En voi – ai niin mutta voinpas sittenkin!

Koska minusta kynttilät ei kuulu vakan alle, vaan enempi sellaisessa Vapaudenpatsas-henkisessä asennossa kirkkaana loistamaan, ovat työpaikalla olleet varsin tietoisia mun derbyhurahduksestani. Se on johtanut kiinnostaviin juttutuokioihin. Harva se päivä syksyn ja talven varrella joku työkavereista pysähtyi sermin reunalle kyselemään ja pohtimaan, ja ihanimmat kommentit olenkin jo jakanut. Paras oli oven suussa ohittaessa todettu ”sulla taitaa olla siellä ihan ihanaa”. Vilpitön, puolestani iloinen kommentti, joka oli ihan totta. Mulla onkin!

Viimeisin juttutuokio koitti ihan tässä tällä viikolla. Siinä puhuttiin kivusta. Sattuminen on puhuttanutkin paljon, koska laji mielletään jotenkin välittömästi tappavaksi. Jäin miettimään kollegan lausetta pitemmäksi aikaa. ”Emmä vois, koska sehän sattuu”, hän sanoi. Tajusin, mutta sitten taas en. Eihän sattuminen sinällään ole kummoinenkaan juttu. Ei nyt ainakaan sellainen, jonka vuoksi kannattaa jättää hyvä juttu tekemättä.

Mietin asiaa vielä seuraavatkin päivät. Koska itse olen luonteeltani superhannari ja lähtökohtaisesti pelkään kaikkea, on tavallaan ihme etten juurikaan pelkää sitä, että pelatessa sattuu. Välillä sattuu ja välillä ei satu. Sattuminen ei ole mitenkään tekemisen tarkoitus tai tärkein osa. Se on sivutuote, riski joka on olemassa, mutta jolle ei kannata sen isompaa roolia antaa. Ja se nyt on ainakin jo hokattu tähän ikään, ettei ihminen särjy niin helpolla.

Ehkä se viimeinen selkävamma jotenkin myös vaikutti tähän. Silloin sattui niin saatanasti ja koko ajan melkein puolen vuoden ajan putkeen, että kai se tuli aika arkipäiväiseksi. Se oli turhauttavaa kipua. Kipua, joka ei vienyt mihinkään eteenpäin. Hautovaa, vaativaa, kahlitsevaa kipua. Mutta sellainen kipu, joka syntyy jotakin kivaa tehdessä, on ihan eri asia. Se sattuu, ja sitten ensin itkettää ja sitten naurattaa, ja sitten se menee ohi – ennemmin tai myöhemmin. Synnyttäminenkin sattui, mutta en sen takia olisi jättänyt lapsiani tekemättä. On kuitenkin saanut tehdä jotain, joka on elämän makuista ja antaa virtaa.

Sattumisen pelkääminen on paljon itse sattumista pahempi homma. Kun alkaa jännittää, niin varmimmin tulee höhläilleeksikin. Ja sitä varmemmin sitten sattuu. Ehkä jos jotenkin sen asian kanssa tulee sinuiksi, että sattumistakin on, mutta ei se niin vakavaa ole. Ettei sille niin isoa merkitystä kannata antaa. Jotenkin sellainen olo mulla kuitenkin kaikkien syöpien ja vammakuntoutusten jälkeen vahvana on, ettei kannata säilöä itseään mitään varten. Varjella kaikelta potentiaalisesti sattuvalta – niin, mitä varten? Vanhuutta? No silloin sattuu jo muutenkin varmuudella. Kuolemaa? Mitä se sitten enää ketään liikuttaa sattuiko tehdessä enemmän vai ehkä vähemmän? Elämässähän täällä ollaan.

Mutta on kaikenlaisia ihmeellisiä pinttymiä muitakin. Pieniä tyhmiä juttuja. Muistan, miten ennen tanssiaikoja ja niiden alussa vielä ajattelin ihan tosissani, etten voi mennä kyykkyyn kesken rutiinin. Ihan tosi. Siis että minä en voi / osaa / pysty / jaksa mennä kyykkyyn. Olin ollut aina aika iso, ja varsinkin juuri ennen tanssivuosien alkua niillä legendaarisilla kolminumeroisilla, ja saanut sellaisen päähänpinttymän, etten voi mennä kyykkyyn. En ainoastaan etten voi koska se on raskasta eikä kestä hennot sääret, vaan että siis että se on minulle kertakaikkisen mahdotonta. Nyt siis miten sairasta ja kamalaa on, että alle 3-kymppiselle naiselle tulee sellainen päähänpinttymä?

No, opettajani melkoisella rohkaisulla ja ruoskinnalla menin kyllä kyykkyyn ja paljon enemmänkin. Opettelin sisuuksissani lopulta tekemään vielä splitinkin (spagaatin, mikä hitto tämän liikkeen virallinen nimi nyt onkaan). Se vaati kolmen kuukauden päivittäiset pitkät venyttelyt, mutta lopulta tein sen kahdesti saman lyhyen tanssinumeron sisällä, ja tuntui kuulkaa hyvältä. Pystyin, perkele. En tarvinnut sitä taitoa enää koskaan sen jälkeen (näyttää melko ylimitoitetulta esim. tanssilattialla perus disko-olosuhteissa) mutta se venyttikin paljon enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Sen jälkeen kyykky tuntui aika iisiltä. Ja moni muukin juttu.

Ensimmäisellä derbykerralla marraskuussa ajattelin, etten voi kaatua maahan. Etten nyt herra isä sentään voi mitenkään syöksyä mahalleni tuonne liukuun! En vain voi. Koska olen 35 ja aika iso ja eka kertaa luistimilla ja äiti ja hämeenlinnalainen ja keskiluokkainen ja veronmaksaja. Ja sitten siellä jo oltiin. Dyykkasin vain (kun en oikein kehdannut jäädä siihen törröttämään yksinäni), ja tajusin että miten niin en? Täällähän sitä nyt silti ollaan. Ja seuraava liuku oli aika paljon helpompi.

Seuraavaksi ajattelin opettaa itselleni, että voin tulla nopeaksi ja kestäväksi. Ei se tule itsestään, mutta ei ole mitään syytä miksen voisi tulla. Jos en koskaan tulekaan superjammeriksi niin sillä ei ole väliä, mutta tahdon opettaa itseni siihen että voin ja pystyn. En ole täysin harhainen. En edes uneksi siitä, että olisin ensi viikolla Florence Griffith-Joyner. Realiteetit on hyvä ihmisen tajuta kyllä. Mutta nopeampi voin olla kuin nyt. Ihan varmasti voin. Nopeaksi tuleminen ei ole minulle sen mahdottomampaa, kuin muillekaan.

Tästä tuli pitkä ja polveileva ja varmaan jotenkin hajanainen ja epäselväkin kirjoitelma. Mutta se ydin oli kai siinä, että on paljon asioita, joita voi itselleen kertoa totuuksina. Kirjoitamme tavallaan koko ajan tarinaa siitä, mitä me olemme ja mihin pystymme. Ne ovat kuitenkin omaa sisäistä shittiä. Mielikuvaa ja muilta poimittuja ideoita. Eikä niitä ole mikään pakko uskoa tai totella. Saatteko kiinni tästä? Että jaaha, sattuu joskus mutta mitäpä sitten? Että kyykkyyn voi mennä siinä missä kontilleenkin. On tosi vähän ihmisiä, jotka eivät oikeasti voi ja pysty vaikka tahtoisivatkin. Ja jos ei ihan oikeasti pysty menemään kyykkyyn (nivelrikko tai yleinen jalattomuus), niin voi tehdä jotain muuta – opetella piirtämään elävästä mallista tosi hyvin tai treenata taloyhtiön kovimmaksi punnertajaksi.

Millaisia tarinoita te olette kertoneet itsellenne siitä, mitä pystytte ja mitä ette sitten yhtään mitenkään? Olette taas lukeneet oikein uutterasti ja runsaslukuisina, mutta kommentoitte yhä vain laiskemmin. Kuulisin teistä toooooosi mieluusti. Kommentoikaa ny, pliide!

Mainokset

9 thoughts on “En voi – ai niin mutta voinpas sittenkin!

  1. ”Koska olen 35 ja aika iso ja eka kertaa luistimilla ja äiti ja hämeenlinnalainen ja keskiluokkainen ja veronmaksaja.”

    Vittu että repesin. 😀
    Hyviä syitä kyllä, mut ei ehkä kuitenkaan ihan riittäviä.

    Mä en pitkään – muka – pystynyt kääntymään luistimilla takaperin tai juoksemaan toestopeilla kahta askelta pidemmälle. Nykysin pystyn, mutta vähän joku aivoissa hannaa noitten kanssa edelleen. Akuutimpi taistelu käydään tällä hetkellä aivojen kanssa siitä, voinko oppia pysymään pystyssä kun joku tulee ja taklaa (no en, koska painan 15 kiloa ja mun painopiste sijaitsee jossain puolentoista metrin korkeudella), tai pystynkö yhessä pelissä jammaamaan useamminkin kuin kerran tunnissa.

    Olin myös ihan varma etten todellakaan pysty ite perustamaan mitään derbyliigaa mihinkään, koska en vaan ihmisenä oo riittävän organisoitunut taikka aloitekykyinen, mut näköjään ihmisestä voi tulla sellainen jos on riittävä motivaattori.

  2. Niinpä, ne syyt oikeasti on ihan absurdeja 😀 silti niihin vaan fakkiutuu jotenkin totaalisesti. Se on hauskaa miten eri asiat kuumottaa ihmisiä. Toestopeilla juokseminen on musta ihan iisibiisi, mutta sitten jossain muussa on muka täsyi muuri vastassa.
    Aika kummallisiin juttuihin ihminen sitten kuitenkin pystyy. Munkin pitäisi jossain vaiheessa miettiä sen hämisliigan aloittamista, mutta en kyllä malta vielä hyvään aikaan.

  3. Tästä postauksesta minä tykkäsin. 🙂 Pakko siis kommentoida myös, kun vielä kauniisti pyysit. Tietäisinpä vain, mistä aloittaa…

    Teini-ikäisenä mulla oli varmasti eniten niitä en pysty juttuja kerrottavana itselleni. Erityisesti en pystynyt olemaan riittävän luova minkään luovan työn tekijäksi. Onneksi nyt kuitenkin päädyin pitkälti luovan työn tekijäksi muitten mutkien ja ihanien pomojen kautta. Lapsena en ainakaan pystynyt mihinkään, koska kaikki olivat parempia. Vasta jossain vaiheessa kaksikymppisenä sisäistin että ne muut _harjoittelivat_ ihan oikeasti, eivätkä vain ilmestyneet treeneihin kaksi kertaa viikossa. 🙂

    Mulla kuitenkin isoimmat ongelmat pystymisen kanssa on sosiaalisessa kanssakäymisessä. Esim. näin yhtenä aamuna tutun bussissa, mutta vaikka olisin kerrankin halunnut moikata, en voinut, en pystynyt, se oli minulle kerta kaikkiaan mahdotonta, koska hän ei katsonut minuun päin. Tuijotti kaukaisuuteen suomalaiskansallista bussikäytösnormistoa noudattaen. Enkä voinut sanoa mitään, jos se ei olisikaan ollut tuttuni. Näillä pakkaskeleillä kun näkee loppujenlopuksi vain nenänpään ja posket. Ja hei, sehän olisi voinut vaikka _tahallaan_ tuijotella niin intensiivisesti ikkunasta, jottei joutuisi juttelemaan kanssani. Olenhan itsekin tehnyt huonona päivänä niin… Surullisinta on, että näen omassa lapsessani tätä samaa ahdistuneisuutta, enkä osaa auttaa häntä sen enempää kuin itseäni…

    No, olen kuitenkin kaikessa yrittänyt opettaa itselleni muutoksen mahdollisuutta, sitä juuri, että vaikken koskaan voi olla huoleton seurapiiritähti, voin olla edes vähän parempi kuin nyt. Liikunnan suhteen on ollut supervaikeaa päästä mihinkään, kun menin niin todella mystisen huonoon kuntoon lasten saamisen jälkeen. Että en edes voinut kävellä normaaliin tahtiin muiden mukana vajaata kilometriä työpaikalle juna-asemalta. Tein sen silti aina kun jaksoin, meinasinpahan vain kuolla viime metreillä muutamaan otteeseen. Jotenkin itsen haastaminen menee kauhean vaikeaksi, kun on vaikea tietää, missä oman jaksamisen raja oikeasti menee. Kun liika repiminenkin aiheuttaa vain takapakkia. Että kyllä mulla on sen oman jaksamisen kanssa aika vahvoja ”en vain pysty” -mielikuvia, mutta toisaalta yritän pitää mielessä sen, että oikeasti en pysty vielä, mutta myöhemmin pystyn kyllä kun vain harjoittelen. En jotenkin ole vain erityisen hyvä palkitsemaan itseäni tuosta harjoittelusta, vaan meinaan aina pitää sellaista ”vajaana suoritteena”… Että en vieläkään osaa, pysty, jaksa. Onneksi olen oppinut saamaan itseäni kiinni noista ajatuksista. Sitten puhisen itsekseni, että meni se kuitenkin edelliskertaa paremmin. 🙂

  4. Koska en itse keksi aiheesta mitään järkevää on siteerattava:
    Meidän on unohdettava se mitä luulemme olevamme,
    voidaksemme olla todella sitä mitä olemme.
    -Paulo Coelho

  5. Tää oli hieno postaus. Mun ei pitäis baari-illan jälkeen klo 4:30 kommentoida mitään yhtään mihinkään, mut hieno postaus! Kaikki nää jutut on niin pään sisällä.

    1. Kiitos! Ja nimenomaan tuolloin PITÄÄ kommentoida kaikkea! Mä tahtoisin muuten joskus tulla vierailemaan teillä. Ois kiva nähdä, miten muualla pelataan ja treenaillaan. Että jos on joskus hyvä sauma, niin huikkaa 🙂

  6. Hei tervetuloa vaan vierailemaan! Ton meidän valkku-Riinan kanssa se varmaan kantsii sopia, mut en usko että ois mitään ongelmaa. Jee!

      1. Tiistait, torstait ja sunnuntait on treenipäiviä ja koska vaan saa tulla, kantsii vaan hihkasta etukäteen kun ois tulossa, jos on vaikka joku poikkeusviikko meneillään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s