka hirmuisesti tykkää työstään ja aikuisista ja aikuisten juttujen kuuntelemisesta, ja joka oikeastaan alkoi nauttia äitiydestään ihan täysillä vasta sitten, kun pääsi kotoa pois.

Ja, ettei tule epäselvyyksiä, nauttii äitiydestä nyt erittäin, erittäin paljon.

Äidit tavataan vaan laittaa yhteen nippuun. Törmään usein siihen ennakkokäsitykseen, että koska minulla on lapsia, he täyttävät elämäni kokonaan ja totaalisesti. Näin ei ole ikinä ollut. Minun oli pakko päästä takaisin yliopistolle muutamana päivänä viikossa jo muutaman kuukauden jälkeen esikoiseni syntymästä. Kuopuksen kanssa taisin tehdä todelliset enkat töihin paluussa – olin hänen syntymäänsä seuraavana päivänä viereisessä huoneessa haastattelemassa. (Se ei ollut ihan tarkoitus. Haastateltava vaan synnytti eri aikaan kuin olimme sopineet. Terkkuja vaan sinne! Tuli myös vähän tyrmistyneitä katseita kätilöiltä.)

Kun sitten kersojen ollessa pari-kolme -vuotiaita muutimme Hämeenlinnaan, jouduimme hoitopaikkashown keskelle. Lapsille ei ollut paikkaa päiväkodissa. Olin juuri kertonut kaikille tilaajilleni, että palaan töihin täysillä, ja otan juttuja vastaan massiivisella volyymillä. Ja sitten kersat jäivätkin kotiin. Kahden kuukauden kuluttua olin niin loppu ja raivona, että soitin päiväkodinjohtajalle puhelun. Totesin, että jos en saa näitä täältä pois, tulen hulluksi. Paikka järjestyi seuraavalle viikolle, ja arkemme palasi normaaliin. Jopa minä palasin suunnilleen normaaliin, uskoisin.

Kehno toleranssi, tiedetään.

(Lapsilla on oma käsityksensä kotiäitiydestä. Pullat ja tuoksut ja ne. Vielä joitakin vuosia sitten molemmat nurkuivat miksen voisi olla heille kotiäiti. Tuumin, että emme ehkä olisi kukaan elossa jos niin olisi. En vitsaillut. Lopettivat.)

Koska tämä on minun blogini, en jaksa kauheasti nyt laajentaa siihen, miten toki on tosi hyvä ja ainakin ehdottoman ok pitää pitkät äitiyslomat jne. Kaikkihan tuon tietävät, että kukin tekee tavallaan. Äitiyhteisö on myös kova tuomitsemaan toisiaan, enkä jaksa lähteä siihen ralliin. Pointtina oli lähinnä pohdiskella sitä, ettei minusta taida olla oikein kotihenkilöksi. Tulee tylsyys. Päässä kissahtaa.

Nyt on melkoinen duuni-into päällä, ja kivaa tehtävääkin. Tämän kuun sisällä pitäisi ratketa vihdoin myös erään kivan telkkutyön kohtalo. Peukut pystyyn!

Seuraavan kerran, kun rivien välistä alkaa tihkua stressinurinaa, voitte linkata minut kommenteissanne tähän tekstiin.

Todisteeksi siitä, että lyhemmissä erissä olen lomailija oikein mielellänikin, laitan tähän haavekuvan ensikesän reissusta.

Mainokset

4 thoughts on “Työ, se on ihmisen hommaa.

  1. Huomenta!!!

    Viimiset sähkönippeiden käytöt tässä ennen paluuta kivikauteen ja siis päivän kestävään sähkökatkoon 😛

    Olin itse sairaslomalla vuosi sitten 9 viikkoa putkeen. Käsi oli kahdesta kohtaa sijoiltaan ja koska suutarin kengillä ei ole lapsia, ei myöskään sairaanhoitaja osaa hoitaa itseään. Eli tuplabonuksena sain siihen vielä melko messevät tulehdukset (koska enhän minä nyt mitään tulehduskipulääkkeitä tarvitse) joiden takia parantuminen venyi aika lailla. Melko toimintakyvyttömäksi vetää kun toinen käsi on kokonaan pois käytöstä. Ja vaikka vain tekisi yhdelläkin kädellä asioita niin kipu oli myös kaiken toiminnan pysäyttävä, pelkkä tärinäkin kun sai näkemään tähtiä. Öisin ei nukuttu koska käsi piti aina asetella tyynyillä hyvään asentoon ja siinä vaiheessa kun kädellä oli kaikki hyvin niin muu kroppa oli jo puutunut. Silloin jos koskaan tuli pohdittua että ketähän kehveli on keksinyt termin sairasLOMA. En sitä loma-osuutta kyllä löytänyt missään vaiheessa. Kävin hampaat irvessä kokeilemassa töitäkin kolmen päivän ajan 3:n viikon sairasloman jälkeen. Ei kestänyt ei. Missään vaiheessa ei käynyt mielessäkään että olisi lomalla, kyläl se parantuminen oli kovaa työtä! Siinä mielessä siis en osaa minäkään verrata toipumista ihan ehtaan lmailuun. Ei sairastaminen ole koskaan kivaa, toisin kuin lomailu. Ei ole sama asia olla tekemättä mitään jos se johtuu siitä ettei yksinkertaisesti pysty. Jos se on omavalinteista niin ihan eri asia 🙂 Sairastaminen on poikkeuksetta aina pakollista ja harva osaa ihan täysin nauttia mistään, mitä on PAKKO tehdä.
    Kotiäitiydestä samaa mieltä. Ei mun duuni, kamalaa hommaa. Joojoo kiva on nähdä kun omat lapset kasvaa ja voi tehdä asioita omassa (lasten) rytmissä ja plaaplaaplaaa. Vaikka niinä aikoina tuli vietettyä paljon elämäni ihanimpia hetkiä niin kyllä sinne mahtuu muutama niistä elämäni kamalimmistakin hetkistä. Mä olen aivan paska pienten lasten äiti ja kotona oleskelija. Perushoito oli musta ihan paskaa! Kaikki ne vuodet odotin että lapset kasvaa ja näkee kummosia tyyppejä niistä muovautuu, mikä niitä kiinnostaa, mitä voidaan niiden kiinnostuksien puitteissa tehdä jne. Nyt on hyvä! Kasvakaa vain, kiitos. Isommalla kaiholla odotan tulevia vuosia (kyllä tiedetään että teiniangstien lomassa varmaan kaipaan myös niitä syli-ikäisiä) kuin niitä jo menneitä.
    En jaksa oikolukea. Nyt pitää vielä pikaselauksella vetästä päivän lehdet 😛

    1. Totta puhut kuoma! Paskaahan se oli. Mitä sitä kaunistelemaan. Nyt on tullut se 8 vuotta jo viimeisestäkin vauva-ajasta täyttn, ja uskaltaa sen huutaa vaikka vuorelta. Ei ollut mun hommiani. Nythän on ihan sairaan kivaa noiden kanssa. 10 ja 8 on ihan parasta ikää! (ainakin toistaiseksi, ehkä vielä kivempia on tulossa). keskusteluja ja pelailua ja reissuja. En kaipaa yhtään sitä osaa, jossa joku riippuvaisena hamuaa tissiä. Jotkuthan rakastaa just sitä osaa. En mää vaa 😀
      Hyvää pimentoa, ja tervetuloa sitten taas takas.

  2. Voi Ani kun meidän aivoitukset menee niin usein yhteen. Onpa toisaalta tosi yllättävää, kun elämäntilanne on ollut niin sama. Olen pohtinut blogissani vuosien mittaan paljonkin työtä, äitiyttä ja vanhemmuutta. Ja samankaltaisia ajatuksiakin vielä. Mutta eikös se niin mene, että great minds think alike 😉

    Mä en tajua, että mistä ne syyllistävät äidit tulee, koska mä tunnen vaan fiksuja ja ymmärtäväisiä äitejä jotka tajuaa, että ihmiset on yksilöitä, eikä mene tyrkyttämään omaa oppiaan jollekin toiselle.

    Mulla tuo työhomma on vähän eri, kun en oikein pääse työelämään kiinni. silloin sitä tulee koko ajan toisaalta krantummaksi ja toisaalta usko omaan itseen menee. Silloin työlle ei myöskään anna niin suurta merkitystä. Mä rupeen oleen kyllä aika kypsä tähän ”mikä musta tulee isona”-pohdintaan. Mun mielestä mä alan olla jo aika iso.

    1. Great minds – I agree!
      Syyllistäviä äitejä lymyää ainakin netin palstoilla ja leikkipuistoissa. Onneksi ei niitten huudeilla tartte enää hengailla! Sun duunihommat selkee vielä, oon ihan varma. Jahka se kolkki sieltä kasvaa vielä pois kintuista. Mulla on yhden verran etumatkaa siinä mielessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s