Elämän tarkoitus? – eli kevyttä sunnuntaipohdintaa onnesta

Olen tosi onnellinen. Tässä sohvassani, kahvikupin kanssa. Innokas, energinen ja ihan fiiliksissä. Tuntuu siltä, että kaikki menee nyt hyvin. Ei vain perushyvin, vaan suorastaan superhyvin. Inspiroivia juttuja ja kaikin puolin jokin tosi hyvä virtaus nyt meneillään. Ja sitten tulee se syväprotestanttinen pelko, että tällaisessa ajatuksessa on jotain väärää. Jotain vaarallista ja ainakin nyt jotain niin ylimielistä, että kosto tulee olemaan ei vain pikainen, vaan myös se suloinen.

Mikä tällainen ajatus oikein on? Jos se onkin protestanttinen, niin tiedän kyllä, ettei minun Jumalani ajattele noin. Miksi sitten ulottaisin jonkun muun jumala-ajatuksen koskemaan myös minun mahdollista surkeaa tulevaisuuttani? Ja kenen jumala nyt ylipäänsä noin ajattelee?

Mistä se pelko nousee, että jos nyt on hyvin, niin kohta varmasti ei? Järjellä toki tiedän, että näillä asioilla ei ole yhteyttä. Elämässä tulee kaikille molempia kattauksia ihan varmuudella, eivätkä ne seuraa toisiaan millään ennalta määrätyllä kaavalla. Ja silti. Jotain hiukan epäilyttävää tässä nyt on.

Lähipiirissäni on tapahtunut viimeisen vuoden-parin aikana paljon pahaa. Paljon sellaista surua ja murhetta, jota ei voi edes rakkaiden ihmisten tunteita loukkaamatta sanoiksi latistaa. Epäreiluja, hirvittäviä asioita, joiden äärellä menee ihan pieneksi.

Siitäkö se ajatus tulee?

Tässä on ristiriita. Mutta ehkä yrittämällä saan kiinni jostain haparoivasta yhteydestä. Tavallaan ne kuullut ja nähdyt murheet lisäävät oman onnekkuuden näkemistä. Kirkastavat jotenkin katsomaan. Kaikkien minimurheiden ja arkipaskojensa ääreltä havahtuu huomaamaan, mikä kaikki isommissa kuvioissa on ihan älyttömän kohdillaan. Ei vain hyvin, vaan todella erittäin hyvin. Kontrasteista se syntyy. Onnikin, tai sen tajuaminen.

Ja taas mielessä nousee sellainen vanha ajatus, jota olen täälläkin kai pohdiskellut, että tekee mieli perustella. Tulee pakonomainen tarve huutaa ääneen, että vaikka nyt näytän onnelliselta ja elämäni kulkee helpon oloisesti raiteillaan, niin on ollut muutakin. Että tiedän surusta ja murheesta. En ole vain perusteettoman, katteettoman onnellinen tyyppi, vaan tunnen kääntöpuolenkin. Ikään kuin se jotenkin oikeuttaisi enemmän.

Ja siihen listaan lapsuuden kovat kokemukset, syövät, masennukset, selkätuomio ja kaikki se kurja. Juuri ne minun kurjani. Ja kuitenkin taas järki sanoo, että jokaisella ne kurjansa on, vaikka miltä päällepäin juuri nyt näyttäisi. (Sain tästä muistutuksen melko varhain, joskus viidennen-kuudennen luokan kohdilla. Hyvä ystäväni sanoi minulle, että kanssani on vaikea olla, kun puhun aina vain niin iloisista asioista. Ystäväni ei tiennyt – ja kuinka olisikaan, kun en koskaan hiiskunut asiasta – että läpikävin juuri siihen aikaan melkoisen helvetillistä aikaa elämässäni. Enkä edes teeskennellyt hänen kanssaan iloisena ollessani. En vain halunnut puhua niistä vaikeuksista hänen kanssaan, vaan olla sen hetken verran hyväntuulinen.)

Me näemme toisesta vain sen yhden pinnan juuri tässä. Tämänhetkisen. Jokaiseen mahtuu niin monta muutakin särmää, jotka välttämättä eivät koskaan ulospäin näykään. Vaikka miten likellä oltaisiin.

Ja sitten on vielä se kateuspuoli. Meitä opetetaan johonkin sellaiseen, että kel onni on ja se kätkemiskehotus. Inhoan sitä sanontaa. Että jos on hyvä olo ja mieli, niin ei sitä ainakaan pidä mennä näyttämään. Mihin se sitten liittyy? Tästä on puhuttu ennenkin. Siitä, että sinun hyväsi ei ole minulta pois. Mutta silti.

Minusta on vähän  kieroutunutta, että hyvä mieli ja itsensä onnelliseksi kokeminen käynnistävät tällaisia mietteitä. Että onko nyt lupa ja onkohan tässä nyt jotain väärää. Että itsensä onnelliseksi tunteminen kurjentaisi toisen kurjaa, tai olisi ainakin osoitus myötäelämisen puutteesta. Että seuraako nyt jokin seitsemän vuoden onnettomuusaalto, jos erehdyn toteamaan asioiden olevan nyt hyvin? Ja kuitenkin, äh.

Saatteko kiinni ajatuksesta?

Totean kuitenkin, uskaliaasti vaikka vähän varuillani, että nyt on hyvä. Että tämänhetkisistä murheistani tämä pysyvä selkävamma on pahin, ja sen kanssa opin kyllä olemaan. Se on pikkujuttu kaiken tämän hyvän rinnalla. Ja vaikka miten pelkäisinkin, että menetän tämän onnenhetken, on silti ainut tapa elää eteenpäin uskomalla että en. Että hyvä voi jatkua. Ja ainakin, että tulevat hyvät auttavat menemään yli niistä vääjäämättä tulevista pahoistakin.

Loma ja uuden vuoden alku ovat virittäneet minua kaikenlaisten pohdintojen äärelle. Jos mukana on uusia lukijoita, on syytä varoittaa että näin se jatkossakin menee. Vaikka eilen puhuttiin huulimeikeistä, ollaan tänään onnellisuuden ydintä etsimässä. Kokovartalofiiliksellä

Mainokset

12 thoughts on “Elämän tarkoitus? – eli kevyttä sunnuntaipohdintaa onnesta

  1. ”Kel onni on, se onnen kätkeköön. Kel aarre on, se aarteen haudatkoon” – myös minä vihaan tuota sanontaa. Jos kuitenkin mietimme suomalaisten asuinpaikkaa Ruotsin ja Venäjän välissä ja niiden armeijoiden läpikulkumaana, alkaa viisaus hahmottua ihan eri tavalla. Ei kannata paljon huudella vauraudellaan tai joku vieras tulee ja vie sen.

    Teoriaa tukee myös kansanluonteiden ero maamme itä- ja länsimurrealueiden välillä. Lännessä jossa on ollut pitkään suhteellisesti rauhallisempaa (jopa siinä määrin, että tappelut on pitänyt hoitaa ihan kyläläisten välisinä, ettei olisi totuus unohtunut), on näkyminen ja näyttäminen ollut sallittua. Idässä taas suurvalta-armeijat ovat marssineet säännöllisesti yli on huomaamattomuudesta tullut paitsi hyve, myös välttämättömyys.

    Kun nyt kuitenkin olemme jo lähes sata vuotta olleet itsenäinen kansakunta, pitäisi meidän opetella sen mukaista ajattelua. Voimme aloittaa paljon positiivisemmasta vanhasta sanonnasta: ”kateus vie kalat vedestä”. Jos jollain on, ei se ole muilta pois, jollei sitä ole hankittu vääryydellä.

    Jatketaan vielä yhdellä sanonnalla: ”Jumala auttaa niitä jotka auttavat itseään”. Missään ei ole sanottu, ettei tämä pitäisi paikkaansa myös onnellisena elämisen suhteen. Ani, eiköhän me jatketa onnellisena elämistä lapsen uskon avulla.

  2. Mielenkiintoisia pohdintoja tuossa edellä niin Anilla kuin A-J:lläkin. Mä olen Ani miettinyt ihan samoja juttuja, että miksi ihmeessä oma onni olisi muilta pois tai että miksi sitä omaa onnea ei saa näyttää. Juuri se ajatus, että kurjentaako minun onneni jonkun muun kurjuutta. Ei se voi olla niin. Sitä paitsi on aika eri hehkuttaa onneaan jotenkin lällätysmeiningillä, kun vaan olla onnellinen. Mä suon kaikille mielettömän onnen, mutta myönnän kyllä, että silloin kun oma onni ei ole myötä, kadehdin niitä joilla se onni on juuri nyt kohdillaan. Mutta sekin kateus on sellaista, että en oikeastaan halua ottaa toisen onnea pois, vaan haluaisin vain itse osalliseksi onneen. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Se on vähän sama asia kun tämä sinun onnen pohdintasi, mutta päinvastoin. Kai. Onko?

    Mäkin olen viime kuukaudet ollut hämmetävän onnellinen, vaikka asiat eivät ihan kohdillaan ole. Mutta suuressa mittakaavassa meillä on asiat tosi hyvin ja olo on hyvä. Siitä se onni tuleekin, että on vaan helvetin hyvä fiilis ja kaikki on suht ok. Ei siihen oikeasti muuta tarvita. Vaikka kyllä mä niitä töitä ottaisin ihan koska vaan vastaan. Kyllä se lisäisi mun onnellisuutta vielä huomattavasti. Mutta en jaksa sitä nyt murehtia, kun kaikki muu on niin hyvin ja tän työttömyydenkin uskon olevan kaikesta huolimatta ohimenevää.

    1. Ja ilman muuta onkin totta, että tietyt palikat pitää olla suunnilleen kohdillaan, että ne fiilikset saa. Ainakin merkittävä osa niistä. Työ on aika olennainen juttu monelle, vaikkei varmasti kaikille. Mutta tulotaso jonkinmoinen kyllä varmuudella. Musta on ollut aina hassua, kun hoetaan ettei raha tee onnelliseksi. Ei varmaan ei, mutta kyllä se tekee vähemmän onnettomaksi, jos ei jatkuvasti tarvitse miettiä niitä perintään meneviä laskuja tms.

  3. Musta tuntuu, että jos itsellä menee kurjasti niin läheisten onnesta (ja sen näyttämisestä) osaan silti olla iloinen. Mutta jos joku vähemmän läheinen julistaa omaa onneaan, se saattaa harmittaa tai ärsyttää. Mutta ei sekään tietysti tarkoita sitä, etteikö heillä olisi täysi oikeus olla onnellisia ja sitä myös näyttää 🙂

    Huomaa myös selkeästi sen, että kun itsellä on jo hetken aikaa mennyt oikeasti tosi hyvin niin sitä ei enää huomaa samalla tavalla. Saa välillä muistuttaa itseään, että hei mähän olen tosi onnekas, tästä pitää nauttia eikä välittää pikkujutuista. Mutta jotenkin sitä ei uskalla täysin heittäytyä vaan mukaan, taustalla taitaa vaania juurikin tuo ajatus siitä, ettei tätä voi kuitenkaan loputtomasti kestää. Onkohan se vähän niin, että jos ongelmia on vähemmän, niitä täytyy jostain kehittää lisää? Ettei vaan pääsisi olemaan liian onnellinen?

    1. Tämä on totta, onneen jotenkin turtuu. Ja sitten sen klassisesti huomaa vähän jälkeen onnen kääntymisen – menipä pitkään hyvin! Täytyy jotenkin käynnistää onnikapina. Ihan vaan heittäytyä aina täysillä siihen onnentunteeseen, niin saa nekin täysillä 🙂

  4. Näen pari kansanperinteelle vivahtavaa ajatuskulkua sen taustalla, ettei onnesta saisi puhua. Ensimmäinen on se, että on olemassa joku yhteinen onnikakku, joka jaetaan kaikille tasan – toisille enemmän, toisille vähemmän. Jos jollain on iso pala, on jollain toisella pieni. Näinhän se ei mene (vaikka joku voisi tietysti tässä nostaa esiin esim. sen, että meidän materiaalista hyvinvointia revitään ties kenen selkänahasta, mutta pysytään nyt ihan mielentilatasolla). Toinen on taikausko. Jos jotenkin taianomaisesti omalle kohdalle langenneen onnen julistaa ilmoille, kupla puhkeaa, koska jumalia/pahoja henkiä/(lisää tähän haluamasi yliluonnollinen voima) on uhmattu.

    Kumpikin ajatusmalli on potaskaa, joten ole rauhassa onnellinen. Käytännössähän se lisää muidenkin onnellisuutta, koska energiaa jää yli ja pystyy esim. auttamaan ja tukemaan muita, mitä onnettomana ei luultavasti jaksa. Minäkin olen onnellinen. Taustalla on se, etten enää ole huolissani lapsestani, mitä olin käytännössä kolme vuotta viime kesään/syksyyn asti. Kun se suuri huoli on vihdoin poissa, huomaan, että kaikki muu olikin hyvin, tarpeeksi hyvin, että se riittää onneen. Elämä on hyvää.

  5. Onni lisääntyy näytettäessä ja käytettäessä. Ei vähene. Ahdistus ja tuska samoin, lisääntyvät näytettäessä ja käytettäessä. Eivät vähene. Panostetaan siihen onneen ja sen lisäämiseen.
    Onnellista uutta vuotta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s