Jotain tapahtui

Kokovartalofiilis. No nyt on sellaista. On ollut viikko, jonka aikana joka kolkka sisältä ja ulkoa on ollut melkoisessa myllerryksessä. Koska käsittelen asioita kirjoittamalla ja puhumalla, niin nyt on ehkä aika kirjoittaa. Olen sekavassa tilassa, mutta kirjoitan silti. Koska juuri nyt tuntuu tältä.

Ajoin viime sunnuntaina pahan onnettomuuden. Tai hyvän, niinkin voisi kai sanoa. Onnettomuuden, jossa oli kaikki pahan ainekset, mutta josta selvisin käsittämättömän pienin vammoin. Ihan tavallisena aamuna ajelin treeneihin juuri niin kuin ajetaan. Huolettomasti radiota kuunnellen. Rutiinilla.

Jossakin Klaukkalan kohdalla moottoritietä loska teki tempun, ja autoni lähti 100 km/h nopeudessa täysin ohjauksestani. Se sinkoili ensin ajoradalla holtittomasti ehkä vajaan kilometrin verran, otti sitten penkasta kimmokkeen ja lähti pomppimaan. Pompin autossa neljästi katon kautta ympäri, kunnes pysähdyin muutaman kymmenen sentin päähän kalliosta syvälle lumihankeen, nokka tulosuuntaan päin.

Ne olivat pitkiä sekunteja, kun ympäri mentiin. Aika ikäänkuin venyi ja kirkastui. Tajusin, näin, haistoin ja kuulin kaiken. Lumen kirkkaan valkoisuuden ja kaikki ohi lentelevät autossa sinkoilevat esineet. Itseni ylösalaisin ja taas oikeinpäin. Ehdin ajatella monenlaiset ajatukset, järkevät ja hullut. Niistä ensimmäinen oli, että kuolema tulee nyt varmuudella. Että miten tämän voi perua? Että lapsilta menee tässä nyt äiti, ja millä turhalla tavalla menekkään. Sitten ihmettelin pehmeää menoa. Voiko katon kautta pyöriä niin, ettei oikein satu minnekään? Mihin tämä mahtaa päätyä ja vieläkö mennään kerran? Ja taas, että tästä ei kyllä hengissä voi ihminen selvitä. Hyvä Jumala mihin tämä päättyy?

Kun auto pysähtyi olin syvällä shokissa. Aivan tolkuissani, mutta täysin irrallani todellisuudesta. En tiennyt miten toimia ja samalla oli täynnä toimintavalmiutta.  Konttasin autossa puhelmien käsiin ja soitin kotiin. Kerroin mokanneeni. Ja niinhän olin tehnyt. Eivät autot mokaamatta tieltä kimpoa.

Puolison kehotuksesta soitin hätänumeroon. Emmin vähän. Olin kunnossa. Mitään ei tapahtunut. Myöhästyisin treeneistä, se hävetti. Soitin kuitenkin, koska niin kuuluu tehdä. Sitten päivitin Facebookin. Kyllä. Ennen kuin pelastuskalusto edes ehti paikalle.  Ilmoitin pelikavereille, että en nyt pääsekään treeneihin. Pelkäsin heidän suuttuvan. Sitten mietin miten saisin auton yksin tielle, että voisin jatkaa matkaa. Että poliisi on varmaan vihainen ja palokunta ei varmaankaan auta. Koska mitäänhän ei tapahtunut.

Katsoin peilistä. Pää oli siinä missä kuuluukin. Rapainen, mutta paikallaan. Kaikki kunnossa.

Hätäkeskuksesta tultiin isolla arsenaalilla. Minut vietiin ambulanssilla Peijaksen sairaalaan ensiapupolille tutkittavaksi. Siellä makasin reilut 6 tuntia tippa kädessä kuuntelemassa, miten hoitajat vehon takana päivittelivät Facebooktarinoita. Miten joku oli herättänyt karhun talviuniltaan ampuakseen sen. Kuuntelin, miten hiihtovammapotilaiden olkapäitä laiteltiin paikoilleen. Lääkäri ohjeisti hoitajia pitämään minua siellä ”juridisista syistä”. Tippakin laitettiin hänen mukaansa siksi, ”että hoitajille tulisi parempi mieli”. Että ennen tällaisia viipalekuvattiin, mutta ei nyt kuvata. Tällä on kaikki kunnossa. Tällä ei ole mitään hätää. Että äkkiä tämä oman sairaanhoitopiirin riesoiksi.

Tuijotin kattoon ja mietin, mistä ihminen voi olla varma kummalla puolella on. Onko joitakin takeita tietää, että elän? Että ei sitä oikeasti tapahtunut. Ja sitten, että se oikeasti tapahtui. Täällä minä makaan.

Lääkäri saneli verhon takana koneelle, miten ”asiakas käveli itse tyytyväisenä paikalle”. Makasin ja tärisin. Olin eri mieltä adjektiivista. Tuijotin kattoon. Tärisin ja itkin. ”No mikä nyt”, hoitaja kysyi. Sain vihkon, jossa luki ”Olet kohdannut onnettomuuden”. Kuuden tunnin perästä sain ambulanssilla siirron Kanta-Hämeeseen omaan sairaalani. Sieltä kotiuduin lääkärin juteltua kanssani hetken. Aivotärähdys.

Kaksi päivää olin muissa maailmoissa. Järjestelin asioita, harmittelin peruuntuneita päivällisiä ja mietin milloin pääsen töihin. Missään ei tuntunut oikein mitään. Päätä vähän särki ja itku puski pintaan. Järkeilin ja vähättelin. Halailin perhettä. Join paljon teetä ja yritin tajuta edes jotain. Olin kunnossa. En ollut lainkaan kunnossa. Kamalan epäkäytännöllistä. Eihän ollut tapahtunut mitään.

Peilistä näin, että jotain oli tapahtunut. Silmäkulmassa oli pikkuinen mustelma. Käsissä oli ratin puristamisesta jääneet kovettumat. Silmät olivat jonkun sellaisen, joka on pelännyt paljon. Jonkun muun.

Kun ystävä laittoi nähtäväkseni onnettomuutta kuvailevan lehtijutun minua puistatti. Joku on tuollaisessa ollut. Minäkö tuollaisessa olen ollut? Luin monta kertaa. Koitin jotenkin tehdä sitä todeksi.

lehtijuttu auto-onnettomuudesta

Keskiviikkona ja torstaina kaipasin töihin. Etteivät joutuisi pulaan. Koska halusin muuta ajateltavaa. Kiinni arkeen.

Sitten alkoivat kivut. Niska, selkä, lantio ja kädet. Kovat päänsäryt ja huimaus. Tasapainon puute. Kuvotus ja puistattavat puuskat. Eivät ne tulleet silloin kun minä halusin. Ne tulivat koko ajan ja ihan väärissä paikoissa. Ajatukset siitä, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Miten olisi pitänyt käydä. Miksei käynyt niin kuin kaiken järjen mukaan olisi sillä rytinällä pitänyt? Syyllisyyden tunteet siitä, että olisin ansainnut sen kyllä. Olisin tappanut jonkun perheen. Tappanut itseni. Jonkun perheen ja itseni. Mutta mitään ei tapahtunut. Minulle ei tapahtunut mitään.

Illat sängyssä silmät sulkiessa olin heti autossa. Luisumassa, hallitsemattomassa kaaressa. Törmäämässä, kieppumassa, lentämässä, roikkumassa, sinkoutumassa. Kuolemassa.

Perjantaina tajusin mennä lääkäriin. Siellä todettiin kaula-, rinta- ja lannerangan nyrjähtäneen vähän aloiltaan. Turvavöiden napsutelleen rangan fasettilukoille. Ohjeistettiin, miten aivotärähdyksen kanssa ylipäätään ollaan. Että sen kanssa ei mennä vesijuoksemaan neljän päivän jälkeen. Että nyt otetaan aika rauhaksiin. Kirjoitettiin lihasrelaksantit ja unilääkkeet. Laitettiin loppu yöllisille ajomatkoille. Ymmärrettiin. Puhuttiin pitkään. Pidettiin jonain, joka on kokenut jotain joka pitää ottaa todesta.

Nyt särkee ja kolottaa. Pässä humisee ja sattuu. En pysty reagoimaan nopeasti mihinkään ja väsyn ihmisjoukkoihin, ääniiin ja muihin ärsykkeisiin. Itken holtittomasti. Purskahtelen parkuun junissa ja kauppamatkoilla. Tulvin itkua sohvalla päiväunilla. Syyttelen itseäni ja kannan huonoa omaatuntoa siitä, että rasitan lähimpiä ihmisiäni jatkuvalla vatvomisella. Silti tarvitsen heitä ja sitä enemmän kuin ikinä. Välillä ei tule puhetta oikein ollenkaan. Kun sitten alkaa tulla, sitä tulee katkeamattomana nauhana, pomppivana ja rönsyilevänä kaaoottisena oksennuksena. Nauruna ja itkuna vuoronperään.

Tällaista on juuri nyt. Aika hankalaa. Järjellä tiedän, että olen ohittanut shokkivaiheen ja menossa reaktiovaiheessa. Luen netistä traumaattisen kriisin portaista. Tunteella en saa kiinni oikein mistään. Roikun välitilassa. Haluan normaaleja asioita, mutta mikään ei ole ihan normaalia. Maailma jatkaa menemään. Asiat tapahtuvat ympärillä ihan niin kuin aina. Laskut pitää maksaa, ruokaa laittaa pöytään ja pukea aamuisin vaatteet päälle. Ei ole enää autoa, jolla asioita hoidella. Enpä voisi sitä nyt ajakaan. Joka toinen hetki haluan ihmisten pariin olemaan niin kuin ei mitään. Joka toinen itken sohvalla viltin alla syvintä kuoppaa.

Selkeän statuksen puuttuminen on hankalaa. On ilmeistä, etten kuollut. En myöskään makaa halvaantuneena sairaalassa. Kuitenkin olen valovuosien päässä OK:sta. Normaalista. Tavallisesta minästäni. Itsestäni jotenkin. Mitään ei tapahtunut, ja silti tapahtui hirvittävän iso, yhtäkkinen asia, johon on nyt suhtauduttava. Josta ei pääse ohi niin, kuin minulla on tapana – nopsaan vaan.

En valaistunut. En koe asioita kirkkaammin. En pakahdu käsittämättömästä kiitollisuudesta elämää kohtaan, ja samalla kuitenkin on juuri niin. Poukkoilen täällä jossain, välitilassa. Tärähtelevän aivon ja sumeaksi tekevien lääkkeiden välimaastossa. Rakastan ihmisiä, mutta ärsyynnyn vieläkin lihomisesta. Stressaan rahajuttuja. Kaipaan punttisalille.En ole yhtään jalostunut tai kirkas.

Jotain kyllä tapahtui. Koitan napata siitä kiinni pikkuhiljaa.

Mainokset

11 thoughts on “Jotain tapahtui

  1. Minäkin, kauan jo blogiasi lukenut, jätän nyt ensimmäisen kommenttini.
    Raju kokemus, toivon sinulle jaksamisia tuntemuksiesi suhteen, niin henkisten kuin fyysistenkin. Olen itsekin ollut, joskaan en ihan näin rajussa, onnettomuudessa ajourani alkuaikoina. Mitään ei ns. tapahtunut, mutta mieli sai oli kauaskantoiset traumat. Varmaan tiedätkin tämän, mutta jos aiot autolla ajamista jatkaa, mene sinne rattiin mahdollisimman pian. Vaikka se panikoiduttaisi. Jos et mene, voi olla, että se rattiin paluu tulee olemaan vieläkin vaikeampi, mahdottomampi pala.
    Tsemppiä sinne kovasti!

  2. Kiitos kaikille kommenteistanne ja toivotuksista ❤
    Ja Ninna juuri noin olen ajatellut, että pakko kyllä heti mennäkin (jahka nyt saadaan uusi auto – tuosta ei enää kalua tullut.). Voisin kuvitella, että kynnys kasvaa korkeaksi jos ei heti tartu toimeen. Körryyttelen pikkuteitä hissuksiin ensin 🙂

  3. Ihan pakko tulla vielä jakaan kokemus, jossa olin sivussakokijana…
    Veljeni ajoi joitain vuosia sitten moottoripyörällä niin pahan onnettomuuden, ettei hengenlähtö ollut kaukana. Makasikin sairaalassa pari kuukautta kallovedossa, eli tuijotellen sairaalan kattoa. Viikon sisällä sairaalasta pois päästyään hän hyppäsi uudelleenrakennetun moottoripyöränsä selkään, koska tiesi, että jos ei niin tee, hän ei enää ikinä tule ajamaan. Ajoipa hän pienen onnettomuudenkin pian tämän jälkeen, ja kertoi vaan jälkeenpäin sitä tunnetta, että ei helvetti taas! Ja kuinka koko onnettomuus- ja sairaalakokemus vilistivät filminauhana aivoissa. Onneksi tässä tapauksessa veljelle kävi vain pieni polvivamma.
    Nyt toi jätkä on moottoripyörällään kruisailemassa Kambodzassa 😀

  4. No hui, se on ollut kyllä paha onnettomuus! Ja varmasti supertylsää aikaa sairaalassa. Siinä sitä on ollutkin pakko kelailla mietteitä, kun ei oikein ole karkuunkaan päässyt. Varmasti ihan hyväkin niin.
    Ihanaa, että uskaltaa siellä nyt viiletellä pitkin maailmaa 🙂 Kiitos kun kerroit!

  5. Voi ei, tsemppiä paljon! Tuo pään humiseminen ja autoon palaaminen sängyssä maatessa kuulostaa niin tutulta. Täällä on meinaan toinen autonsa katolleen pyöräyttänyt. :/

    Huminat meni onneksi suhteellisen nopeasti ohi, yölliset kolarin uudelleen kokemiset taas jatkuivat aika kauan – välillä edelleenkin jos olen oikein superväsynyt niin säpsähdän hereille siihen hetkeen kun auto otti kimmokkeen sähkötolpasta. No mut, onneksi sinullakin on varmasti paljon ihmisiä tukemassa ja kuuntelemassa kun asioita purat. Itse jouduin pakotettuna auton rattiin jo viikon sisällä tapahtuneesta ja pelotti suoraan sanottuna saatanasti. Voimia takaisin hevosen selkään nousemiseen, hiljalleen hyvä tulee. 🙂

    Tsemppiä, tsemppiä, tsemppiä, tsemppiä ja vielä kerran tsemppiä! 🙂

  6. Hyvin tuttua, pari vuotta sitten kaksi isoa leikkausta samalla viikolla. Jälkimmäinen hätänä kun Crp pääsi top 5 monen sairaanhoitajan koko uran aikana näkemistä.
    Hengenlähtö kii mahdollisesti tunneista. Lisänä yli puolen vuoden toipuminen jotta fyysisesti jaksoi kuten ennen. Henkinen prosessi ei ole tapauksesta alkaneen tutkimusketjun ja löydöksien osalta vieläkään ohi. Nyt uusimpana satojen eurojen lääkkeet joista ei ole oikeen ees tutkimustietoa olemassa.
    En koe minäkään valaistuneeni, pyhimykseksi julistautumista koitan välttää. Mut ehkä se on parissa vuodessa tapahtunut et turhat pikkumurheet ei vituta niin kovaa kun ennen ja moni vähemmän tärkeä asia (ja valitettavasti ihminenkin) on pudonnut kelkasta.

    Onneksi olet yhä hengissä. ❤ Kaikki ajallaan, vallankin toipuminen. Pus hali.

  7. Onko kukaan ohjannut sinua neurologille? Jos ei ,kehoittaisin sen tekemään.Luettuasi blogisi,tuli mieleen niin monet oman työpaikan kuntoustapaukset,jotka ajaneet samanmoisen onnettomuuden ja samoilla alkuoireilla.

  8. Ota ehdottomasti.Olen neurologinen sairaanhoitaja,siksi hälytyskellot alkoivat soida päässäni.Ei mitään hengenvaaraa,mutta tarvitsisit luultavasti neuropyskologista kuntotusta,ettei elämä ala käydä liian hankalaksi.Oireet voivat pahentua jopa vuoden jälkeen onnettomuudesta,jolloin esimerkiksi vakuutusyhtiö ja Kela ovat nihkeitä enää korvaamaan kuntotusta. Joten ota asia puheeksi pikaiseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s