Onnen tunti – Härkösen uusi on hyvä

Sain äsken loppuun Anna-Leena Härkösen Onnen tunnin (Otava). Sitä oli vaikea päästää käsistä sängyssä, vaikka silmä jo lumpsutti matin maille. Olipa kivaa lukea sellaista, joka pitää otteessa loppuun asti.

Tykkään Härkösestä. En aina, mutta usein. Tämä kirja kiehtoi erityisesti siksi, että jo kauan sitten haastatellessani kirjailijaa jonkin ihan muun aiheen ympäriltä, kääntyi puhe lopuksi mielessä muhivaan uuteen kirja-aihioon. Jutustelimme sijaisperheteemasta, joka oli alkanut kiinnostaa Härköstä koko ajan enemmän. Ilman muuta myös oma tämänhetkinen työprojektini osuu teemoiltaan harvinaisen hyvin kohdilleen juuri nyt, kun kirja on just julkaistu.

Onnen tunti kertoo Tuulasta, joka havahtuu haluamaan sijaisäidiksi. Nopeasti syntynyt halu luikertuu mutkikkaisiin pitemmän ajan juurakoihin. Oma suhde äitiin on perseellään (tuttua Härköstä). Kohtu on viety ja uusperhesuhde tuntuu kaipaavan jotakin yhteistä. Roope-poika kasvaa pois sylistä. Poika vastailee ”välii?” esimurkun äidille ärsyttävänkin tuttuun sävyyn.

En tietenkään halua kertoa mitä kirjassa tapahtuu, koska haluan että luette sen itse. Sen kuitenkin sanon, että Härkösen tiedetty taito kuvata syyllisyydentunteita ja ruotia kaikenlaisia inhimillisiä keskeneräisyyksiä on huipussaan. Kevyellä lauseella mennään kipeisiin kohtiin niin, ettei kuitenkaan jouduta sieraimia myöten mutiin möllimään. Härkösen lause on kadehdittavan hyvä.

Toisen ihmisen risan lapsen rakastaminen ei ole helppo juttu. Härkönen laittaa Tuulan ratkomaan jännityksessään sellaisia ihani ja arkisia asioita kuin vaikkapa sulatejuuston lisäämistä makaronilaatikkoon juuri sopivalla tutustumisen hetkellä. Omat lempeät ajatukset uuden perheen onnellisesta olosta runtataan seinille jo heti ensimmäisinä aamuina.

 

Venni ojentaa minulle tyhjää kulhoa, jossa on pieni maitotilkka jäljellä.

– Anna lisää muroja huora, hän sanoo iloisesti.

Luke ja Roope purskahtavat nauruun. Hari nostaa katseensa voileivästään. Lasken kahvikupin pöydälle.

– Mistä sä ton sanan olet kuullut?

– Sakelta. Se sanoo aina äidille että huora.

Hänen äänensä on edelleen viattoman iloinen. Pojat ovat vähällä tukehtua.

 

On toki onnistumisiakin. Ja sitten taas alamäkeä. Ja ennen kaikkea on Vennin ja Luken vanhemmat, jotka eivät ihan helpolla hyväksy lastensa uutta kotia. Kirjassa saunotaan paljon.

Jos näin jälkikäteen saa toivoa, niin olisin halunnut keskivaiheille lisää sivuja. Olisin mieluusti vellonut vielä pidempään Tuulan ristiriitaisissa tunteissa, kun rintapielessä alkaa kehittyä sellaisiakin sävyjä, joihin ei ennalta ollutkaan partituuria. Loppua kohti kerronta vähän nopeutuu, vaikka sielläkin olisi voinut olla vielä pitemmin puitavaa. Kaikin puolin kokonaisuutena joka tapauksessa hieno ja ajatuksia herättävä kirja.

Lukekaa se.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s