Ei yhtään ylevää mutinaa sohvan uumenista

Alkaa olla arki. Jossain määrin tavallinen, mutta tosi paljon kivuliaampi ja hankalampi kuin ennen onnettomuutta. En ole enää ihan tiloissa. Tai ihan niin tiloissa. Pärähdän kyllä edelleen itkemään ihan ihmeellisistä asioista tai ilman syytä. Välillä hihitän kimeän hysteerisesti. Rempoilen mielialavuoristoradalla. Seuraan itseäni ja omaa toimintaani vähän jostakin sivusta. Seisakkeelta. Se tyyppi, jonka näen siitä lähinnä ärsyttää minua. Haluaisin puhua ja ajatella jo muita, pikakelata eteenpäin, mutta ei onnistu ihan helpolla. Siinä se vaan velloo ja urputtaa. Tajuan sitä, mutta välillä tekisi mieli läväyttää litsari. Uni- ja kipulääkkeet ja relaksantit sentään tekevät sen, että nukun yöt ja olen siksi vähän virkämpi ja kestävämpi päiville. Aika jotenkin pälli kuitenkin.

Ei valaistumista vieläkään. Ei, vaikka miten pinnistelisin. Kun nyt en enää jatkuvasti ajattele kuolemaa tai siunaile, miten kävikin tuuri, on tullut paljon sijaa ihan puhtaalle vittuuntumiselle. Olen itselleni tosi epätyypillisesti aika kiukkuinen ison osan ajasta. Ärsyynnyn jatkuvista säryistä. Siitä että jokaiseen kuluneen viikon päivään on mahtunut ainakin yksi, pahimmillaan kolme-neljäkin erilaista lääkäri- tai vakuutusasiaa. Että koko ajan pitää huolehtia muistamisesta ja rahasta ja kaavakkeista. Että autotta moni asia on tosi hankalaa hoitaa, ja (ihanien, auttavaisten, korvaamattomien) ystävien autoissa on todella kivuliasta ja aika pelottavaa istua edes kyydissä.

Jotain olen oppinutkin. Tiedän nyt esimerkiksi, että shokki vie kiputuntemukset moneksi päiväksi. Se, mikä vielä viime viikolla ei tuntunut juuri missään, on nyt saatanallisen tuskallista. Istuminen, makaaminen, pitkään seisominen. Tiedän senkin, että se, ettei minulle käynyt juuri mitään, onkin tosi kaukana totuudesta. Selkä onkin tosi risa. Niska- ja rintaranka vähän vähemmän, mutta riittävästi. Päässä sentään alkaa jokseenkin olla kohta selvää. Rankapolon risuuden astetta tässä selvitellään. Loistan todennäköisesti pimeässä. Minut on viikon sisään röntkattu neljästi ja nyt sitten magneettikuvattukin. Maanantaina lääkäriralli jatkuu. Tämän päivän magneettikuvat luetaan ja kuulen, mikä selässä on niin rikki että näin sattuu. Luuruhjeesta nyt puhuttiin. Pahimmillaan irtosiruista. Turha spekuloida ennen kuin on faktaa pöydässä. Sen tiedän ilman lausuntojakin, etten pysty nyt istumaan, seisomaan enkä makaamaan ilman isoja kipuja. Hiljaista vauhtia kävelemällä on paras, mutta siinä tulee lopulta pirun kylmä.

Olen oppinut senkin, että shokki vie ruokahalun. Ensimmäistä kertaa elämässä (ja melko kuumottavia käänteitä on kyllä ollut ennenkin) unohdan edelleen melkein kokonaan syödä ja juoda. Minä, syömisen erityisosaaja! Havahdun viideltä siihen, että joku syö jossain jotain. Että sellaisatkin kuului elämään. Pidän kelloa piippamassa muistaakseni ihan arkipäiväisiä asioita.

Tänään sain lääkäriltä kiellon lentää huomenna pitkään odottamalleni viikonloppureisulle. Olisin sen kivan todella kaivannut tähän, mutta oli samalla jotenkin helpottavaa että kielto tuli ammattilaiselta ja ihan suoraan. En olisi itse osannut olla lähtemättä, vaikka tiedän tasan hyvin, etten ole matkustuskuntoa nyt lähelläkään. En pääse kivutta edes vessaan. Ei tässä tarvita Kööpenhaminoita. Harmittaa silti älyttömästi. Todella, todella paljon. Tuntuu, etä kaikki kiva on viety.

Pikkumaista tälläisistä on ulista, mutta annanpa nyt mennä yksillä märillä. On ärsyttävää, kun ei saa liikkua, juoda eikä sitten reissatakaan. On vähän hintsusti paineenpurkukeinoja. Seksikin sattuu pelkästään jo ajatuksen tasolla. Lohtusyömisestä sentään olen kai viimein päässyt, kun ei ole karkkia kulunut ruljanssin varrella. Edellinen minäni olisi hypännyt suoraan suklaasuihkulähteeseen pienemmästäkin paineistamisesta.

Haluaisin tavalliseen. Siihen tylsimpään mahdolliseen ihan tavalliseen ilman yhtään E-lausuntoa tai lunastuskuponkia. Siihen, jossa tehdään työt ja sitten katsellaan telkkaria. Urheilemaan. Ei aavistustakaan milloin sellaiselle taas päästään. Karu stoppi hengästymiskieltoon suoraan melkein päivittäisestä himoliikumisesta. Mutta minkäpä sille mahtaa. Tiedän, että oli onni etten kuollut. Tiedän, että pitää olla kiitollinen ja onnellinen. Olen olen olen olen. Mutta kyllä se silti päähän ottaa.

Onneksi on tyypit, jotka harhauttavat muihin asioihin, ihan mihin vain sekalaisiin juttuihin silloin, kun pää on ollut liian pitkään oman perseen uumenissa. Hetkeksi edes. Kuulen tosi mielelläni ihmisten mistä vain asioista, vaikka moni lähellä empii nyt selvästi murheittensa kertomista. Älkää empikö. Minä haluan ne! Kuulen tietysti mielellään kivoistakin. Kuulen ihan mistä vain. Nämä omat ovat jo tosi kuultuja. Perkeleen tämmöistä vuoristorataa. Kiroiluttaa.

Mainokset

6 thoughts on “Ei yhtään ylevää mutinaa sohvan uumenista

  1. Mun piti kirjoittaa jotain kauhean lohduttavaa ja helpottavaa, mutta sitten aloin miettiä tuota sun kolaria ja miten paha juttu se oli. Jotenkin loppui sitten nuo sanat ja semmoiset lohduttavat jutut. Jotain on silti pakko runoilla, koska jostain syystä tuo sun onnettomuus pysäytti mut tosi pahasti miettimään asioita. Ei mene päivääkään etten mä miettisi, että mitenhän sä mahdat jaksaa. Vaikkei edes tunneta niin hirmuisen hyvin, että toistemme lähipiiriin kuuluttaisiin.

    Mä vähän luulen, että tuo perkeleellinen vuoristoratailu kuuluu asiaan vielä hyvän tovin. Ja niin sen kuuluukin. Jotenkin tarvitsisi varmaan vaan olla hetken ihan itsekäs ja pitää se pää siellä takalistossa. Kun ei se ainakaan helpota, että miettii miten paska sitä onkaan muille ja kuinka muut nyt kärsii kun sä et kykene.

    Se saikku on kipujen lisäksi varmasti ihan senkin takia paikallaan, että puolivaloilla on aika huono tehdä hommia. Et sä pystyisi kuitenkaan keskittymään samalla tavalla, etkä painamaan täysiä. Ja kun kuitenkin olet tuommonen heittäytyjä, niin luulen, että puolittainen duunaaminen alkaisi ärsyttää ja ahdistaa vielä enemmän.

    Tavallinen A-luokan arki ilman E-luokan lausuntoja iskee kyllä niskaan ihan varmana jossain vaiheessa. Ja eikö olekin ihanaa kaivata sitä tavallista elämää; ei vuoristoratoja, ei itkukohtauksia, ei paniikkeja. Pelkkää laskujen maksua, aamutoimia, työmatkoja ja ruoanlaittoja. Ei kokovartalofiiliksiä, ei ainakaan tässä määrin.

    Toivon sulle ihan hirmuisesti vaan voimia ja hyvää tasapainoaistia tässä vuoristoradassasi. Ja lähetän kahmalokaupalla niitä perkeleen jaxuhaleja.

    T:Tiia

    1. ❤ kiitos ihana Tiia! Kaikki jaxut ja raxut ja naxut otetaan mieluusti vastaan. Mä en muuten ole saikulla. Lääkäri tuumi, että hyvin voin tehdä, kun kerran seisten voin kirjoittaa 😛 Teen kyllä vain muutaman päivän viikossa ja vain ihan pakolliset. Siihen riittää paukut just. Sellainen luova, parempaa keskittymistä vaativa homma on kyllä ollut pakko laittaa tauolle. Luulen, että ens viikosta sekin vois taas alkaa jo onnistua. Toivon ainakin.
      Mutta arkea tosiaan odotetaan, tulkoon se pian ja mahdollisimman puudttavana 🙂
      Kiitos ihanasta viestistä!

  2. Voi nyyh ja hali. Kyllä se siitä, se tavallinen elämä tulee sieltä sitte joskus… Vaik ei se lohduta, kun sen haluaa heti. Mut näillä mennään., ei voi mitään.

    Mun kuulumiset on sellaiset, että mun keskusta alkaa vihdoin löytyä vuosien poissaolon jälkeen ja alkaa vähän jaksaa tuota selkää tukeakin joskus. Edelleen ainoa mahdollinen liikunta on kehonhallintahenkistä, mutta vihdoin edistyn sillä saralla. Että ehkä joskus, jopa puolen vuoden kuluttua, voisin kokeilla tanssitunnin tapaista, tai edes zumbaa. 🙂 se on kuule hienoa. 🙂

    Töissä menee hyvin ja sain kehityskeskustelussa merkinnän, että vuosi meni odotuksia paremmilla suorituksilla, mikä oli mukavaa.

    Muuten elämä on kovin lapsipainotteista. Kasvavat tuossa ja ovat ihania. On onnellinen olo siitä, että meillä on kaikki hyvin, perheenä. Alkaa löytyä se tavallinen elämä ja se tekee hyvää. 🙂 viime vuosi oli niin raskas, toivottavasti tämä vuosi jatkuu yhtä hyvin kuin on alkanut. 🙂

    Terveisiä meiltä kaikilta!

    1. Voi mä toivon niin, että pääset tanssimaan ihan himona pian! Mäkin oon onnellinen, että teillä on ilon ja rauhan aikoja, tavallisuuden aikoja siellä. Aikamoinen ruljanssi olikin kyllä ja pitkään! Pusuja ja rakkautta pojille, isoille ja pienille, ja sulle kans ❤

  3. Sulle tapahtunut asia on tosi tylsä. Mä en voi käsittää, kuinka paljon yhden ihmisen pitää sietää…
    Mutta….kiitos Ani sun raakaruokakertomuksista. Niistä inspiroituneena olen uskaltanut kokeilla vihreitä smoothieita ym. Ei ne olekaan kamalia, vaikka alkuun niin ajattelin.
    Sydämestäni toivon, että pääset vielä derbyilemään ja liikkumaan ihan ilman kipuja. 🙂

    1. Kiitos Tuuli! Ja ihan mahtavaa, että olet antautunut pirtelöille! Mulla menee tässä just supersekoitus, jonne tungin kaikki hippijauheet joita kaapista löytyi. Siinä on nyt banskua, tyrniä, pensasmustikkaa, tollasta riisiproteiiniseosta, camucamua, macaa, aswagandhaa, tocoa, chiasiemeniä, pellavarouhetta, siitepölyä, ruususuolaa ja vettä. Tuli tosi hyvää! Jospa muistaisin syyäkin useammin taas näiden voimin 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s