Normaaliin? Voisiko jo olla niin?

Nyt jos jotakuta vituttaa hyvä tuuli ja onnellisuuslöpinä, niin kandee varmaan kääntyä äkkiä pois mun blogista. Ja varmaan pysyä poissa kauan. Ehkä pysyvästi. Olen nimittäin täynnä, piripinnassa, turboahdettu ja kaikin tavoin kyllästetty onnellisuudella juuri nyt. Se kuplii minusta ilmoille pidäkkeettä.

Olen kuulostellut selkää nyt muutamien päivien ajan. Se on tuntunut niin eriltä. Olen pystynyt sen kanssa asioihin. Se on ollut kiukustumatta erilaisten uusien kokeilujen jäljiltä. Olen herännyt kivutta ja nukkunut hyvin. Kyennyt istumaan pitempiä aikoja, merkittävästi pitempiä, ja toiminut muutenkin jotenkin, no, normaalisti. Aivan uutta ja mielettömän kivaa!

Toki vähän vielä kolottelee, ja paljon, jos äidyn älyttömyyksiin. Pitää pitää askel maltillisen mittaisena ja välttää kaikenlaisia kiertoja ja pomppuja ja tämmöisiä. En suin surminkaan ole vielä läheskään valmis derbyä pelaamaan tai edes juoksulenkille. Istumiset on syytä pitää parissa tunnissa per päivä. Mutta siltikin, pärjään arjessa mainiosti. En joudu lääkkeille. Tunnen itseni vahvemmaksi ja pystyväisemmäksi päivä päivältä, ja se täyttää mut sellaisella onnella, jota ei voi kuvailla jos ei ole kokeillut aika isoa alhoa ja melkoisen mittavia kipuja kuukausitolkulla putkeen.

Jotain isoa on tapahtunut nyt kuntoutumisessa, yhtäkkiä ja vähän varkain, ja sen huomaa siitäkin, että ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen olen kyennyt oikeasti ajattelemaan töihin paluuta. Tähän asti kaikki sellaiset ajatukset ja yritykset ovat olleet moisen työn ja pinnistelyn takana. Kipu ja sen pelko ovat yksinkertaisesti täyttäneet niin täysin keskittymiskykyni ja koko kapasiteettini, ettei ole ollut tilaa paljon muulle. Olen pystynyt lyhyisiin nopeisiin ajatusta vaatiiin hommiin, mutta sitten aina herpaantunut huolimaan ja kärvistelemään.

Nyt olen ajatellu jo monta myönteistä työajatusta. Luovaa, hyvää ja innostunutta. Ilolla alkanut odottaa normaaliin arkeen siirtymistä. Se on tuntunut, ei vain mahdolliselta, vaan myös tosi ihanalta. On olo, että on aika.

Minulle kirjoitettiin sairauslomaa syyskuun alkuun asti, mutta nyt on olo etten tarvitse sitä. Että voin jo alkaa palailla. Vähitellen ja harkiten tarkkaan. Tunnustellen. Onneksi vapaan kirjoittajan hommat mahdollistavatkin juuri sellaisen tunnustelevan töihinpaluun. Kellokortti ei odota missään napsauttajaansa. Enkä edes tiedä minne palaan. Voin vain toivoa ja uskoa, että oikeat kivat työt löytävät minut taas tämän pitkän poissaolon jälkeenkin. Luulen, että olen aika tankattuna ja ladattuna kyllä semmoisia pian tekemään.

Otan iisisti nyt ensin. Heinäkuussa nyt ei mitään minnekään menisikään kaupan. Olen nyt vaikka sillä oikealla kesälomalla sitten. Nautin liikkumisen uusista mahdollisuuksista ja toivon ja rukoilen, ettei enää tule takapakkeja.

Voisiko olla niin ihanasti, että tämä ihmeellinen kipujen kausi olisi nyt takanapäin? Että voisin olla sellainen tavallinen tyyppi, jota silloin tällöin sattuu selkään, mutta joka ei ole yhtä kuin selkäkipu. Joka ei ole vammainen ja loukkaantunut ja toipuva ja tukien ja korvausten varassa? Ihan normaali tyyppi. Vahvistuva ja tokeneva. Se, kuulkaa, olisi ihana ihana asia!

Mainokset

8 thoughts on “Normaaliin? Voisiko jo olla niin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s