Onko meidän todella puhuttava siitä?

Terkkuja fyssarilta. Koitti nyt se odotettu ja pelätty kerta, kun sain ensimmäiset hermoja aktivoivat jumpparutiinit. Kahdesti päivässä, kaksi viikkoa, helvetin ankeita liikkeitä. Minimaalista nylpytystä. Ei mitään, mikä edes näkyisi ulospäin. Ja niin raskasta, ettei mitään järkeä.

Käynti oli haasteellinen myös henkisesti. Vammautunut alue on pulmallinen. Todettakoon nyt heti, että en kadehdi heitä, joilla vamma sijoittuu raajoihin. En ylipäätään ketään vammautunutta milloinkaan. Mutta yhdessä asiassa pääsevät helpommalla he, joiden vammat eivät sijoitu lantion alueelle. Terminologiassa nimittäin.

Vaikka olen muuten melko vapaamielinen ja roisipuheinenkin henkilö, niin aina se on superkiusaannuttavaa alkaa jutella hoitavan tahon kanssa alueesta, joka tunnetaan arkikäytössä nimellä ”se”. Olen pohtinut tätä ennenkin. Miksi sitä potilaana sanoisi?  Jos puhun kaverieni kanssa, sanon konstailematta ”perse”, ”pillu” tai vaikka  ”kiska”. Rumaa, joo, mutta niinhän sitä puhutaan. Mutta nuo kaikki kelpo termit ovat potilas-lääkärisuhteessa jotenkin lähtökohtaisesti poissuljettuja. Vaikka kumpikin käyttäisi niitä siviilipuheessaan miten. Ei se vain käy.

Pitäisi olla aikuinen ja sanoa emätin, mutta kuka sanoo emätin? Tai peräaukko? Ihan oikeasti. Ja siellä suunnalla ne vammat kuitenkin noiden alanikamien vuoksi ovat. Halusin eli en. Hermotukset kulkevat minusta kohtuuttoman epähuomaavaisesti juuri siitä kautta. Ja niinpä niistä on puhuttava. Vaikka ei huvittaisi. Ja vaikka fyssari, ja niinpä tietysti onkin, on mies. Kiusallista. Epämiellyttävää. Mahdotonta välttää.

Onneksi on sellainen edes vähän vähemmän punehduttava termi, kuin lantionpohja. Kaikki tietävät, että yhä puhutaan siitä, mutta voidaan sentään katsoa välillä silmiin puhuttaessa. Käytimme sitä tänään. Lauseen molemmissa merkityksissä.

(Käyvätkö fyssarit ja lääkärit jonkin kurssin, jolla harjoitellaan näiden pällien termien luontevaa käyttöä potilastilanteissa? Arvelluttaako se heitä koskaan, vai muuttuuko ihan normaaliksi? Pitäisi tietysti sanoa, että muuttuu, mutta muuttukohan oikeasti? Varmasti raajavammaiset ovat heidänkin suosikkejaan. )

En ole ahdasmielinen pingottaja. Aika kaukana sellaisesta. Mutta kuitenkin. Minussa elää sitkeässä jostain teinivuosina luettu ja hyvin sisäistetty anarkofeministiryhmän peilirinkiajatus, ja joka kerta kun fyssari sanoo, että vuorossa on lantionpohjanlihasharjoitus, alan pelätä ihan tosissani. Pelätä, että laitetaan jotain antureita, no, sinne. Että pitää katsoa peilillä tai kokeilla kädellä tai mitä vain elokuvien ja lehtien kiusaannuttavaa. Tänään, kun fyssari otti esiin sellaisen ilmanpainepumpun, meinasin juosta karkuun. Ja olen nyt ihan tosissani. Helpotus oli valtaisia, kun laite asetettiin alaselän alle, ulkopuolelle.

Taidan olla vähän ongelmainen tyyppi.

Siinä sitten ähräsin. Anturi lantion alla. Sormet suoliluilla. Hiki päässä ja kaikki otsalihaksia myöten jännitettynä. Koitin tavoittaa vahingoittuneita hermoja. Saada jalkaa nousemaan muutaman sentin (MUUTAMAN NAURETTAVAN SENTIN!) samalla, kun ne lantionpohjan lihakset pysyvät aktivoituina. Miten vittumaista ja ärsyttävää! Miten naurettavan vaikeaa! Miten välttämätöntä ja tarpeen!

Tätä on nyt luvassa. Kahdesti päivässä kunnon patterillinen. Kahden viikon ajan. Tiedän, että pää räjähtää joka ainut kerta. Ehkä resitoin sanoja emätin ja peräaukko ja lantionpohjan lihakset aina harjoitellessani, niin seuraavalla fyssarikerralla ei tartte niin paljon sokeltaa.

Ja siihen mennessä pitäisi löytyä myös joku rauha. Joku maltti. Joku perkeleen zen.

Fyssarini on ymmärtäväinen mies. Ja näkee aika hyvin minun lävitseni. Tuumi että on korvaamattoman tärkeää, että on motivaatio. Ja sitten aika tosi monta kertaa, että nyt on oltava kärsivällinen. Että nyt ei auta se hoppuilu. Että tälle ei nyt voi mitään ja että hermovauriot ovat niitä kaikkein hitaimpia korjattavia. Ja vielä, että nyt on oltava kärsivällinen.

JOOO JOOO!

Mainokset

4 thoughts on “Onko meidän todella puhuttava siitä?

  1. Itse hotajan käytän sellaista termiä kun haistelen asiakkaan luontaisesti käyttävän. Mulla on ollut ”omahoidettavana” tosi laaja kirjo erilaisia tapauksia ja esim alkoholidementikolle joka on elänt suunnilleen sillan alla on aika turha puhua että pestäänkös pylly, sillon puhun suoraan mukusta tai kullista jos asiakas itse sitä sanaa käyttää. Myös huumori on tässä kohtaa ihan hyvä juttu jos asikkaansa tuntee, esim pitkässä hoitosuhteessa uskallan sanoa miesasukkaalle suihkussa että peseppäs nyt ne kulkuset tai munaskut tms. Esinahat ja terskat ja muut jääköön jos ihminen ei ole sellaisia tottunut käyttämään, sanat siis, toki nekin pestään 😀 Kieltämättä ihan kauheen kaavamaista tuo kieli on ja vaatii vähän tuntemusta ja hoitosuhdetta ennekuin löytää oikeat sanat. Mutta sellaisen vihjeen annan että rohkeasti vaan käytät vaikka sitä toosa, pillu, pimpero, reva, what ever sanaa jos se suuhun sopii. (siis ei se reva vaan se sana :D). Annatulla persreiät tai tuhkaluukut, ne ihmiset on ammattilaisia ja niille voi myös sanoa että anteeksi käytän nyt suorasukaista kieltä jos tuntuu niin paremmalta. Itte en ainakaan hoitajana ota hernettä nenään jos asiakas kertoo että pillussa tai kullissa tai perseessä on vikaa/vaivaa/kipua tms 😀 Oot rohkea nainen ja selvinnyt hienosti.

    1. Ihana ❤ 🙂 ja noinhan se varmasti on. Oot varmasti aika ihana hoitaja muutenkin. Pari kertaa oon tuskastunut ja sanonut vaan että "noh, PERSEESSÄ" 😀 ja siitä on selvitty ihan huumorilla eteenpäin taas.

  2. Mä oon ihan yhtä onneton! Tai siis Luojan kiitos en oo yhtä kipeä, mutta siis tuon alueen lähestymisen kanssa, noissa tilanteissa, ja sitten näiden omien vaivojen takia, jotka on myös vaivaannuttavasti ”siellä”.

    Mulla ei ole motivaatio kohdallaan, kun arjessa pärjään. On nöyryyttävää hinkata niita liikkeitä, kun vaatii kaiken maailman keskittymisen että saa jotain olematonta tehtyä ja sitten meinaa vielä kuolla päälle päätteeksi, kun on niin raskasta. Ja kun niitä pitäisi tehdä joka päivä. Miten ankeeta onkaan tehdä niitä työpaikalla! Ähistä siellä oven takana, neukkarin lattiallla: ”HNNNNNGH! Puuuh… HHHHHNNNNNNNNNGGGGH!”. Ja ihan varmaan kaikki kuulee, kun mä kuulen mitä ne puhuu! Vaikka eniten auttaa kun tekee keskellä päivää, helpottaa heti alkaviin selkävaivoihin ja jälkikäteen on usein paljon pirteämpi olo… Ja munkin pitäis tehdä kaksi kertaa päivässä, jonkun kahden viikon ajan, kun en ole vielä kertaakaan onnistunut edes sinne päin… En saa edes kerran päivässä viikon ajan onnistumaan. 😦 Nyt on taas tavoitteena onnistua edes kerran päivässä tekemään tässä pääsiäisloman aikana. Rakentaa kuntoa sairastelun jälkeen. Kärsivällisesti, saatana.

    Mä oon kauhean onnellinen tietty siitä, että ne hermot löytyy ja tuo tuki paranee ja kehittyy (kunhan vain tekisin niitä liikkeitä)… Ja siitä että oon toimintakykyinen. Ja mä oon todella onnellinen myös siitä, et mulla ei oo tarvetta fyssarikäynneille aiheen tiimoilta, kun pitää vain tehdä noita liikkeita ja vahvistua… Toi pakokauhu noissa tilanteissa on niin tuttua… 🙂

    No jopas helpotti tunnustus, kiitos!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s