Oottelua

Tänään on kulunut tasan kuukausi onnettomuudesta. Monella tapaa paljon pidemmältä ajalta tuntuu, ja toisaalta, kuukausiko jo?

Suunnittelin tietysti, miten tämä tulisi menemään. Visioin olevani kuukauden päästä jo ihan arjessa. Tavallisissa hommissa. Että olisin hetken huilannut, sitten tarmokkaasti kuntouttanut, ja nyt kiinni kaikessa tavallisessa. Mutta tämäpä ei mennytkään niin. Ei noudattanut antamaani järjestystä. Kuukausi onkin kulunut vakuutus- ja lääkäriasioiden järjestelyyn ja selvittelyyn. Kuvattavana juoksemiseen. Takapakkeihin. Paperishow esimerkiksi toimeentulon osalta on vieläkin ihan kesken. Fyysisesti olen aivotärähdystä ja shokkia vaille samassa jamassa kuin kuukausi sitten. Jollain tavalla jopa romumpi, koska selällä kesti sen muutaman päivää tajuta jamansa.

Tällä hetkellä hallitseva yleisfiilis on jotain malttamattomuuden ja epätietoisuuden välimaastosta.

Olen suunnitelmien suurnainen ja se tässä hankalaa nyt on. En tiedä viikon, kuukausien tai oikeastaan edes vuoden tähtäimellä, miten homma tulee etenemään. Huolehdin ja stressaan eniten työasioista. On vaikeaa asettua vain olemaan, kun joudun pitämään esimiehiä tyhjän päällä. Ei aavistustakaan, olenko työkuntoinen tämän kuun viimeiselle viikolle päästessä (jos kysytään juuri nyt, vastaan pontevan ein – kykenen istumaan noin 10-15 minuuttia ilman isompia seuraamuksia. Mutta samalla, kuka tietää, vaikka turvotus rangan ympärillä laskisi jo ensi viikolla ja toipuminen pääsisi vauhdikkaamin alkamaan?). Tai huhtikuun. Tai minkään kuun, jos kyllin pessimistiseksi heittäydytään. Joudun odotuttamaan ihmisiä, ja se ei tunnu kivalta. On mulle hankalaa olla hankala.

Juuri nyt jännitän erityisesti tulevaa viikkoa. Se tietää paitsi intensiivisempää fysioterapiaa, ja toivottavasti laajennusta mahdollisiin liikkumisiin, myös viimein sitä leikkauskonsultaatiota. Keskiviikkona pitäisi viimein tulla selvyyttä siihen, miten edetään.

Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että leikkausta ei tarvittaisi. En ole kipeä jos saan itse määrätä tahtini ja pysyn maltillisena seisomisten ja istumisten kanssa (eli käytännössä makuulla vuorokaudesta 85 %). Toisaalta erilaiset hermo-oireet ovat vieläkin aika ärsyttävät, ja ne tulevat ja menevät ihan oman tahtonsa mukaan. Viittavat kintaalla suunnitelmilleni! Varpaat puutuvat, jalkoja kuumottaa, alavartaloa nipistelee ja vihloo, ja tuntuu epämääräistä painetta paikoissa jonne sitä ei toivoisi. Mutta jos jotain en ole niin lääkäri, (vaikka tällä kokemuspohjalla varmaan kohta olisi jo edellytyksiä melkoisen uskottavaan puoskarointiin) joten yritän jättää hommat osaavampien käsiin.  Yritän. Google laulaa harva se päivä. ”Puutuvat varpaat”. ”Välilevyoireet”. ”Leikkauksesta toipuminen”. Netti on katala suo, koska syitä ja selityksiä, onnistuneita ja kaamealla tavalla pieleen menneitä toipumisia, löytyy tuhansittain. Palstoilla ihmiset tekevät diagnooseja ja arvuuttelevat toistensa epikriisien pohjalta. On ihmeparanemisia ja sairaseläkkeelle päätymisiä ja ihan joka tilannetta siitä välistä. Paremminhan ne yönsä nukkuu, jos ei liiemmin etsiskele itse. Tulisi vaan se keskiviikko!

Jännittää senkin takia, että perjantaina pitäisi lentää Brysseliin anopin 70-vuotisjuhlille. En ole juuri nyt missään kunnossa matkustamaan. Jo pelkkä reissu meiltä lentokentälle, koneessa kökkiminen ja perille määränpäähän hilautuminen ylittävät totaalisesti jaksamiseni rajat. Sen lisäksi tuntuu tyystin pälliltä mennä ulkomaille vain maatakseen vähän erivärisellä sohvalla sillä aikaa, kun muu perhe kiertelee kaupunkia ja katselee nähtävyyksiä. Toisaalta tuntuisi todella kurjalta jäädä poiskin. Pois juhlista ja yksin sohvalle. Jo toinen tällainen matkan peruuntuminen saman kuun sisään tuntuisi superankealta. Saapa nähdä miten käy. Tuleva viikko on aika paljon panttina.

Vaikka tämä nyt on vähän tällaista voihkintaa, niin ihmeen hyväntuulinen perusvire vallitsee kyllä. Keväinen. Ulkona näyttää ihanalta ja valo tekee tosi hyvää. Ystävät kävivät kylässä ja toivat kukkia ja luettavaa. Kohta pääsen uimahallille ja saunaan.

Päässä soi edelleen disko. Pidetään sitä nyt toipumisen merkkinä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s