Ja taas rakennetaan uudestaan

Mun piti olla tänään Helsingissä höpöttelemässä ja vesijuoksemassa, mutta sitten tuli mutka enkä olekaan. Niinpä olen täällä kotona ja tuntuu siltä, että käsissä on taas ihan liian paljon aikaa. Ajan kanssa käy aina niin, että alkaa kelailu. Kai se hyväkin on, vaikka välillä väsyttävää.

Koska ulkopuolisia virikkeitä on tänään niin perin vähän tarjolla, pitää kelailla taas itseään. Se vasta välillä väsyttääkin. Mutta koitan hokea itselleni, että se kuuluu tähän prosessiin. Johonkin jälleenrakentamiseen. Johonkin. Ihan vaan tähän elelemiseen nyt ainakin.

Kun äsken makasin tossa keittiön lattialla hyvin paljon tuon edellisen videon osoittamalla tavalla tekemässä hyvin paljon samaa tympeää jumppaa, mietin tuota jälleenrakentamista. Tuntuu, että sitä on ollut aika tavalla. Koko ajan on joku toipuminen meneillään. Kun teini-ikään ajoittuneet pahimmat kotimelskeet oli suunnilleen melskattu piti saada syöpä. Syövästä seuraava askel on burn out, ja kun se hellittää onkin mahassa vauva. Kun vauva tulee ulos, on ihan kohta mahassa jo toinenkin vauva ja sitten mietitään maksamyrkytyksiä ja mitä vielä. Kun vauvahässäkät jotenkin saadaa taakse tulee kohta niskavammaa. Niskan lopulta kuntoutuessa hajoaa kohta selkä ja sitä tahkottua seisotaankin sitten jo vesivahingon raunioilla ja sitten kimpoudutaan seuraavaan remonttiin ja sitten mennäänkin jo autolla lumipenkassa ympäri ja kuntoutetaan taas selkää.

Eivätkä ne siihen tietysti jää. On ihan ne tavallisetkin hommat siinä, talon vaihdot ja rempat ja kersojen asiat ja puolison hommat ja what not. Yrityksen perustamista ja käyntiin saamista. Kaikkea aikaa ja energiaa vievää arjen puljausta. Samaa kuin kaikilla. Ja ympärillä eletään myös ihan täyttä elämää. Läheisten ihmisten myllerrykset ja uudelleen aloittamiset soljuvat omien aaltojen joukkoon tietysti. Täydet pysähdykset ja isot takapakit.

Elämä menee kyllä melkoisella meinigillä jatkuvasti. Koko ajan ollaan jostain elpymässä ja jotain uutta kohti syöksymässä. Ihan nyt just ei syöksytä mihinkään. Perse sohvassa ihmetellään, mitä seuraavaksi. Kauanko on tästä aikaa elpyä ennen seuraavaa syöksylaskua.

Olen aika rutinoitunut elpyjä ja toipuja ja kuntoutuja. Siihenkin jotenkin tottuu. Joka kerta ne tunnelmat kuitenkin ovat vähän erilaiset, ja kun taakkaa on takana melkoisesti, niin uusien kampitusten kohdalla tulee sellaista kerrännäisvaikutusta. Turhautumistakin. Taasko tässä ollaan näiden samojen äärellä? Vieläkö näitä samoja puidaan? Elämä on kyllä ihailtavasti tarjoillut variaatioita. Vain nyt näiden rankavammojen kanssa on tullut uusintaa. Ja nyt on toki vähän erilaista selkävammaa, että ei kai auta valittaa toistosta. Naurattaisi jos ei vähän itkettäisi.

no better

Jotkut teemat tulevat uudelleenrakennuspuuhissa erityisen tutuiksi. Kipu on yksi niistä. Tänään tajusin tuossa matolla siitä taas yhden palasen. Jonkinlaisen melankolian, joka siitä versoo.

Kipu tekee eristyneeksi ja yksinäiseksi jotenkin. Vaikka miten olisi ihmisten keskellä ja jatkuvassa kontaktissa. On vaikeaa olla kokonana läsnä, jos sattuu. Siinä mielessä on helpointa jäädä kotiin muhimaan.

Se toisaalta tietysti pahentaa yksinäisyysoloja. Kun kipuaalto tulee, tulee heti semmoinen hylätty, itseensä käpertynyt olo. Ihan sama missä onkaan juuri silloin. Alkaa kadehtia toisten työpäiviä ja harrastusjuttuja ja sitten tunteekin jo itsensä täydeksi mulkuksi niin miettiessään.

Vaikka kipuja on aika paljon elämässä ollut, en ole sen kanssa oikein sinut yhäkään. Kun se olo tulee, alan kiukutella ihan lapsen tavalla. Mutisen täällä yksin itsekseni kaikkia pahuuksia. Haukun kivoja tyyppejä ja purnaan normaaleista jutuista. Ei se vie kipua mihinkään. Todennäköisesti kaikkien oppien mukaan vain pahentaa oloa. Mutta vaikea sitä siinä on riemuksikaan muuttaa. Joku regressio se on. Taantuminen siihen oloon, jossa toivoisi vaan että joku paijaisi ja koko ajan sanoisi että hyvä oot ja kiva ja tää kyllä vielä hoituu. Sellaisen ääneen toivominen taas ei oikein ole tämän ikäisten ihmisten hommaa. Ja niin sitä vaan sitten käpertyy ja sähisee, kunnes tulee taas se parempi olo. Ja aina se sieltä tulee. Siihenkin oppii luottamaan.

Onneksi olen semmoinen pikakelaaja, että tunnelmat vaihtuvat nopsaan. Harhautuskin toimii hyvin. Vaikka joku kiva biisi. Nyt mulla on siihen tarkoitukseen J. Karjalaisen Meripihkahuone. Siinä ollaan niin onnellisia, että on tosi vaikea jurottaa biisiä loppuun asti. Se on onneksi vielä kappaleeksi aika pitkä.

Mä menin muuten tänään Facebookiin. Siellä voitte kanssa seurailla ja kommentoida, jos huvittaa.

Mainokset

4 thoughts on “Ja taas rakennetaan uudestaan

    1. Kiitos rautalintu. Uskon kyllä, että olisit. Koska ei tässä oikein vaihtoehtojakaan ole 🙂 sitä mennään vaan ja aloitellaan aina vähän uudelleen. Ja kiva kun käyt lukemassa ja kommentoimassa ❤

  1. Kiitos. Kiteytit jotain olennaista omastakin tarinastani – ja toi biisi on ihana! En tuntenut sitä ennestään. Joten siitäkin se kiitos 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s