Vähän vääränlainen

Surffailin tavalliseen lauantaiaamutapaan läpi blogeja. Jonkin aikaa kahlattuani tuli outo fiilis. Blogeissa toistui sellainen jännä teema. Niitä oli kiva lukea ja kuvia katsella, mutta yhtään itseäni en niistä löytänyt. Tuli lukiessa sellainen olo, että jossain tuolla nuo tuollaiset henkilöt elävät tuota tuollaista elämäänsä. Sitä, johon minunlaisillani ei ole asiaa askelen vertaa. Enkä tiedä olisiko niin halujakaan, mutta jos olisi, ei olisi pääsyä. Olen vääränlainen.

Kysymys liittyy ehkä eniten tyyliin. Elämän- ja vaate-. Johonkin asenteeseen tai muuhun vaikeasti tartuttavaan. Johonkin, jota minussa ei ole yhtään. En pidä sitä puutteena. Lähinnä jäi jotenkin kiinnostamaan, mistä nämä erot tulevat.

Kun blogeissa puhutaan vaatteista, olen aina ihan pihalla. Minulta ei onnistu se huolellinen huolettomuus. Olen joko liian huoliteltu tai sitten tosi väärällä tavalla homssuinen. Kun pitää olla kepeän tyttömäinen, minä näytän lapselliselta. Kun muodissa on ironinen tätilook, minä olen täti ilman rahtuakaan ironiaa. Tiukoissa pillihousuissa olen totaalisen epäuskottava tukala maksamakkara ja matalalantiohousut – joka ne keksi, menköön syvälle itseensä. Kun blogaajalla on huoleton surffitukka, minä näytän siinä vain siltä joka ei muistanut peseytyä. Hauskassa lähiörouvatyylissä näytän juuri siltä – lähiörouvalta.

Samoissa blogeissa esiintyy myös paikkoja joihin en uskaltaisi mennä. Kuten Berliini, joka näyttää uskottavien trendihenkilöiden kuvissa jotenkin ihanalta mutta sellaiselta, etten koskaan sulautuisi joukkoon. En uskaltaisi astua sisään niihin kauppoihin. En uskaltaisi kouluta edes kirppiksiä, koska en näyttäisi Heiltä Jotka Berliineissä Käyvät. Myös muihin paikkoihin, Suomessa ja ulkomailla, liittyy tällaisia mielikuvia, vaikken olisi koskaan itse paikassa käynyt. Tuntuu vain, etten osaisi olla oikeanlainen.

Hassua sinänsä, sillä olen tavallaan ulkoisilta puitteiltani oikeaa väkeä tajuamaan. Kuulumaan. Olen kolmikymppinen vihreistä arvoista kiinnostunut kierrättävä tyyppi, ja vielä mediatyöläinen.

Ja silti. Ei onnistu.

Minusta on kotoisaa olla Hämeenlinnan Kukossa salaatilla. Tai vapputorilla siinä pomppulinnan vieressä odottamassa kersoja. Tai pihalla riippumatossa niissä shortseissa, jotka ovat vain vanhat ja löystyneet, eivät yhtään retrot tai chillit (jopa tuon sanan kirjoittaminen tuntuu naurettavalta, kun näppiksen päässä olen minä). Tai höyryävänä nuotiolla kuivattelemassa anorakkia pöljän koskeen putoamisen jäljiltä.

En törmää tällaisiin blogeissa. Eikö niistä sellaisista elämistä kirjoiteta, koska ne ovat niin tavallisia?  Vai luenko vain vääriä blogeja? Olenko ainut, joka mieluusti lukisi? Onko tällä hetkellä mahdotonta tykätä mistää ilman ironiaa ja moninkertaisia intertekstuaalisia tulkintoja?

Mainokset

18 thoughts on “Vähän vääränlainen

  1. Aaaah, juuri näin. 🙂 He jotka Berliineissä käyvät (oi miten ihanasti sanottu) on myös mulle jotain niin etäistä, etten kateudeltani pysty edes kuvia katsomaan. Ei, koska on itse homssuinen eriparisukka, joka, vaikka yrittäisikin, menee sekaisin tuulenpuuskassa joka tapauksessa.

    Joten, Ani, meitä on paljon!

    1. Ihanaa Kukka, olkaamme joukossa homssuisia pomppulinnojemme äärillä 🙂
      Oon pitkään miettinyt, mikä se tunne oikein on noita lukiessa. Miksi aina luen niitä, vaikka sen jälkeen on jotenkin vähäisempi olo? Tänä aamuna se iski. Erilaisuus on ihan mittaamaton.

  2. Juuri näin!
    Tää on juuri osaksi sitä miksi mä usein poraan sitä ainaista ”miks mä kirjoitan blogia kun en osaa”. Omat jutut tuntuu niin kamalan väljähtäneiltä joskus.
    Mä yritin joskus aikaa aikaa sit ottaa ”päivän asu ” kuvia mut se että ennen blogaamista piti mennä vaihtaan vaatteet ja meikata oli aika naurettavaa!!!
    Koska todellakaan ne kotiverskat ei näyttäs yhtään kodikkaalta missään kuvassa vaan ihan joltain muulta…
    Mut mä oon tykänny sun blogista aina ihan hulluna. Vallankin nää muutamat ”totuus mun elämästä” jutut. Mä uskon et tuol on kymmeniä, kymmeniä, satoja jotka samaistuu suhun!
    Huokaisee helpotuksesta et joku kuvaa oikeaa elämää!

    Mä olen ajatellu että mun ei kai olekaan tarkotus näyttää siltä kun jotkut mun ”aina tyylikkäät” ystävät ja tutut näyttää. Ollaan sit perhana tosi kotikutoisia arkena. Koska sen mäntaas itestäni tiedän et kun syytä ja mahis on vetää överiä lähestyvä juhlalook niin johan se sit huomataan kun ero on niin hurja. 🙂

    Tosi sekavaa ajatusten virtaa, mut tää blogaus vaan nasahti ja kovaa !

    1. Kiitos Hanna Jii 🙂
      Mua nauratti niin kovaa toi verkkarijuttu! Se on niin totta. Ne ihanat nuhjusteluasut ei odella näytä kuvassa lainkaan siltä, vaan ihan vaan kamalilta 😀 ja niistä kuvan ottaminen ylipäätään tuntuis jotenkin todella väärältä. Oloasuista saavat ottaa kuvia vain ne, joilla on joku supermakea ihan uusi järjettömän söpö asu, jonka sisällä he onnistuvat näyttämään vasta heränneinäkin huolettoman freeseiltä. Eli ei me tällaiset.
      Ja hyvä kun muistutit Totuus mun elämästä -jutuista. Onkin taas mennyt liian pitkä aika sellaisesta!

  3. Hei Ani

    Mä tykkään myös sun blogeista, ne on aitoa elämää ja tunnetta parhaimmillaan. Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka ei osaa puhua smal talkia hienosti, saatikka löytää oikeita värisävyjä vaatteisiinsa.
    Hienoja reissujakaan ei ole tullut tehtyä, ihan sellaista normi meininkiä laivan seisovassa pöydässä.
    Saatikka että osaisi suoriutua blogeista trendikkäästi.Kirjoitan lähinnä siitä miltä musta tuntuu tyylillä ja vasta harjoittelen ”blogaamista”.
    Käy vaikka vilkaisemassa tuosta linkistä.
    http://hujakantekstita.suntuubi.com/admin/?cat=8&lang=fi&eid=7

  4. Tosi hauska juttu. Luulisin, että tärkeimmät arvomme tai ihanteemme ovat juuri sellaisia, että niitä on vaikea sanoa ääneen (hankala määritellä), mutta ne tulevat näkyviin siinä, millaisissa tilanteissa tuntee itsensä luontevaksi; millaisten ihmisten kanssa viihtyy; miten tahtoo asua ja elää; millaisiin asioihin laittaa aikaa ja rahaa; millaisten asioiden eteen on valmis näkemään vaivaa, ja mistä luopuu aika pientenkin vastoinkäymisten tai vaikeuksien jälkeen. Noihin epämukavuuden tunteisiin voi pysähtyä siksikin, että ne antavat vinkkejä siitä, mitä pohjimmiltaan ajattelee berliineistä, kirpputoreista ja luovien luokkien luonteesta.

    1. Ja miten usein sitä kuitenkin laittaa itseään myös niihin tilanteisiin, joista tuntee ettei ole omaa. Jopa tuntee itse huonommuutta ja häpeää, kun ei oikein tunnu onnistuvan. Kysehän ei ole oikeasta tai väärästä tavasta olla, vain erilaisesta. Eikä siinä ole mitään noloa.

  5. En ole ehtinyt tutkia virtuaalimaailmaa niin tarkkaa, mutta samanlaisia tunteita ja mietteitä on tullut nykyisessä kotiäitimaailmassa. Moneen asiaan, mutta etenkin äitiyteen, tuntuu liittyvän valtava läjä arvovalintoja ja vahvoja asenteita ja siinä suossa seikkaillessaan oppii paljon sekä muiden arvoista että omasta elämänkatsomuksestaan.

    Sulla on se oma tie jo löytynyt, ainakin kirjoituksista päätellen. Ei ole tarvetta tehdä muuta kuin mistä tykkää, sillä tiedät jo mikä on kaikkein arvokkainta elämässä ja sen jälkeen ei voi muuta kuin ihmetellä ja ihastella kaikkea erilasta.

    1. Moikka Niina,
      Muistan tuon hyvin! Äitimaailma oli usein jopa aika vihamielinen. ( Enkä koskaan oikein tuntenut itseöni ihan oikeanlaiseksi vaikka leikkipuistossakaan. Siellä olin ainakin liian nuori ja liian kiinnostunut muustakin kuin äitiydestä.) Niitä nettikommentteja lukiessa todella pääsee punnitsemaan arvojaan!
      Ja miten paljon pahaa mieltä äitikommenteilla saakaan aikaan, kun jokainen kai lähtökohtaisesti haluaa olla se parhaanlainen omalleen.

  6. Mainio kirjoitus Ani.

    Olen samaa mieltä kanssasi. Muiden elämä näyttää erilaiselta, mutta kyseessä voi olla myös harha. Kuka esimerkiksi uskoo sisustuslehtien juttuja, joissa lapsiperhe elelee sovussa pienesssä askeettisesti sisustetussa kodissa, jossa lelut ovat siististi omissa värikkäissä laatikoissa. Niissä kodeissa ei ole myöskään sanomalehtiä, pitsalaatikoita, kymmentä paria futiskenkiä, kauppaan vietäviä pulloja, villakoirista ja nuutuneista viherkasveista puhumattakaan.
    Kesämökeillä on valkoinen sohvakalusto ja koko suku aina sulassa sovussa keskenään. HALOO!
    Sama pätee blogielämään. Kyse on brändistä ja siitä, mitä halutaan esittää.

    Berliini on muuten kaupunki, josta jostain syystä en erikoisemmin pidä. Eikä sen ilmapiiri edes kerro saksalaisesta elämäntavasta. Avoin ja boheemi, ehkä – mutta käypä perussaksalaisessa perheessä, jossa isä käy töissä ja äidin paikka on täysin kotona.

    Nyt haastan sinut. Luin nimittäin jutun, jossa kerrottiin kodistanne ja etenkin puutarhastanne. Sillä hetkellä tuli mieleen, miten kaukana elämäsi on meidän tilanteestamme. Ja tämä ei missään nimessä ole mitään negatiivista. Kuvissa oli ihana vanha puutarha, jota muokataan harkiten ja rakkaudella. Kukkamekkoiset (?) tytöt kirmaavat puiden ja pensaiden keskellä. Sillä hetkellä tunsin riittämättömyyttä. Meilläkin on iso piha, en välttämättä olisi niin iso halunnut, mutta niin vain kävi. En tunne kasveja, en osaa hoitaa niitä. Perhe ei edes ymmärrä, että puutarhassa pitää tehdä jotain muutakin kuin leikata nurmikkoa. Pojilla on risat farkut, kukkamekoista ei tietoakaan. Istutin tulppanin sipulit väärään paikkaan ja kaivoin ne ylös, rusakot söivät istuttamamme omenapuun ja linnut luumut. Naapurin puolella kasvaa jättiukonputki.
    Olen vääränlainen puutarhuri. 🙂

    1. Mustakin meidän elämä näytti lehdessä ihanalta 😀 😀 ja KYLLÄ, tytöt ovat koko kesän kukkamekoissa, ja puutarha on i-ha-na! Siltä osin totuus on melko lähellä tuota juttua. MUTTA! Piha oli melkein valmis vanhoilta osiltaan – omppupuut, marjapensaat yms jostain kymmenien vuosien takaa. Minulle jää kiitollinen osa kuleksia laittelemassa pikkuisia asioita silloin kun jaksan ja viitsin. Kevätkukkiakin maa puskee vanhasta tottumuksesta – mun selällä niitä ei ole tänä vuonna laiteltu sinne lainkaan.
      Vastaanpa haasteeseen tekemällä postauksen pihastamme tällä hetkellä (ja monilla hetkillä muulloinkin). Saat siitä, uskon vakaasti, reippaan tynnyrillisen balsamia haavoille 😉

  7. Kolahti tämä juttu! Ja kaikki kommentit myös 🙂 Usein sitä just miettii että millaista ihmisten elämä OIKEASTI on. Lehtijuttujen, blogien ja kaiken maailman facebookien ja twittereiden takana. Ja tuo ihmeellinen tunne joka tulee tietyssä porukassa, tai vaikka jonkun toisen elämästä lukiessa, että olenpa mä harmaa ja ankea hiirulainen, jolla on tosi peruskoti ja peruselämä. Ja sitten, kun tarkemmin miettii, ei sitä omaa peruselämäänsä vaihtaisi mihinkään toiseen elämään mistään hinnasta. Nykyisen peruskodin voisin kyllä vaihtaa suurempaan…
    Ja sekös olisi hauska blogi, jossa olisi rehti ja rehellinen päivän asu kuvattuna joka päivä, vaikka olisi tukka pystyssä ja nuhjuinen flanellipyjama päivän asuna. Eiköhän niillä muotibloggaajillakin sellaisia päiviä ole.

  8. Kai se on jossain tutkimuksessakin todettu, että joku facebook voi myös lisätä yksinäisyyden ja masennuksen tunteita, kun kaikkien muiden elämä näyttäytyy niin paljon hehkeämmältä ja kaikilla muilla on niin paljon enemmän kavereita…

    Meidän kaikkien elämä näyttää aika hienolta, kun otetaan vain sopiva otos näytettäviä asioita… Pitää vain muistaa editoida oikein. 😀

    Mutta kyllä sitä vaan helpolla tuntee itsensä riittämättömäksi, eikä siinä aina järki auta. Mulla oli tänään vähän sellainen hetki, kun ihailin upeaa ruskean eri sävyillä tehtyä ponchoa kauniin, vähän espanjalaisen näköisen naisen päällä… Ajattelin että voisin olla ahkera ja tehdä tuollaisen ja näyttää upealta… Kunnes tajusin, että tällä naamalla ja näillä hiuksilla (ja ruumiinrakenteella!) tuollaisessa ponchossa näyttää ihan vaan romuluiselta emännältä tai väsähtäneeltä hipiltä, ihan niinkuin kaikissa muissakin villaponchoissa. 😀

    1. Kyllä, editointi on ratkaiseva 😀 ja kyse on kyllä pitkälti siitä, että oppii erottamaan ne jutut, jotka ei vain toimi omassa elämänpiirissä, ja lakkaa pinnistelemästä turhia. Kuten matalat housut. Poltan ne kaikki 😀

  9. mullahan on käynyt nyt mielenkiintoinen efekti, kun päätin lakata kärvistelemässä epämääräisissä housuissa ja käyttää sopivan reiluja aikuisten naisten housuja (hankin kahdet) niin ne ovat molemmat jääneet isoksi!! 😀 nyt ne valuu aina kävellessä niin että vyötärö on taas lantiolla… 🙂 eikä mulla oo paino laskenu kuin pari kiloa. very strange. joku outo housukarma mulla. Mutta hyvä näin, kuitenkin. 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s