Riittämisestä

Kokovartalofiiliksen perjantaiklisheet tässä hei. Oon hyvän aikaa miettinyt yhtä teemaa, joka aina nousee pintaan säännöllisin väliajoin ihanien eri elämänpiireistä tuttujen ympäröivien tyyppieni kanssa. Riittämisestä. Suorittamisesta. Omasta paikasta.

En oikeen ole osannut muotoilla tätä millään vähemmän siirappisella tavalla, joten rykäisen nyt vaan tähän mitä mietin. Tää on, hei, kuitenkin mun blogi.

 

Suoritus ei ole se mitä itse olet.

Kirjoitettu teksti ja sen saama vastaanotto ei ole se mitä sinä olet. Se on teksti. Jos se tulee takaisin täynnä punakynää ja reunahuomautuksia, ne koskevat tekstiä. Ne eivät arvioi sinua ihmisenä. Muovaile tekstiä. Tee korjauksia. Älä ota itseesi.

Maalattu maalaus on vain sitä. Esitetty näytös, tanssittu kilpailu, luisteltu suoritus, vain sitä. Maalaa eri tavalla. Opiskele tekniikkaa. Harjoittele repliikkejä. Älä ota itseesi.

Sellaiselle, joka ei tuppaa ottamaan osakseen saamaansa arvostelua kokonaisvaltaisena tuomiona (myönteistä palautetta samat tyypit eivät juuri koskaan muista iltaa pidempään, hassua ja kieroa eikö?) tämä kuulostaa nyt tyhmältä. Itsestään selvältä. Mutta tiedän monta tyyppiä, jotka toimivat näin. Kuulevat kritiikin ja käpertyvät itsensä ympärille. En riitä enkä kelpaa. Olen tämän källätyn homman lisäksi vielä tyhmärumalihavainhottupaskiainenkin. Kuka mitäkin kurjaa.

Jos siitä oppisi pois. Jos edes vähän kauemmaksi. Jos tajuaisi edes sen, että niin tulee tehneeksi, niin olisi jo hyvä homma.

Se arvostelu, jota saa tekemästään hommasta ei kerro mitään mistään muusta sinussa ihmisenä. Se ei kerro siitä, oletko kiva, eikä siitä oletko tyhmä. Ei oletko kaunis, älykäs, katala, kurja, pidetty vai vierottu eikä muutakaan. Se kertoo sen hetkisestä suorituksesta, ja sehän ei oikeastaan ole kovin iso juttu. Jos ei olla matkalla kuuhun pelastamaan palavasta satelliitista sotaorpoja yksin. Ja silloinkaan moka ei kerro muuta kuin että tuli mokattua (ja orvot paloivat, mikä on kyllä kurjaa ilman muuta). Get the point?

Törmään tähän itse onneksi nykyisin vähemmän kuin joskus ennen. On se siellä silti vielä välillä päätään nostamassa. Ja puheissa kuulen muilla samaa. Työhommissa, harrastuspiireissä, kahdenkeskisissä jutteluissa. Jos suoritukseni menee näin, oonko silti ihan ok? Jos mokaan, saanko silti olla mukana porukassa?

Tunnistatteko? Sorrutteko samaan? Olisko aika opetella siitä pois?

Now: GO BIG!

 

Mainokset

5 thoughts on “Riittämisestä

  1. Uu, solet niin ytimessä. Taas.

    Lisättäköön minusta vielä yksi tärkeä osuus: Niitä sotaorpoja, niin karua kuin se onkin, tulee lisää. Satelliitteja rakennetaan uusia ja jostain syystä ne aina sinne satelliitteihin tuppaa punkemaan ja sytyttämään sen palamaan.

    Keskustelupalstat ovat tämän ilmiön digiajan kehto ja ilmentymä. Mihin tahansa jonkun keskusteluavauksen asiaan kommentoitkin mitä tahansa, niin lähes poikkeuksetta joku kokee sen suorana hyökkäyksenä minuutensa keskipisteeseen ja alkaa kaivaa barrikaadeja ja laukaisee tykistökeskityksen vähintäänkin varmuuden vuoksi.

    Ne on kommentteja kirjoittettuun tekstiin eikä mitään al-qaida-iskuja jonkun käpytumakkeeseen, ne olisi loistava taito osata myös ottaa sellaisina 🙂

  2. Entäs, jos tajuaa tän kyllä, mutta tunnepuolen reaktiot on silti toistuvasti järjenvastaisia? Yst.terv.nimim. ”Terapian tarpeessa”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s