Ahneella on kipeä loppu

Sorruin aikamoiseen klassikkoon eilen. Oikeen sellaiseen itseni tyyppivikaan. Nyt harmittaa.

Niin kuin viimeksi riemuitsin, sain tosiaan fyssarilta luvan, melkein määräyksenkin, alkaa vesijuosta, että rankasta ravistelusta pahasti turvonneet kudokset selkärangan ympärillä saataisiin normalisoitumaan, ja hermopaine sitä myöten pois. Kuntoutusohje on kutakuinkin sellainen, että vartti vesijuoksua joka toinen päivä, ja muuten pötköttelyä. Sohvasta vartin-parinkymmenen minuutin välein ylös rauhallisille muutaman minuutin kävelyjaksoille. Kaikenlainen tärähtely on visusti pannassa ja kävelyosuudetkin saisivat jäädä maksimissaan noin 10 minuutin mittaisiksi kerrallaan. That’s it for now.

No, ilostuin. En edes ilostunut vaan riemastuin. Riehaannuin suorastaan. Oli ohje ja neuvo ja suunnitelma! Jotain luvallista liikuntaa ekan kerran kolmeen viikkoon! Lähdin samoin tein juoksemaan. Vesi tuntui ihanalta. Vartalo tuntui vieraalta. Juoksin kuitenkin, hitaasti mutta silti. Nautin painottomasta tunteesta ja siitä, että veri jälleen kiersi. Varttiin jättäminen oli vaikeaa, mutta tässä vaiheessa päivää (aamukymmeneltä) pysyin vielä nätisti annetuissa ohjeissa. Olin tosi tyytyväinen itseeni.

Iltapäivästä lähti sitten kusemaan. Koska olin saanut luvan urheilla ja koska se ei sattunut, aloin jollakin salakavalalla mekanismilla ajatella olevani terve ja kunnossa. Normaalitilassa. Vahva ja kestävä ja kaikkea sitä. Ja vaikka eilen siitä juuri täälläkin uhosin, en viitsinyt pyytää apua asioiden hoitamiseen. Oli muutama askare tehtävänä. Päätin että minä itte. Nopsasti vaan.

Ei edes ollut mitään ihan ihmeellistä teräsmieskisaa tehtävänä. Piti viedä magneettikuvat sairaalaan ja hakea sairaslomatodistus. Piti kuskata lapsi harrastukseen ja käydä välissä kaupassa viikko-ostoksilla. Hyvin persukamaa siis, luulin.

Pari ongelmaa. Autolla on kamala ajaa, jos istuminen sattuu eikä voi kunnolla kääntyä. Kaupassa on helvetillistä kurkotella kamoja hyllyltä ja kumarrella niitä kärryihin. Kasseja on naurettavan paha kantaa, jos ei oikein jaksaisi kävelläkään. Parkkipaikalla on hitollista tuskaa puskea kolmen ostoskassin raskauttamaa isoa kärryä paksun sohjon ja jään läpi autolle. Ja 1,5 tuntia putkeen pystyssä vaikka ihan ilman mitään edellä mainituista asioista on noin 1 h 20 minuuttia mulle liian pitkä aika. Raskas virhearvio.

Kotiin päästyä sattui, itketti ja otti järjettömästi päähän. Miten tyhmä, ahne ja malttamaton piti taas olla. Jotenkin vaan päättää, että on kunnossa, vaikkei selvästi ole. Että eikö tämä kohta neljä viikkoa nyt riitä todistamaan, että ei näin? Pitkästä aikaa oli pakko ottaa yöksi lääkkeet.

Sitkeässä istuu. Se, minkä hyvinä hetkinä kirkkaasti tajuan, lentää ovista ja ikkunoista heti kun annetaan vähän vapauksia. Vartti vesijuoksua riitti arvostelukyvyn täydelliseen pettämiseen. Heti, kun saan tehdä jotain, alan sekoilla. Heti, kun sohvalla itseni hetkeksi kivuttomaksi, alan kuvitella olevani kunnossa ja kohta punttiksella ja luistimilla ja kiinni tavallisessa entisessä. Mieli on katala kaveri.

On turhauttavaa, ahdistavaa ja kaikin puolin tukalaa pudota aina näihin samoihin ansoihin. Miksi sairaslomalle on niin helvetin vaikea ihan vain suostua? Nyt jo murehdin päivittäin sitä, että en ehdi parantua ennen kuin tämä kuu on lopussa. Että toivun aivan liian hitaasti, en oikeastaan ollenkaan juuri tällä hetkellä. Murehdin työkykyä huhtikuussa ja kaikkea sellaista tulevaa. Tunne oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi ja poispakatuksi.

Tänään makaan sohvalla aloillani. Makaan, vaikka mikä olisi. Onneksi saan tänne yhden ihanan tyypin illaksi muhimaan teen ja höpinän merkeissä. Se onkin parasta – saada kipeästi kaivattua kanssakäymistä silti itse paikalla pysytellen.

Huomenna on taas vesijuoksuaamu. Ajatus enemmän pelottaa kuin riemastuttaa juuri nyt.  Sen on nyt todella pysyttävä sen päivän ainoana sohvan ulkopuolisena suorituksena. Veivaamista tämä, edes takas aaltoilua. Hiton ähräämistä aina vaan.

Mainokset

4 thoughts on “Ahneella on kipeä loppu

  1. Malttia toipumisen kanssa! Ihan varmasti se siitä, tarpeeksi pienissä erissä, ajan kanssa. Vaikka selkäsairauden kokeneena tiedän, kuinka se hissuttelu ottaa aivoon. Kun ei hetkeen tunne kipua ja särkyä, on niin euforiassa, että toimii just noin 🙂

    Saanko muuten kysyä sellaista kokonaisuuden kannalta epäolennaista asiaa kuin että mitä sille autolle kävi? Ja mikä auto yleensä kestää noin monta volttia ihan kokonaan ruttaantumatta? Hyvä, että oli sellainen!

    Paljon voimia & kärsivällisyyttä ja tervehdyttävää kevätaurinkoa toipumisajan iloksi!

    1. Kiiti Kitty 🙂 ja toki saat 😀 se oli Toyota Corolla Verso, sellainen tila-auto. Ihmettelivät sitä hinaajatkin, että oli parhaimmassa kunnossa tuollaisen myllytyksen jäljiltä auto heidän uransa aikana. Lunastukseen se toki silti meni. Aika kierossa runko ja katto komesti kuopalla.

  2. Hirvee määrä sympatiaa sua kohtaan, vaikka en edes tunne muuta kuin blogia on lukenut. Itellä on takana paljon paljon pienempiä, mutta silti veemäisiä loukkaantumisia, ja niissä on kaikissa ollut yllättävän sama toipumisresepi – aika ja hemmetisti töitä. Jääneiden ongelmienkin kanssa pystyy elämään (koska vaihtoehdot elämiselle on kuitenkin aika rajlliset ja huonot). Paljon tsemppiä ja kärsivällisyyttä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s