Ne niljaiset perkeleet, ja vähän tukkaa

Ihminen on hassu. Tai no minä nyt ainakin. Vasta viikonloppuna söin isolla halulla valkosipulietanoita ravintolassa, ja nyt sitten yökin niitä (melkein) samoja kavereita puutarhasta parit partaäijälliset hittoihin suurta vastenmieltä tuntien. Värväsin pikku apurinkin. Romppu olikin julman kyltymätön saalistaja. Money talks.

Kampaaja-Satu juuri kyseli, kuinka noista ällötyksistä pääsee eroon. No ei oikein ole muuta konstia, kuin kerätä ne sankoon ja kipata kiehuvaa vettä päälle. Tässä kohti kaikki eläintenystävät, joiden rakkaus ulottuu näihin nilviäisiin, sulkevat silmänsä.

Kas näin. Kipeää nautintoa tunsin siinä kohdassa, kun nakkasin pätsiin parittelevia yksilöitä. Valitan, tässä kohti rintapielessäni ei läikädä minkäänlaista lämmintä tunnetta. Tunnen silkkaa tappohalua.

Kampaajasta puheen ollen (ah, mikä ontuva aasinsilta etanoista tukkaan – mutta me todella puhuimme etanoista tänään!). Satu loihiti taas ihanan tukan, niin kuin aina. Osasi löytää välimuodon ristiriitaisesta ”no kasvattaisin, mutta tahtoisin lyhyen” -mietteistäni. Syntyi ”pitkä lyhyt tukka”. Aika tosi kiva minusta”

en jaksanut ehostautua kuvaa varten, sorgen.
Mainokset

2 thoughts on “Ne niljaiset perkeleet, ja vähän tukkaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s