Vikassa kappaleessa on seksiä! IIIK!

Viikonloppuna käytiin taas parisuhdekeskusteluja. Ei täällä kotosalla, vaan hippamenoissa. 21-vuotias ystävätär kyseli, kauanko olen ollut yhdessä puolisoni kanssa. No, 21 vuotta ensi lokakuussa. Koko ystävättäreni elämän verran. Juttukumppani hämmentyi. ”Mutta miten se voi olla niin? Tehän näytätte aina ihan superrakastuneilta!”

No niin varmaankin. Koska me olemme ihan superrakastuneita. Ei se vuosilukuja katso. Tai ehkä sittenkin. Mitä paremmin tuon tunnen, sen hienommalta hän vain näyttää. Kuulostaa. Tuntuu. Tässä piileekin harha, olen siitä aiemminkin tainnut kirjoitella. Pitkät suhteet ovat ihmisten mielissä tylsiä ja outoja. Sopeutumisia ja kompromisseja. Jotain tyytymistä ja ainakin luovuttamista. En tajua sitä. Ei niiden ainakaan pitäisi sellaisia olla. Eihän ole mikään itseisarvo olla suhteessa pitkään. Suhteessa olemisen ainoa hyvä syy on hyvä suhde. Kokonaan hyvä, jos sinä viihtyy kokonaisen ihmisiän. Tämän ainoansa.

Jos minua yhtään tietää, tietää sen, etten taatusti ole yhtään luovuttajatyyppiä. En tyytyjäkään, vaan ahne enemmänkin. Inhoan tylsää. Kompromisseja kannatan melkein kaikissa asioissa, mutta suhteen perusteeksi niistä ei todellakaan ole.

Aina kun lehdissä annetaan suhdevinkkejä pitkiin liittoihin, ne kuulostavat jotenkin juuri tyytymiseltä. Pitää antaa anteeksi kaikki ja joustaa hulluna. No ei tarvitse. Hyvässä suhteessa ei ensinnäkään mun mielestäni mitenkään kroonisesti tehdä asioita, jotka vaativat anteeksipyytelyä. Jos sitten joskus lipsuisi, niin sitten mietitään ja keskustellaan, muttei sekään ole mikään sääntö, että pitkissä suhteissa esimerkiksi petetään. Sellaisena faktana se aina jostain syystä kyllä esitetään. Miksi niin pitäisi olla?

Joustaa pitää jonkin verran kaikissa ihmissuhteissa, mutta pitkässä hyvässä parisuhteessa minusta vähemmän kuin monissa muissa. Onhan jo tiedossa, mistä toinen pitää ja suuttuu ja niin edelleen. Kummankin tarpeet ja toiveet otetaan toki huomioon, mutta ei se silloin ole mitään kituvaa kärsimysvenymistä vaan ihan normaalia neuvonpitoa. Kuuntelua ja halua molemminpuoliseen hyvään.

Mitään erityistä reseptiä superrakastuneena olemiselle 21 vuoden yhteiselon jälkeen ei varmaankaan ole. Kysymys on minusta halusta, kaikissa sen mahdollisissa merkityksissä. Halusta olla yhdessä kaikkina aikoina, huonoina niinkuin hyvinäkin, vaikka se kysyykin enemmän yritystä. Halusta katsoa vielä seuraavankin kulman taakse. Halusta ymmärtää toista silloinkin, kun se ei ole täysin helppoa. Halusta uskaltaa olla vilpitön ja rehellinen. Halusta viettää yhteistä aikaa ja priorisoida oikein. Halusta etsiä tästä samasta tyypistä se jännitys, joka helpommalla löytyisi aina vain uusista ihmisistä. Ja sitten siitä ihanasta fyysisestä halusta myös.

Omasta mielestäni yksi olennaisimpia pitkän liiton ohjenuoria on, että kannattaa harrastaa mahdollisimman paljon mahdollisimman hyvää seksiä. Mutta ei sitä ikinä niin suoraan sanota. Tuossa se nyt kuitenkin tuli.

Mainokset

6 thoughts on “Vikassa kappaleessa on seksiä! IIIK!

  1. Ja taas niin totta. Mielestäni on täysin väärin sanoa, että parisuhde(toimiva)on täynnä kompromisseja. Monesti oletettu kompromissi on sitä, että toinen tyytyy siihen, mitä toinen haluaa ja siirtää oman halunsa/tarpeensa taka-alalle.

  2. Minäkin olen superrakastunut ja takana on 23 vuotta avioliittoa saman miehen kanssa. Arjen erotiikka on kyllä tärkeää, samoin toisen arvostaminen. En ole koskaan ajatellut puolisoani itsestäänselvyytenä!

  3. Olen lukenut tämän nyt ehkä viisi kertaa. Juuri noinhan sen pitää mennä! Ja olen puolestasi niin kovin onnellinen. Viisas työkaverini sanoi kerran, että avioliiton toiminnan edellytys on, että JOKA päivä tekee sen valinnan, että haluaa olla sen toisen kanssa yhdessä, ottaa huomioon siinä arjessa. Tuollainen liitto siitä on tuloksena.

    Syy siihen, miksi olen lukenut tämän jo viisi kertaa, on, että oma avioliitto ei näytä tuolta. Tai ehkä ulkopuolisille voi jopa valheellisesti vähän näyttääkin, koska olemme yhä keskivertopareja paljon koskettelevaisempia, mutta sydänten välillä eivät ole viime aikoina lennelleet ihanat kipinät vaan kivuliaat nuolet. Ei löydy halua — ymmärtää, antaa periksi, antaa anteeksi, hyväksyä toista ilman muutosvaatimuksia. Vaikeinta on, etten tiedä onko kyseessä aivan rehellinen yhteensopimattomuus. Erilaisuudet olivat aina taustalla, mutta nykyään emme selviä yhdestäkään päivästä ilman niiden aiheuttamia ristiriitoja. Todellisuudessa pattitilanteen lienee kuitenkin aiheuttanut molemminpuolinen tahtovaje ja kypsymättömyys.

    Huonoa suhdetta ei myöskään mielestäni voi pelastaa, ellei molemmilta löydy tuota mainitsemaasi halua. Täällä hiljalleen pohdiskelen, löytyykö sitä enää, edes itseltä — ja kuinka lopullisesti se on kadonnut.

    Kiitos ihanasta, ajatuksia herättävästä tekstistä!

    1. Kiitos viestistä! Tuntuu kivalta kuulla, että resonoi, että näitä mietitään muillakin. Tietysti on samalla kurja kuulla, että teillä ollaan tuollaisessa tilanteessa. kipeä, ikävä paikka, aivan varmuudella.
      Tivon teille oikeita päätöksiä, olivat ne mitä hyvänsä. Sellaisia, joiden jälkeen on olo, että mitään ei jäänyt ainakaan kokeilematta ja sanomatta suoraan. Voimia paljon!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s