Eloton materia, meillä on ehkä ongelma.

Kävin kaatopaikalla. Se oli minusta niin merkittävä teko, että siitä voi kirjoittaa oman postauksen. Oikeastaan se olisi niin merkittävä, että sen olisi voinut kokonaisuudessaan videoida, ja sitten värimäärittelyn ja musiikkien lisäämisen jälkeen julkistaa kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Ja ajaa uusintoina. Myydä elokuvaoikeudet. Sankariteko, suorastaan.

Lastasin autoon pihani jätteet. Ajoin kaatopaikalle ja kävin portilla ison vaa’an päälle. Kaasutin pois vihreän valon palaessa. Kaarsin jätelavoille ja ajoin ramppia ylös. Purin säkit oikeille lavoilleen, kipusin takaisin autoon ja ajoin luiskaa alas. Löysin tieni poistuloportille, ja ajoin takaisin sille vaakalevylle. Pysähdyin tarkasti punaisella valolla ja etenin varovasti vihreällä. Avasin kuskin puolen ikkunan ja kuuntelin laskun summan. Maksoin ja ajoin pois. Kaiken tämän tein vähän väristen. Poskilihoja purren. Tiukasti keskittynyt ilme kasvoillani.

Nauroin itselleni ääneen pois ajellessa. Olin niin helpottunut, ja oma helpottuneisuuteni huvitti minua niin paljon. Minussa on ristiriitaisuuksia.

Saatan kyllä pitää puheita tai vaikka tanssia ja laulaa monisatapäisen yleisön edessä. Voin ottaa hoitaakseni hankaliakin asiakokonaisuuksia. Luotsaan kyllä kokouksia tai ponnistan pystyyn urheilutapahtuman. Voin mennä vieraiden ihmisten luo tuntikausiksi kyselemään heidän intiimielämästään. No problem.

Sen sijaan voin olla vilpittömästi sitä mieltä, että en ehkä koskaa opi käyttämään Netflixiä tai HBO Nordicia. Tai ainakaan kumpaakin. Etten vain osaa laittaa oikeaa kanavaa telkkarista ja sitten sillä säätimellä säädellä. Eikä näin tapahdu ensimmäisellä kerralla, kun asiat ovat uusia. Näin tapahtuu jokaisella kerralla. Emmin edelleen, pyydän lapselta apua, ja molemmat nuo ovat olleet meillä kuukausikaupalla.

Voin uskotella itselleni vakuuttavasti, että on ihan mahdotonta vaihtaa sulake, tai että dieselautoon vaihtaminen tietää autoiluni loppua, koska siinä on se ryyppy. Voin alkaa itkeä, jos minulle ehdotetaan että vastaanotan remonttimiehet ja toistan heille puolisoni antamat ohjeet sähkötöistä. Vaikka paperilta. True story.

Tällaisia asioita. Sanoihan, ristiriitaisuuksia.

Tiedän kyllä, että on mielipuolista pelätä auton viemistä korjaamoon, jos on esimerkiksi ilman suurempia suruja työntänyt omasta kehostaan ulos kaksi elävää ihmistä ja saanut ne säilymään hengissä toiselle vuosikymmenelle. Mutta yhtä kaikki, niin vain on. Minulla ei ole ongelmia ihmisiin liittyvien asioiden kanssa. Ihmiset hanskaan kyllä. Laitteet ovat ongelma. Tekniset suoritteet. Vieraat, rakentamiseen ja materiaaleihin liittyvät puuhat.

Vaikka olen tasa-arvon kannattaja, kaikki se loppuu näiden puhteiden äärellä. En halua olla sulakkeen palaessa se skandinaavisen ponteva DIY-nainen, vaan vetäydyn erittäin mielelläni hymyn taakse jemmaan. Olkaa hyvät vain. Olen vain tämmöinen tyttönen. Jälkeen päin ehkä vähän hävettää, mutta onpahan sulake kunnossa. Laitoin tänään kirkkainta mahdollista huulipunaani ja aikamoisen tiukan paidan kaatopaikalle. Ihan todella laitoin. Kamala pettymys, että kukaan ei silti tullut auttamaan.

Vieläkö tarkennetaan?

Ajattelin pitkälle yli parikymppiseksi, etteivät auton liikkeet oikeastaan riipu kuljettajasta, vaan että laite toimii jonkin oman älyn ohjaamana, ja sitä voi korkeintaan taidolla hiukan hallita jos osaa oikeat taikatemput. (Viimeaikaisista kokemuksistani huolimatta vakuutan, että olen nykyisin eri mieltä.) Niin. Arkailen laitteita. En vähän vaan paljon.

Koska tunnustan mielipuolisuuden, ja asioita nyt vain täytyy saada tehtyä vaikkei haluaisikaan, teen niitä. Menen kyllä kaatopaikalle, jos on mentävä. Ja sitten riemastun aivan valtavasti, vilpittömästi,  havaitessani, kerta toisensa jälkeen, jokaisen kerran jälkeen yhtä lailla, että onnistuimpas! Selvisin! Myhäilen Netflixini äärellä. Röyhistelen ryypyttäessäni kelpo autoamme.

Se on ihan pöljää, mutten koskaan halua päästää siitä ilosta irti. Muuten en koskaan vaihtaisi sulakkeita, ajaisi autollamme tai katselisi telkkaria perheen ollessa muualla. Ja pihamme hukkuisi paskaan.

 

Mainokset

6 thoughts on “Eloton materia, meillä on ehkä ongelma.

  1. Mäkkiruoka haetaan aina sisältä, ei koskaan autoluukulta. Ja pesukadulle en autoani aja, siellä kun on ne urat, joihin pitää osua. Ja autoluukulla kuitenkin sattuisi jotain. Esimerkiksi ruuat putoaisi maahan ottaessani niitä vastaan tai pankkikortti putoaisi. En siis asioi tuollaisissa paikoissa.

    1. Autopesusta olen samaa mieltä. Ne urat on todella kuumottavat. lisäksi olen aivan varma, että hukkuisin, koska jäisi joku läpi kumminkin auki kun ne harjat alkavat myllyttää. Mäkkärissä ajan luukulle, silloin vissiin vie ruuanhimo voiton pelosta 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s