Aivot vol 2

Niille, jotka paheksuvat terveydentilasta puhumista julkisesti, tämä merkintä ei ole. Hypätkää estoitta yli. Säikytin kuitenkin eilen itseni ja lähi-ihmiset sen verran perusteellisesti, että kerron vähän, mitä oikein tapahtui. Kirjoittaminen on myös luonnollisin tapani jäsentää omia ajatuksiani, ja nyt todella on jäsenneltävää. Paheksua siis saa, jos siltä tuntuu. Minä vain en välitä.

Olen ollut viime ajat tosi terve (ok, selästä ei nyt puhuta, ja sekin voi jo paljon paremmin). Eilen kuitenkin ihan ilmasta alkoi tulla kummallista oiretta. Isoimpina niistä sellaisia tajunnanmenettämistyyppisiä tasapainovaikeuksia, ja sellaisia näköhäiriöitä, kuin joku olisi vääntänyt näkökentän keskeltä hetkeksi solmuun. Kohtaukset kestivät vain parikymmentä sekuntia, mutta olivat tosi voimakkaita. Vasen silmä myös valui vettä ihan holtittomasti, ja niska ja takaraivo vasemmalta puolelta särkivät kummaa pituussuuntaista kipua. Lounaalla tajusin yhtäkkiä, etten pysty seuraamaan kollegan tarinaa risteilystä. Huulet liikkuivat, mutten tajunnut mitä sanat tarkoittivat. Pää myös ikään kuin puolsi oikealle.

Lähdin työterveyteen, kun hommista ei oikein tullut yhtään mitään. Siellä sitten huolestuivatkin oirekokonaisuudesta ihan huolella, ja alkoi 12 tunnin ralli, jonka aikana käytiin koko akka läpi suunnilleen niin perusteellisesti kuin nyt vain voi.

Ensin seulottiin motorisia toimintoja ja otettiin melkoisesti verta. Diacorista mut sitten lähetettiin kotipaikkakunnalle Kanta-Hämeen keskussairaalaan tutkittavaksi perusteellisemmin. Lähettävä lääkäri kirjoitti diagnoosikenttään ”aivoverenkierronhäiriö?”. Oli iso virhe tiedustella kyytiä odotellessa vaivan laatua internetiltä. Aivoinfarkti. Halvaus. Mitä kaikkea. Ei koskaan ole pelottanut niin paljon.

Matkalla Helsingistä sairaalaan radiossa soivat ”I just died in your arms tonight” ja seuraavan biisin lapsi rallatteli takapenkillä mukana: ”jos menet pois, mitä minulle jää”. Kuskiksi kutsuttua miestä ei hymyilyttänyt tippaakaan.

Perjantai-ilta sairaalan ensiavussa oli melkoista mökellystä. Harhaisia juoppoja ja henkitoreissaan viruvia mummeleita. Minä siellä verhon takana pystyin pelkästään itkemään, kun pelotti niin perkeleesti. Oli pakko keskittyä kuuntelemaan ihmisten tarinoita ja hoitajien toimintaa, että sai edes vähän etäisyyttä kuolemisen ajatuksille. Surffata netissä ja tuijottaa kellon viisareita. Miten hienosti hoitajat jaksoivat ne hulluimmatkin hullut. Sanotaan mitä vain terveydenhuollon tilasta, mutta kyllä ihmiset tekevät upeaa työtä todella vaativissa oloissa. Ihailen suunnattomasti! Koitin olla painelematta kutsukelloa. Mitä sitten, jos ei saa iltajogurttia – osaa vieruskavereista tuntui se kaivelevan rajustikin.

Tutkimukset venyivät yömyöhälle. Kävin erilaisten verikokeiden ja jenkkiläisten poliisisarjojen ’laita sormi silmät kiinni nenänpäähän’ -testisarjojen lisäksi taas syventämässä (jo melko kaikenkattavaa) laiteosaamistani pään TT:ssä ja keuhkoröntgenissä. Mun täytyy olla koko tunnetun maailman säteilytetyin ihminen näiden kaikkien viime vuosina tehtyjen kuvausten jäljiltä. Onneksi ei tartte enää lisääntyä!

Lopulta todettiin, ettei syyllistä kohtauksiin löydy ainakaan päästä, sydämestä eikä keuhkoista. Mikä massiivinen helpotus, ja samalla outo olo siitä että tuli pelästytettyä paljon ihmisiä tavallaan ihan turhaan. Koska muisti pätki koko päivän, oli välillä sellainen olo, että olen kuvitellut kaiken. Paperista lukemalla kuvio kirkastui.

Pääsin kotiin puoli yhden aikaan komennuksella tulla heti takaisin, jos oireet pahenevat, tai jos puhe alkaa mongertaa. Öisellä taksimatkalla kotiin radiossa lauloi Hector jotakin siitä, miten kuolemanpelon voi jättää taakse. Vähän jo hymyilytti tämä oman elämäni sound track.

Tänään olen ollut aika hysteerinen. Nukkunut pois ihan tajutonta väsymystä ja valveilla olon vuoroin joko itkenyt tai nauranut. Jännitys laukeaa. On sellainen tyhjiin puhallettu ja hyvin mietteliäs olo. Pelästynyt. Paljon olen miettinyt sitäkin, että puolisollani ei ole ihan iisiä. Hän on saanut vierestä katsella sekä syövän, pahan niskavamman, vielä pahemman selkävamman, viime vuotiset sydänkäyrärallit ja nyt tämän läheltä piti keikan. Sitkeää tekoa, kun tuossa silti pysyy. Olen selvästi tehty aika paskoista palasista, mutta ilmeisen huonosti tapettavissa. Siitä sentään on kai oltava aika iloinen.

Sairaalamietteet keskiyöltä olivat tiivistetysti seuraavat:

– en malttaisi vielä lopettaa tätä elämistä sitten millään

– perheeni on maailman ihanin

– haluan sen polkupyörän ja ajamaan Ahvenanmaalle

– laihduttaminen ei ole kovin tärkeää

– on jälleen harjoiteltava rauhallisemmin ottamista

Mainokset

12 thoughts on “Aivot vol 2

  1. Huh. Aika moinen sirkus.
    Onneksi kaikki nyt hyvin. Ehkä se oli migreeniä? Niin tai näin, pienet herätykset elämän ihmeellisyydestä on silti aina hyviä, vaikka ne tulisikin tollai naamioituneena joksikin pelottavaksi, oon ite huomannut!

  2. Vpi hyvä jumala…. apua. istun tässä koneella kyyneleet poskilla. Apua. Mä oon siel vaan mölliny auringossa ja sulla on ollu tollasta. (ihan kun mun suomessa olo ois auttanu mitään!!). herranen aika sentään.
    Onneks oot elossa ja kunnossa nyt. oot ihan liian tärkee menetett’väksi!!!

    huihuihuihui!

    1. No onneks et tiennytkään, vaan sait nauttia ansaitusta lomasta! Aikamoinen säikähdys todellakin oli, pahin varmaan tähän mennessä. Mutta elossa ollaan, ja hyvässä voinnissa. Kiitos, ihanasti sanottu ❤

  3. Ui, mulla on ollut pari vähän samanlaista kokemusta, tiedän täsmälleen miltä tuntuu. Onneksi ollaan selvitty säikähdyksillä. Halauksia!

    1. Halauksia takaisin! Pelottavia juttuja. Onko sullakin jäänyt mysteeriksi syy, vai mikä on löytynyt aihuettajaksi? Musta psyykkaavinta on se, ettei mitään selitystä oikein ole. Se pistää arvuuttelemaan, tuleeko uusintoja 😦

      1. Ehkä noi mun kokemukset kuitenkin on kevyempiä. Ekalla kerralla epäiltiin keuhkoveritulppaa pitkän lentomatkan, vähän koholla olevien hyytymisarvojen ja kevyen hengenahdistuksen perusteella. Suunnilleen terveestä yhtäkkiä rullatuoliin ja varjoainekuvauksiin Meilahteen oli aika äkkinäinen matka. Syytä ei löytynyt, eikä ole toistunut, tuosta on nyt pari vuotta. Ja muutama viikko sitten sain elämäni ekan migreenin, vähän pelottavilla oireilla. Onneksi diagnoosi oli aika vakuuttava.

      2. huh! se on hurja muutos kyllä, todellakin. mä olen miettinyt sitä migreeniä myös, vaikka lääke ei juuri kipuun auttanutkaan tuolla kertaa. Viime pe tuli uusi, mutta lievempi toispuoleinen särky. Ehkä mulla vaan on perjantaipäänsärky 😉 lähden kohta lomille, ja luulen ja toivoin sen tekevän tehtävänsä. tai ainakaan sen jälkeen tulevia kohtauksia ei voi syyttää mistään ylirasituksesta.

  4. Mä olen taaaaas myöhässä kaikkien postausten suhteen ja luin tämän vasta nyt, mutta pakko kommentoida että tosi ihana kuulla että olet kunnossa! Hirveä säikähdys tuollainen, en osaa edes kuvitella :/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s