Uukkari alkupisteeseen

Tuumin kirjoittaa ihan rehtiä kuntoutusasiaa pitkästä aikaa. Kolmen kuukauden rajapyykki on ylitetty. Olin edellisessä postauksessani tosi myönteinen, eikä se sinänsä mihinkään ole kadonnut – on ihania päiviä ja ihania tyyppejä ja paljon kaikkea hyvää ympärillä – mutta on se käytännön turhauttava ähräämispuolikin, onpa vainenkin. Jos siitä sananen.

”Kuis selkä?”

”Tosi kipee se on, mutta jumppailen.”

”No mutta parempaan päin koko ajan!”

”No, ei oikeastaan”

”No mutta pikkuhiljaa edistyy kuitenkin!”

Tässäkin on keskustelu, jota käyn usein. Ihmisille on tosi tärkeää, että edistymistä tapahtuu ja homma menee hyvin. Silloinkin, kun niin ei käy. Tajuan sen hyvin. Niin toivon itsekin, kun jotakuta sattuu. Mutta välillä odotukset tuntuvat enemmän raskailta kuin kannustavilta. Jos ei mene niin kuin toivotaan.

Minä en edisty. Kehitystä ei tapahdu. En tällä hetkellä toivu käytännössä lainkaan. Olen siinä pisteessä, kuin 3 kk sitten heti onnettomuuden jälkeen, tai jos julman rehellisiä ollaan, niin huonommassa. Kipeämpi, ja tietysti vielä turhautuneempi. Se on faktaa, ei surkuttelua tai itsesäälistä vikinää. Niin nyt vain on.

Fyssarini palautti äsken ns. tehdasasetukset, eli poisti pallojumpat ja määräsi takaisin niihin ihan ensimmäisiin maailman pienimpiin ja ärsyttävimpiin nitkutusliikkeisiin. Ei kuulemma riitä vielä kunto. Hermovaurio on oletettua pahempi. Laittoi uudelleen käyttämään tukiliiviä ja kinosioteippasi selän. Kivut pysyvät nyt poissa, kun syön 3 x 600 mg buranaa päivässä ja otan tosi iisisti.

Melkoisesti siinä luhistuin. Tuntui siltä, että kolme kuukautta pitkä matto vedettiin jalkojen alta. Huiskis. Takaisin lähtöruutuun.

Sen hyväksyminen, etten edistykään, on tosi hankalaa. Sitä tietysti vähän lisää se, että ihmiset, joita tapaan, niin kovasti uskovat ja toivovat nopeaan topumiseen. He tarkoittavat hyvää, tiedän ja arvostan sitä kyllä, mutta samalla asia hieroutuu naamaani joka kerta. Ei odotettua tulosta.

Nopeat toipumiset ovat ihmisten mieleen. Sankaripaluut töihin ja erilaisille pelikentille. Suuremmoiset kuntoutumiset. Samaan aikaan sanotaan, että ”nyt rauhassa vaan ja ihan omaan tahtiin” ja samalla kuulin ensimmäisen kerran ”mutta toihan on jo aika vanha juttu, eiks niin?”, kun onnettomuudesta oli kolme viikkoa. Olisi pitänyt olla jo, niin kuin ei mitään. Bygones.

Ympäriltä tuleviin, kannustavaksi tarkoitettuihin kiirehtimsiiin ja oman pään sisäisiin vaativiin huutoihin sopeutuminen on hankala paikka. Luulen, että sen tietää jokainen, joka on joskus kuntouttanut jotain laastarihaavaa vakavampaa. Kun pitää koko ajan etsiä horisontista se kiintopiste, jota kohti pyristellä, mutta matkaa venytetään ja vanutetaan joka mutkassa, ei meinaa pito päässä löytyä.

Oudointa on ehkä se, että status taas hämärtyy. Minulla on tiukka käsky olla makoilematta liikaa, että lihakset joutuvat hommiin. Tulee liikkua ja puuhailla, joka näkyy eriliaisina retkinä ja touhuamisina ulospäin. Ja samalla kuitenkin koko ajan olen melkoisen huonona. Koko ajan pitää varoa ja pinnistää. On päiviä, jolloin pelkkä varomaton kyljen vaihtaminen sägyssä nostaa kyyneleet silmiin. Näytän paljon parempikuntoiselta kuin olen. Se hämää itseäni, ja varsinkin muita. On helppo heittäytyä nopean paranemisen toivekuviin.

Fiksuinta olisi tyystin unohtaa aikaraamit. Olla miettimättä, että kuukausi sitten lääkäri arvioi, että olen kontaktikunnossa 1-2 kk päästä siitä. Tai että itse kuvittelin olevani kesällä vähintäänkin punttisali- ja ulkoluistelukykyinen. Tai ainakin nyt istumakykyinen, jos käydään tinkimään. Toisaalta, istuessani siellä onnettomuusautossa odottamassa pelastushenkilökuntaa, luulin myös olevani samana iltana ystävän synttäripäivälliskykyinen. Että se siitä arvostelukyvystä sitten.

Pitää olla vain, ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Löytää luotto siihen, että se tekee sen, vaikkei kovin vakuuttavalta nyt näytäkään tulosraportissa. Syödä nyt ne särkylääkkeet ja pukeutua hiton tyrävyöhön. Nitkutella perseliikkeet ja juosta siellä altaassa. Kolme  kuukautta on samalla tosi pitkä(styttävä) aika, ja hirmu lyhyt pyrähdys. Muistuttelen itseäni melkein joka päivä siitä, että voisin nyt ihan yhtä perustellusti olla laitoksessa harjoittelemassa lusikan viemistä suuhun. Tai ensimmäiset horsmankukat voisivat vastaavasti olla nupullaan päälläni. Siitä vinkkelistä jopa harmaa tukivyö näyttää vähän nätiltä.

Mainokset

6 thoughts on “Uukkari alkupisteeseen

  1. Mie hirmusti harmistelen siun puolesta. ❤ Oikein tosi kovasti.

    Mutta sitten taas toisaalta mie olen kovin onnellinen, että olet hengissä ja ainakin auttavasti täysjärkinen miuta ilahduttavia ja suruttavia asioita kirjoittelemassa siellä.

    Maailman paras Ani, stemppiä persnitkutukseen. Se tukivyö on epäilemättä kuuminta hottia siun päälläsi. 😀

  2. Voi Ani. 😦 Mä kuitenkin tykkäsin tästä postauksesta, koska se kertoi rehellisesti sun fiiliksistä. Olet toki rehellinen myös niissä statuksissa, joissa keskityt hyvään, mutta kun editoit pois vittuuntumisen, olen ainakin itse saanut sen käsityksen, että hyvin menee. Ehkä siitä tulee ne kommentit ”parempaan suuntaan menossa?”. Ymmärrän, ettet halua ”kaataa muiden niskaan” kaikkea paskaa, mutta mun mielestä niinkin saa tehdä tuossa tilanteessa. Vaikka itsekin jaan positiivista mieltä kaikille, niin en peittele sitä, jos joskus vituttaa. Molemmat puolet on inhimillisiä. Tosta sun kuntoutuksesta tuli mieleen, että kun sun kroppaa on koko ajan kuntoutettu, niin entäs mieli? Kyllähän sekin vaikuttaa kroppaan, jos on hermot kireällä turhautumisesta ja vitutuksesta – vaikka olisi niitä hyviä hetkiä ja päiviä. Alitajunta on kuitenkin voimakkaampi kuin tietoinen ”iloitsen kivoista asioista” -puoli. Pääsetkö missään purkamaan tuota turhautumista (sorry, pakko oli kysyä tästä mun lempiasiasta)?

    1. Moikka Satu,

      Niin, ihan yhtä rehellisiä ne kaikki kirjoitukset ovat kyllä. En editoi sillä tavalla, että yrittäisin uskotella (itselleni tai muillekaan) asioiden olevan eritavalla kuin ovat.
      Kyllä mä koen, että myös mieli kuntoutuu. Koitan viettää tosi sosiaalista elämää ja juttelen kyllä paljon fiiliksistä (niistä synkistäkin) lähipiirin kanssa, kun on sellainen olo. välillä tuntuu, että olisi kiva ravistella mietteitä ihan ammattilaisenkin avustuksella, mutta sitten alkaa tulla jaksaminen vastaan. Ihmeellistä, miten aikataulutettua voi kuntoutujan arki ollakin kaikkine lekureineen ja jumppineen 😀

  3. Uskon, että olet rehellinen kaikessa. Ja senkin uskon, että jos jollain on henkistä kykyä selviytyä vaikeuksista, niin se olet sä. Mä vaan aina ihmettelen sitä, että esim. tollasen jutun jälkeen ajatellaan, että laitetaan kroppa kuntoon ja kyllä se siitä. Entäs se pää, joka sattuu olemaan sen kropan jatkeena, josta kaikki käskyt lähtee kroppaan? Ammattilaiselta saa usein vähän eri näkökulmaa ja keinoja kuhunkin elämäntilanteeseen. Mun mielestä kaikessa kuntoutuksessa pitäisi ottaa huomioon molemmat puolet. Mutta sosiaalisuus on hyvä! Tsemppiä!!!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s