Voi jumaLAUta!

Pauliinalla oli hyvät Puhinat sanoista. Minäkin kommentoin omaan perheeseemme rantautuneista merkillisyyksistä, kuten simppeet ja yöppö. Jäin vielä pohtimaan lisääkin. Toiset sanat ovat parempia kuin toiset. Nyt puhutaan kirosanoista.

Kekseliäisyys ja värikäs ilmaisu ovat minusta ehdotonta plussaa, mutta on ilmiö jota vihaan aivan kyltymättömästi. Keksityt kirosanat. Tavallaan kunnioitan ihmistä, joka ei halua sanoa vittu kun häntä vituttaa, tai edes vaikka saatanakaan, mutta mikään ei kuulosta epäuskottavammalta kuin hädän hetkellä ponnettomasti (tai vaikka ponnellakin) tussautettu ”pirhana”.

Minulle tulee siinä tilanteessa sellainen fiilis, että ihmispolon sisällä on täysin käyttökelpoista ja laadukasta inhimillistä aggressiota nyt piilossa ja pääsemättömissä ihan turhan panttina. Miksi hän ei päästäisi sitä kerralla ulos kunnolla? Ei kai kukaan voi väittää pirskaleen puhdistavan samalla tavalla sielua kuin kunnon perkeleen?

Voi olla, että kyse on puhtaasti sivistymättömyydestäni, mutta minä rakastan kirosanoja. Käytän niitä uutterasti, vaikka yritän kyllä valita kontekstin. Omassa rankingissani kirosanat menevät jotakuinkin seuraavasti:

”Vittu”  – kamala suosikkini. Pääsee silloin, kun lapsia ei ole lähettyvillä. Käytän teinimäisesti myös täytesanana innostuessani ja etenkin juopuneena. Pontevimmillan sanaparissa ”voi vittu”, paino viimeisellä sanalla. En koskaan käytä sanaa naisen sukuelintä tarkoittamaan.

”Perkele” pääsee tilanteissa, jossa jokin yritetty tekninen asia ei ota onnistuakseen. Voimakas painotus – lähes tamperelainen kiihko – osuu tietysti r-kirjaimelle. Parhaimmillaan etuhampaat yhdessä sähistynä. Ihan mahtava sana, jonka kunnolla päästettyään on heti helpompi olo.

”Saatana” on käyttökelpoisimmillaan kahdesti toistettuna ”Voi saatanan saatana” on jo vähän lempeä harmitus, mutta ilmaisee silti, että tosissaan ollaan. Painottuu tietysti niin, että ensimmäinen tavu saa parhaimman ponnen, hieman nasaalisti lausuttuna jo lähellä ”säätanaa”.

Ja sitten on vielä yksi parhaista: ”Jumalauta!” Tämä purkautuu minusta vahvasti tauottaen jotenkin näin: ju-ma-LAU-TA. Loppuosa nousee ainakin sävelaskelen. Kun se kuuluu, on yleisimmin tapahtunut jokin henkinen yhteentörmäys.

Tunnustan, että tätä kuulevat myös lapset silloin kun ollaan viimeisillä rajoilla. Tepsii joka kerta. Lause: ”Jo nyt on jumaLAUTA!” saa vipinää pieniin kinttuihin, mutta annostelussa on oltava tarkkana. Vain tositarkoituksella käytettäväksi siis.

On tunnustettava, että kaksivuotiaani pääsi yllättämään minut aikanaan aavistuksen kiusaannuttavasti. Hän satutti itsensä johonkin, ja totesi sitten paatoksella: ”voi jumajauta!” Heh. Pointsit himaan. Näytti kuitenkin helpottavan.

Nykyisellään lapseni eivät kiroile ollenkaan. En ole sittemmin ikinä kuullut heidän suustaan yhtäkään kirosanaa. Vaikka olen koittanut joskus oikein lietsoa.  Ihmeellistä kyllä, mutta hyvä homma. Oppivat sen varmaan myöhemmin.

Joku ehkä miettii nyt, minne ”hitto” jäi. Se jäi pois ihan tarkoituksella. En osaa suhtautua siihen vakavasti, enkä edes pidä sitä kirosanana. Se on sellainen aika harmiton toteamus pikkutöpeksintään.

Mites teidän kirosanarankinginne? Löytyykö eroja?


21 thoughts on “Voi jumaLAUta!

  1. Eräänä kauniina keväisenä aamuna vastikään puhumaan oppinut pieni poika todisti äidilleen että nyt ne kolmesanaiset lauseet on otettu haltuun. Poika käveli ulkorappusille, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja kajautti maailmalle onnellisen ponnekkaan ”Ihan vitun kaunista!!!”

    Se tuli sydämestä.

  2. Uskaltautunen ottamaan riskin ja kirjoittamaan asiasta täällä 😛 oletan että pomoni ei lue tätä 😀 Itse lukeudun kanssa vittu-sanan ponnekkaisiin käyttäjiin ja voi ruoja että mua VITUTTAA kun pomollani on aina ääretön tarve korjata että ”eiku sano voi kyrpä”. Tjoo, kyllä tiedetään että vittu tarkoittaa myös naisen elintä mutta kuten Anikin mainitsit, niin minäkään en käytä ko. sanaa ikinä kuvaamaan naisen sukuelintä. Se nyt vaan on ponteva kirosana ja useimmiten se passelisti tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva. Voi kyrpä??

    Mulla on omassa kavalkaadissa pitkälti samat käytössä kuin sulla, tosin myös hyvin toimivina yhdistelminä. Vittusaatanaperkele on ehkä osuvin millä purkaa turhautumista. Pemalautajurkele taas hassunhauska munansaannos joka sopii semmoisiin… no huumoripläjäytyksiin 🙂

    Meilläkään muksut ei kiroile. Silloin kun minulta pääsee (fyysinen kipu, äärimmäinen ärtymys, itkupotkuraivari-hetket) niin äkkiä ollaan ruoskimassa että ”älä kiroile”. En toivo että lapseni muuttuisivat verbaalisiksi merimiehiksi mutta voin ihan suoraan myöntää että olen sanonut lapsille että minusta ei ole maailman suurin synti jos tietyissä tilanteissa ja tiettyinä hetkinä kiroilee. Kunhan se ei ole justiinsa sitä jatkuvaa viljelemistä mutta esimerkiksi kun harmittaa oikein kovaa niin jos joskus pääsee kirosana niin minä en siitä rankaise. Meillä ei kumpikaan lapsi ole sillälailla ikinä rikkonut toisen fyysisiä rajoja muttakun kasvattaa kahta pikkupoikaa niin tietty painiminen ja veljellinen muksiminen näyttää kuuluvan asiaan. Ja minä nyt vain olen hyvin vahvasti sitä mieltä että sitä omaa oloa on parempi purkaa kiroilemalla kuin esimerkiksi lyömällä, rikkomalla tai heittelemällä tavaroita, satuttamalla.
    Ja hei, let’s face the facts; se nyt vain on niin että silloinkun vituttaa niin vituttaa ja mikään muu sana ei kuvaa sitä olotilaa yhtä hyvin!
    Nyt on kyllä niin taas vuoden äiti-palkinto hakusessa…

    1. Ahahhhaaa voi kyrpä 😀 se nyt paljon kaameempi musta kirosanan olisi. En keksi yhtään luontevaa yhteyttä käyttää moista (sanaa – heh heh). Pomo koittaa tuollaisella lapsellisella tavalla kiinnittää huomiosi käyttämäsi sanan rivoloogisuuteen. Patoutunutta aggressioita, diagnosoisin.

  3. Olen minäkin Anin heikosti verrattava kirosanailija. Välillä jopa kirjosanailija. Saatan luivauttaa huulipielestäni joskus melko mielikuvituksellisiakin sanoja. Varsinkin uskovaisemmassa seurassa. Ristiäisissä papin kanssa samassa pöydässä tulee ajoittain hiukkasen hiki. Silloin ei voi sanoa, että ”voi jeesuksen munat”, kun kahvia läikkyy kupposesta vaaleille housuille. On tyydyttävä vanhaan kunnolliseen ja neutraaliin ”hitsinpimpula” -tyyliseen ilmaisuun.

    Joskus saan jopa nielaistua tuon Aninkin lempparin”vittu” ja liudennettua sen muotoon vattu. ”Voi vatun vatun vattu” hönkäistynä valkosipulisesti kanssajonottajan niskaan kassajonossa, saa usein pakoreaktion siinä toisessa ostoskärryilijässä aikaan ja hän häipyy hyllystöihin äkisti jotakin haeskelemaan.

    Attanakelettu on käyttökelpoinen esimerkiksi tulpanvaihdossa. Ja puhun nyt moottoripyörän ahtaasta tilasta tankin alla. Yleesä rystyset kärsivät eniten. Jolloin pääseekin jo ihan kunnollinen perkele hengitysteistä.

    Heleveta on pöllitty suoraan Uuno Turhapuro -leffoista. Se on sovelias vaikkapa tullissa, kun passi on ujuttautunut jonnekin käsilaukun/taskun tai muun säilöntäpaikan uumeniin. Jos passi on peräti unheutunut kotoseen tai automospiilin hanskikseen, silloin tulee käytettyä sanaa ”jukopliut”, sillä jonossahan voi olla vaikka kirkonhenkilöitä.

    Helvetin perkelettä!! on sitten muita unohtuneita asioita kirottaessa hyvinkin käytetty. Esimerkiksi uuniin unheutuneet uuniperunat saavat palovaroittimen uikkamaan itse pelsepuupin lailla. Pelsepuupin pelse on myös eräitä, tosin harvemmin käytettyjä sananvääntöjä miedosti pieleen menneissä tilanteissa.

    Perrrrkeleen saaatanaaa! hujahtaa ilmoille tasapainotettuna ärrän ja pitkien vokaalien yhdistelmänä, joka tuppaa olemaan nousuvoittoinen sanojen lopussa. Sillä mesotaan esim. kun kinkunliemet kaatuvat aamutossuille ja syntyy ensimmäisen asteen palovammoja jalkapöytään. Tinanvalantatilanteessa olen käyttänyt yksinkertaista: ”RÄÄÄÄK!!!vitunsaatananidiootinperkeleenmulklundi!” -kevennystä.

    Kapteeni Haddock -tyylinen julistus ameeban ja ektoplasman kautta merirosvoihin ja känniääliöihin purkautuu autoillessa, varsinkin ruuhkissa. Silloin kieleni on herkullisimmillaan. Saan mesoa aivan rauhassa, vailla kuulijoita ja uudistaa koko suomenkielen kirosanavaraston kolmenkymmenen kilometrin aikana uuteen uskoon ja toivoon.

    Onhan näitä. Tänään on körötettävä maalikyliin ostoksia tekemään ja sairaanhoituria tapaamaan. Luulen, että tässä joutuu väkisin kekkailemaan taas uutta ravintoa hengelle, eritoten pahalle hengelle, jos sattuu olemaan K-Marketista Pirkka AB-piimä loppu. Siinä ei hyvä heilu, jumaLAUTA!

    -Massu

  4. Vähän taas tuli hypessä typoja:
    Aniin.
    Helevata.

    …ja olen, kyllä vain, saanut tinat jalkapöydälleni. Arvetkin ovat jotensakin vielä nähtävillä. Vaikka valanta tapahtui jo likismain ihmisikä sitten. Tai siis on ne arvet vanhemmat, kuin kiroilematon poikani, joka on syntynyt 1986!

    -Mssu

    1. Voi saatttans! (tämä on sellainen lempeä, miltie myönteinen huudahdus voimaa kaipaaviin hetkiin). Omalle jalkapöydälleni kipeimmin on käynyt keilapallo. Olen aika varma, että vittuja kuultiin silloin useita perättäin.

  5. Oi mä tykkään Ani sun kiroilutyylistä. Hyvin samoilla linjoilla täälläkin. vittu, perkele, jumalauta ja helvetti toimii. Mä käytän hittoa kanssa jo niin paljon, ettei se ole oikein edes kirosana. Ennen käytin vittua paljon enemmän, mutta lasten myötä perkele on noussut yllättäen suosioon. Jumalautakin toimi ennen paremmin, mutta olen vähentänyt sitä paljon. Mun työkaveri kiroille just noilla kaameilla mukakirosanoilla ja sen suosikki on persetti. Mua se lähinnä naurattaa.

  6. Itsehän kiroilen ku kulkukauppias, mutta lastenseurassa yritän hillitä itseni.

    Mummini aikoinaan viljeli paria hyvää slogania, jotka naurattavat edelleen.

    – ”Voi painua/Heitetään sinne minne on menny kivitalot ja valtamerilaivatkin”

    -Voi laivalastillinen mannaryyninkokosia Perkeleitä!

    Varsinkin toi viimenen on mun mielestä todella kuvaava 😀

  7. Meillä vanhampi lapsista keksi muistaaksni alle kouluikäisenä oman ”porkkananterotin”. Riittävästi p ja r kirjaimia uskottavan manaamisen aikaansaamiseen.

    Hyönteiskirjoista löytyy paljon hyviä korvikemanauksia: esimerkiksi useimmat -jäärä tai -härö -päätteiset toimivat.

    Vanha kunnon ”saatavana” toimii melko hyvin ja epäselvästi lausuttuna…

    Olen itse opetellut pois kiroilusta kaksi kertaa – valitettavasti ole oppinut sen tavan kolmasti. Viimeinen oppimiskerta tuli työskennellessäni arkkitehtitoimistossa. Rakennusalalla tuon taidon välttely on vaikeaa tai ainakin laskee katu-uskottavuutta.

    Omista korvikkeistani ”Saasta” oli pitkään käytössä, mutta jostain syystä edes se ei läpäissyt paremman puoliskon sensuuria, joten lipsuin takaisin tavanomaisuuksiin.

    Työelämässä olen onnistunut lähes boikotoimaan omaa kiroilua, paitsi joskus hyvin harkitusti, kun tarina sitä edellyttää, mutta silloinkin asiaa anteeksi pyytäen. Ikävä kyllä vapaa-ajalla suodin ei jostain syystä toimi 😦

    1. Saatavana voisi toimia hyvin, mutta while at it – why not go with the real thing? 🙂 lapsilla oliu tarhaiässä hauska pinttymä. Heille pahin kirosanan oli ”pöksyt”. En todella tiedä miksi.
      Hitto, olen tyystin unohtanut luokittelustani hyvin spesifiin ärsytyksen tilaan mainiosti käyvän kipakan ”paska”:n.

  8. Se, ettei kiroile ollenkaan on lähes kadehdittava ominaisuus.

    Se, että onnistuu välttämään kiroilun silloin, kun on siihen taipuvainen, kertoo nopeista hoksottimista. Pitänee pistää välittäjäaineisiin vipinää

  9. No niin. Olen saanut ensimmäisen huomautuksen runsaasta kiroilemisestani ala-asteella eräältä luokkakaverilta. Tosin olin kuulemma vasta toiseksi pahin kiroilija luokassa, mutta huono homma sekin on. (Ensimmäiseksi pahin oli muuten myös tyttö.)

    Töissä (olen opettaja) en tietenkään kiroile koskaan. Muutenkin tilannetajuni on ihan toimiva, eli julkisesti ei mesota. Mutta noin muuten, voi sentään. Pelkään pahoin, että juuri puhumaan oppinut lapseni alkaa kohta huudella häijyjä – toivottavasti ei ihan Helin linkittämän videon pojan tavoin kuitenkaan. (Parasta klipissä oli pikkusiskon ilme.)

    Vittu-sanassa on sitä jotain. Se nyt vain on niin toimiva. Jos se ei kuitenkaan ihan riitä maaliin asti, on täälläkin käytössä ”voi vittusaatana”, jossa on tarvittava lisäpotku. Paino on ensimmäisellä tai viimeisellä tavulla. ”Paska” on mukavan lempeä ilmaus, joka toimii lievähköissä vastoinkäymisissä, lauhkeasti ilmaistuna. Paino ekalla tavulla tai s-äänteellä, tilanteesta riippuen. Anin tavoin pidän kovasti lähes hellittelysanan kaltaisesta puuskahduksesta ”saattans”.

    ”Helvetin perkele” on mainio sanaliitto, jos tilanne on vain osittain hankala. ”Jo nyt on jumaLAUta”-ilmauksen voiman myönnän auliisti. Äänenpaino on joko julmistunut tai närkästynyt.

    Vitun ohella rakkain kirosanani on ehdottomasti perkele. Se todella sopii niin täydellsesti suomalaisen suuhun. Sitä paitsi väitän, ettei yhtäkään kunnollista (palvelus)koiraa ole koskaan koulutettu ilman riittävää määrää perkeleitä. Se on aivan loistava yleisilmaus, jos rekku käy ryppyilemään. ”Pekka perkele” on meillä varsin taajaan käytössä, kun koira käy kahnaamaan. Anteeksi vain, naapurit. (Toisinaan pelkään, että he luulevat minun mesoavan lapselle.)

    Mielestäni kiroileminen on rumaa, ja etenkin lapsen äänellä huudettu ”vittu” kuulostaa karmivalta. En kuitenkaan voi kuohahtelevalle ja kiroiluun taipuvaiselle luonteelleni mitään, joten täyspuhdistustani en kieleeni kotioloissa tule koskaan saamaan. Vähemmälle käytölle täytyy kuitenkin päästä, jottei mukuloista tule täysin räävittömiä.

    P.S. ”Persetti”, mitä vittua?! Raskaana oleva rouva nauroi tuon lukiessaan niin paljon, että meinasi tulla pissat (anteeksi, kuset) housuun.

    1. Kokonaisista lauseista kiistatta yleisimmin kuuluu meillä ”No johan nyt on VITtu”, ”On se itse PERkele!” ja ”EI HEL-VET-TI.” ”Saatttans” on hyvä, suorastaan ruotsalaisen hienotunteinen, mutta myös loivempi ”perskeles” menee näistä muunnoksista laimeissa vastoinkäymisissä.
      Jakaisin yleisempään käyttöön myös Helin aikanaan lanseeraaman ”paskan uloste”-ilmaisun. Niihin tilanteisiin, kun todella menee kokokunnolla mönkään.

      ja kuten Marikki toteaa, niin kirosanat sopivat täydelleen suomalaiseen suuhun. Siksi minusta olisi suoranaista kielen rappeuttamista jättää kokonaan kiroamatta. Onhan kunnolla tempaistu PERRRKELE kuitenkin ihan eri luokkaa kuin ankea FUCK.
      Olen kerran saanut tavata aivan aseistariisuvan Lenita Airiston. Kukaan ei kiroile niin pontevasti ja hersyen kuin hän, iloisesti nauraen juuri näillä samoilla suomalaiskansallisilla lemmikeillämme. Tepsii!

      Tämä on hauskin ketju aikoihin! On ihan pakko kokeilla noita sanoja ja lausuntatapoja täällä ääneen. Aika terapeuttista juuri tänään, kun selkään sattuu niin että VITTUSAATANA sentään.

      1. Ja tuo jumlaauta toimii erilaisilla painotuksilla eri tarpeisiin. Se on napakka kireästi tiuskaistuna – paino lopussa, mutta toimii erittäin hyvin sellaisella halveksivalla, venytetyn laiskalla nuotilla ”no jumaaalauuuutaa”. Jos on tarve pysäyttää jokin paha nopeasti, toimii parhaiten tosi äänekäs, etuosalle sanaa panotettu ”JUMAlauta”.

        Pakko sanoa, että yksi tuttuni pärjää julmistuessaan ihan ilman kiroilemista erittäin vakuuttavasti. Hän karjaisee vain ”ja NYT sitte!”, ja jo loppuu kersojenkin melskaus kuin seinään.

  10. Minulla kiroaminen rytmittää mukavasti lauseita. Viime aikoina ”vittu” on jäänyt vähemmälle huomiolle ja enemmän on ollut käyttöä ”perkeleelle” ja ”helvetille”. Puheessani nämä sanat saavat usein toimittaa adjektiivien virkaa, etenkin kun olen oikein innostunut tai tuohtunut jostain asiasta.

    Töissä kiroilen rutkasti ja tällä viikolla jäin itselleni kiinni, kun onnistuin kiroamaan antaessani haastattelua nuorisoprojektistamme. Ei päätynyt lehteen. Onneksi. Työpaikalla moni kiroilee, mutta harva yltää minun tasolleni. En ole tästä ylpeä. Puolustuksekseni täytyy painottaa, että kiroiluu liittyy yleensä tuohon innostukseen, jolloin kaikki suotimet poistuu, kun tulee puhuttua nopeammin kuin ajattelee. Valitettavasti kiroilen niin paljon, että olen saanut tästä jo vähän palautettakin. Ja KYLLÄ, se on laitettu korvan taakse.

    Kotona kirjoilusta en oikein osaa sanoa. Mielestäni en kiroile juurikaan (meinaan muuten koko ajan kirjoittaa kirJoile) lapseni kuullen, mutta muiden lapset ei minua juuri pidättele. Tämäkin liittyy usein siihen innostumiseen ja liian nopeaan puheen tuottamiseen. Tilannetajua tänne siis, kiitos!

    Suomalaisen kuuluu kiroilla, se on jopa terapeuttista!

    1. Kuuluu, minustakin! Millaiset itsemurha- ja juoppolukemat meillä olisikaan, jos vielä kiroilukin vietäisiin! Minä kalibroin töissä kieltä vastapelaajan mukaan. Jos haastateltava aloittaa, minä sujuvasti rentoudun kiroamaan myös. Siistikielisimpien kanssa olen tietysti sitten siivommin itsekin. Työkavereiden kanssa kiroilu on yhteinen ilo. Ja perheenjäsenten!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s