Kiitosta tunnustuksista

Eka työviikko puhtaasti käsikirjoitushommaa takana. Homman nimi on raskaan kaliiberin Kill Your Darlings – ekan jakson ekan version mitaksi tuli 63 sivua, kun pitäisi päästä maksimissaan parinkymmenen paikkeille. Niin, ja siitä sitten tiivistää vielä leikkurin pöydällä puoleen. Päivän pääteeksi olin huiskinut vesurilla sen verran tarmokkaasti, että tähteelle jäi 39 sivua. Siitä sitten maanataina lisää ruokkoamaan.

Sain tuottajaltani tänään ihanan palautteen. Hän sanoi kovasti pitävänsä siitä, että kerron heti ihan suoraan ja rehellisesti mitä en osaa tehdä. Tuntui tosi hyvältä, koska kiitos oli ihan aito.

Olen kirjoittanut lehtijuttuja nyt 10 vuotta. Tunnen osaavani sen touhun jo melko hyvin. Telkkupuolelle tein ekan työni vasta 2007. Siellä on tosi paljon sellaista, jota en yhtään osaa. Nytkin kirjoitan ensimmäistä juuri tällaista käsikirjoitusta. Ensimmäistä jatkuvaa sarjaa ja ensimmäistä reality-ohjelmaa, ja totta vieköön hommaan liittyy kaikenlaista ihan tuiki vierasta. Alusta asti päätin, että sitten vain kysymään, koska muuten menee ihan hittoja päin. Välillä tuntuu kyllä maailman dorkimmalta keskeyttää kokous vaikka lauseella ”sori, mikähän on tuo tuollainen offline-kässäri?”,  ”onko nämä aikakoodit ne mitä merkkaan, vai onko ne ne toiset?”, ”mikä hitto edes ylipäätään on huntti tai kraana?” tai ”mikä ero olikaan online- ja offline-editoinnilla?” mutta on vähän pakko (varsinkin kun juurikin sen offline-kässärin just minä kirjoitan – tarttee siis tavallaan tietää, tai todellakin jää kiinni).

Just sen dorkafiiliksen vuoksi tuntui tosi kivalta saada tuollainen kiitos. Että se vilpitön pykiminen osoittautuikin oikeaksi tavaksi toimia. Että kysynpä jatkossakin heti, niin ei tartte sitten itsekseen ihmetellä ja hassata kaikkien aikaa. Täytyy luottaa siihen, että sitä mitä osaan on niin paljon, että se kompensoi puuteet. Toivoa, että vielä osaan sen niin hyvin, että kompensoi oikein tukevastikin. Ja hei, tämän projektin jälkeen osaan sitten nuokin.

Ihan älyttömän hyvä työviikko kaikenkaikkiaan. Joka ainut päivä on ollut kiva lähteä töihin, ja joka ainut ilta on ollut sellainen fiilis, että sainpa tämänkin tehdä. Yölläkin on tullut uni silmään, kun homma on kulkenut niin ettei ole tarvinnut pimeinä tunteina murehtia. Aika ihanaa sellainen.

Tiedän kyllä kokemuksesta (sen sentään näistä telkkupuolenkin töistä jo) että se paskakin vielä osuu tuulettimeen. Arvioisin, että joskus syys-lokakuun taitteessa saattaa tulla vähän kriittisempiä äänenpainoja. Silloin todennäköisesti tuntuu siltä, ettei mistään saa mitään otetta, ettei aivo pysy kasassa millään, ja että materiaalia on ihan liikaa ja aikaa aivan liian vähän. Niin se aina menee. Ja silti kuitenkin aina tulee kohta se mulautus uloskin siitä pullonkaulasta.(Jos ei tulisi, niin telkkarissa olisi kai aika paljon vähemmän ohjelmaa). Nytpä siis nautitaan tästä innokkaasta oppimisfiiliksestä.

Kivaa viikonlopun alkua kaikille!

Täällä mietitään ihan muita ”pullonkauloja”, käykääs kommentoimassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s