Kas eteenpäin vain suossa saikkujen

Tulipas päivitystauko. Tietokone levisi käsiin, kieltäytyi vain toimimasta, pyöritteli sitä hyrrää. Piru vieköön! Olen koneessani henkisesti melkoisen kiinni. Olemme kaverit. Kun kone viedään, minä kimmastun hetkessä. Vaikka käytössäni on lainakone, ei fiilis ole sama. Minä haluan minun koneeni. Siellä on minun juttujani. Sen näppis on minulle tuttu.

Kone on paikattavana vielä jonkun hetken, mutta nyt tekee jo niin paljon mieli kirjoittaa, että menköön.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että nyt mennään jo toukokuulle. Lapset alkoivat jutella kevätjuhlajuttuja, ja havahduin siitä. Lukuvuosi on ihan lopussa! Tämä oli mulle niin perustavalla tavalla erilainen kevät, kuin tämän piti olla, että on jotenkin vaikea edes pysyä kärryillä ajan kulumisessa. Piti olla helmikuusta kesäkuun puoliväliin kiivasta suoran lähetyksen kirjoittamista, ja lehtihommia ja Mimmikoto-lastenohjelmaa vähän päälle. Ja nyt onkin tällaista. Olemista. Lääkärissä ja fyssarilla ramppaamista. Kaavakkeen täyttöä. Lonnimista sohvan pohjalla. Perjantaina kirjoitettiin taas uusi kuukausi sairauslomaa, eli aika jatkaa tätä kummallisuuttaan aina vaan.

Kirurgin tarkastuksessa oli lähinnä ärsyttävää. En ole siellä, missä piti olla. Missä hyvin sujuvan toipumisen kirjoissa oli vähän lupa odottaa. Olen oikeastaan aika lähtöpisteessä yhä vaan. Samat pulmat: istua ei voi, liikkua ei saa, kuntouttaa kiivaasti täytyy. Silti lääkärin silmissä en ollut ihan tarpeeksi vikainen. Hän  suhtautui supernuivasti. Häntä eivät kivut kiinnostaneet lainkaan, laiskana taisi lähinnä pitää. Katsoi, onko leikkaustarvetta, ja kun sitä ei ilmennyt, jotenkin silminnähden pettyi. Teki mieli sanoa, että olen pahoillani, etten ole tämän kiinnostavampi potilas. Ihan tämmöinen perusvammainen vain. Että tein kyllä voitavani siinä lentäessä, että saataisi mahdollisimman raflaavaa jälkeä. Mutta tämän vain aikaan sain.

Olen siirtynyt siihen pallojumppaan. Se on sata kertaa kiinnostavampaa, kuin ne persnytkytysliikkeet, mutta kivuliasta. Paperilla helpoimmankin näköiset liikkeet ovat tosi vaikeita ja vaativat hullua keskittymistä. Lihakset väsyvät ja hermot eivät hokaa. Ähräämistä ja säätämistä. Hyvinä hetkinä nauran pallon päällä itselleni ja kykenemättömyydelleni, huonona itken tai kiukuttelen, kun ei vain ota onnistuakseen. Jumppaaminen on yksin tehtävää hommaa. En halua, että onnetonta räpellystäni ollaan todistamassa.

Pallojumpan lisäksi käyn edelleen ryysimässä vesijuoksua mummeleiden kanssa ja kerran viikossa luistelemassa tunnin verran rauhallisesti toisten treenaillessa tosissaan. Tai no, tosissaan minäkin olen. Tosi tosissaan. Saan luisteltua kolme 20 minuutin pätkää, kun maltan pitää kunnon tauot väleissä, ja sen jälkeen tulen kotiin nukkuman 2,5 tunnin päiväunet. Miten joku, jota joskus jaksoin neljä tuntia merkittävästi kovemmalla intensiteetillä, voikin nyt uuvuttaa näin vähällä näin totaalisesti?

Kun edellinen lääkäri kuukausi sitten arvioi minun olevan parhaassa tapauksessa kontaktikelpoinen 1-2 kk kuluttua, hän taisi olla aikamoinen optimisti. Tai sitten olen kuntoutujana todellinen alisuoriutuja. Kuukausi on kulunut, eikä ole vielä puolta sanaa että voisin tehokkaasti vaikkapa jarruttaa. Se, että antaisin aikuisten ihmisten iskeytyä päälleni täysissä varusteissa kovassa vauhdissa, toistuvasti pari tuntia putkeen, on jossain ihan taivaanrannan takana vielä. Syksyssä jossain, veikkaisin. Toivottavasti nyt siellä sentään.

Verkkaista siis on, enkä väitä että menisi ihan iisisti korvien välissä. Mutta luen, viljelen hysteerisen määrän yrttejä ja auringonkukkia, virkkaan, katselen kaikki tyhmät ohjelmat ja koitan tehdä kirjallisia sormiharjoituksia, ettei ote tekstiin ihan tyystin katoaisi. Saan silloin tällöin tänne sohvalle ihania tyyppejä kylään, ja koitan kehtaamiseni rajoissa kutsua itseäni välillä myös muitten nurkkiin. Tarvitsen ihmisiä paljon. Onneksi onkin niin ihania tässä elämässä tarjolla.

Jos jotain aika isosti toivon, niin sitä, että tämä viikko toisi mukanaan lopullisen vakuutuspäätöksen ansionmenetyksistä. Niiden säätäminen on ollut älytön urakka. Omituinen ansaintani on ilmeisen haastava laskeskeltava. Onneksi tiedän jo, että vakuutus korvaa kyllä menetykset 100 prosenttisesti, kunhan nyt vain saisivat selvyyden siitä, paljonko mitäkin minulle normaalioloissa mistäkin tulee. Yrittäjäfreen ja osa-aikaisen kuukausipalkkaisen yhdistelmä ei selvästi ole ihan helpoin.

Mitä teille kuuluu? Oletteko lukeneet jotain kivaa viime aikoina? Nähneet jonkun hyvän leffan? Kuulleet hyvää musaa? Bonganneet hauskan blogin? Antakaas kuulua itsestänne!

Mainokset

4 thoughts on “Kas eteenpäin vain suossa saikkujen

  1. Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet. Lue 😉 Mahtavan hauskaa kuvantamista intialaisista. Uskoisin että tykkäät.
    Muuten oon lukenut niin raskaita opuksia viime ajat että niitä en lähde suosittelemaan. Hyviä nekin mutta turhan raskasmielistä sulle nyt. Mutta tuosta Delhistä tulee hyvälle tuulelle.

  2. Vaikka onkin kuinka kulunut ym. lause niin hiljaa hyvä tulee. Sä pystyt siihen!
    ja häähulluilla on hyvä turruttaa pahimmat tunteen myllerrykset.

    t.polvivamma

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s