Laivaa ja junaa ja laulun jumalia

Olimme eilen purjelaiva Astridilla työpaikan virkistyspäivää viettämässä. Ihan mieletön laiva, ja mikä käsittämättömän upea keli! +20 ja auringon valoa, leppeää tuulta ja superhyvää ruokaa kannelle katettuna. Helsinki näytti mielettömän kauniilta ruskaväreisään mereltä katsottuna.

Olen aina haaveillut pääseväni ison purjelaivan kyytiin, joten sitäkin parempi fiilis!

 

 

 

 

 

Matkasin kotiin jo varhain. Hämeenlinnaan pääsee raiteita pitkin masentavan huonosti illalla, ja tämä 22.06 on viimeinen vuoro myös perjantaisin. Se huppelijuna siis, jolla kaikki jotka juuri ovat pääseet juhlissaan vauhtiin, vastahakoisesti matkaavat koteihinsa.

Pelkäsin nukahtavani ja ajavani ohi kotiaseman, mutta eipä pelkoa.

Jo Pasilan jälkeen melkoisen päihtyneet arviolta 45+ naiset alkoivat käydä keskustelua junassa. Minä, tietty, salakuuntelin.

”Jos tällaselle reissulle lähetään, ni siin ei nukuta!”

”Ei täs oo röökivaunuu!” , ”ei saatana, ei mitään kivaa! Ja tästä me maksetaan” kiukutteli nainen, kunnes alkoi spontaanisti hyräillä Peppi Pitkätossu -sävelmää.

Turhautuneessa tunnelmassaan nämä toisilleen entuudestaan tuntemattomat naiset näkivät yhdellä vaunun miehistä kitaran. Nousivat lietsomaan tätä soittamaan. Pitivät pienen huutoäänestyksen. ”Kaikki hei oikeesti haluu! Eiks haluukin! Kukaan ei ei-haluu!” Vähän aikaa kaikki oli tosi kiusaantunutta. Sitten, nousuhumalaisen naisen sinnikkyydellä, saivatkin muutkin matkaajat innostumaan maanittelemaan. Joku sanoi hiljaisen ”joo”:n, joku nyökkäili silmiin katsomatta kaunnustavasti hymyillen. Joku otti sellaisen ilmeen, joka ei varsinaisesti vaatinut soittamaan, muttei missään nimessä ollut ideaa vastaankaan. Lopulta mies suostui (hyvilläänhän se vain oli – kaikki kitaristit ovat näissä tilanteissa).

Naiset alkoivat valokuvata. Ottivat ”hyvänmielenkuvia”, alkoivat kuulostaa tosi paljon niiltä kotimaisen komediasarjan naisilta. Ellulta ja siltä toiselta. Jotenkin sympaattisella tavalla. Selvästi heillä oli tosi hauskaa.

Mies soitti tosi kauniisti. Näppäili rauhaksiin menemään. Fiilisteli oikein. Sujui matka kivasti.

”Meil on on tubaduuri!” niin, TUBAduuri. Kaikki taputtivat. Hän soitti oma-aloitteisesti toisenkin biisin. Se oli Ukko Nooa tosi kauniina klassisena sovituksena tremoloineen. Teki vähän mieli laulaa mukana. Taas kaikki taputtivat. Mies ei iljennyt laske soitintansa heti, vaikkei kukaan varsinaisesti pyytänyt soittamaan uutta kappaletta. Aloitteli hiljakseen ja kiihdytti siitä sitten vauhtia.

Sitten alkoi jokaisen hääbändiläisen painajainen. Naiset tilasivat ”Leevi and Leevingsin Itkisitkö onnesta, tai Juicea, tai jotain muuta rempseää.” Mies näppäili klassista. Sitten luovutti yleisönsä edessä. ”Joku Juice” voisi kuulemma onnistua.

Ja kohta oli meno melko poikkeuksellisen oloinen. Koko vaunu lauloi biisin toisensa perään. Minä siellä muiden mukana pokkana vaan. ”Oleeeee mulle vähääään aikaa häääään”.  Siitä vaan, täyteen ääneen. ”Vaikka nousen toisiin juniin” -kohta nauratti kaikkia.

Sitten vaihdettiin Beatlesiin. Ja lopuksi, juuri ennen Hämeenlinnan asemaa, kajahti hieno Sailing, joka tietysti päättikin mainion päiväni juuri oikeisiin tunnelmiin.

Jos tämä oli VR:n imagonkohotuskikka, se tepsi.

Vähän tasokkaampaa musiikkia kuulin tänä aamuna. Adele on tietysti tuttu jo Rolling in the deep -biisin kautta, mutta tästä tykkään vielä paljon enemmän.

Mikä huikea nainen – 23-vuotiaana tuollainen ääni! Älä mene kuolemaan kokaiiniin nuorena pliiiiiis, vaan tee tällä äänelläsi huikea ura laulujumalattarena!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s