Ei väkisin

Poltan kynttilää ja neulon ties kuinka monetta pipoa. Ensi viikolla on neljän isohkon artikkelin deadline. Tilanne voisi olla katastrofaalinen, mutta ei se ole.

Kun olin vasta-alkanut freelancetoimittaja, panikoin tällaisissa hetkissä. Niissä aamuissa, kun huomaa heti, ettei tule irtoamaan. Että touhuilen kaikenlaista muuta, ja ajatus joko sinkoilee siellä täällä, tai uinuu jossain pumpulisessa tukkeessa. En panikoi enää.

En myöhästy deadlineista koskaan. Olen nyt kirjoittanut töikseni 11 vuotta, ja työnantajani voivat laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun olen joutunut pyytämään muutaman päivän lisäaikaa dedarille tuona aikana. Kaikki työnantajani yhteensä. Niissäkin tapauksissa syy myöhästymiseen on ollut muualla kuin minussa. Jos pääsen itse mitoittamaan työskentelyni, eikä haastateltava kehitä isompaa viimeminuutin kuolemaa tai katoamistemppua, olen varmuudella ajoissa aina.

Olen joskus jättänyt luvatut artikkelit kirjoittamatta. Silloin olen kiitänyt satasen nopeudessa motarilta ulos neljästi katon kautta pomppien. Se on varmaan jonkinlainen force majeure. Olen kirjoittanu ne artikkelit puolen vuoden päästä töihin palattuani, uudessa sovitussa aikataulussa.

Koskaan en ole jättänyt yhtään homma tekemättä, koska ei tästä nyt oikeasti tullut mitään.

Nyt istun lueskelemassa blogeja ja lehtiä, kun voisin olla kirjoittamassa jotakin neljästä artikkelista. Tällaista se on. Jos on hyvin vähän töitä, voi olla hankala aloittaa. Jos töitä on tosi paljon, voi aloittaminen olla ihan yhtä hankalaa. Ja silloin ei kannata aloittaa.

En tunne lonnimisestani mitään syyllisyyttä, päinvastoin. Tilaajani saavat paljon parempaa tekstiä, kun en tee sitä tänään. Kun ruokin kieltä toisten tekemillä teksteillä. Kun muhitan ajatusta vielä hetkisen. Sitten istun alas, ja kirjoitan artikkelin toisensa perään valmiiksi yhdellä tai kahdella istunnolla. Juuri niin siinä useimmiten käy (en tiedä onko ilmiö sama kollegoillani, mutta olisi kiinnostava kuulla!)  että aluksi hankalalta ja hahmottomaltakin tuntunut aihe tulee sitten tekstinä ulos kerralla. Joskus siihen tarvitaan yksi tai kaksi pipoa. Tai vaikka ruotsinkielen opiskelua ystävän kanssa. Jotain ihan muuta.

Ulkopuolisen silmään työskentelyni vaikuttaa varmaan työskentelyn vastakohdalta. Lapset totesivat kysyttäessä, mitä äiti tekee heidän poissa ollessaaan, että juon teetä. En ehkä koskaan työskentele heidän mielestään. Työviikkooni kuuluu useinkin spontaani retki Helsinkiin tai useampikin lenkki lähimetsään. Ne ovat niitä aamuja, kun olen huomannut, että ei tänään.

Kirjoitan kyllä heti, jos niin pitää tehdä. Olen kirjoittanut kyllin kauan tietääkseni, että läheskään aina ei odotella inspiraatiota, vaan annetaan mennä sormi- ja pakaralihasvoimin. Mutta olen myös freelancer, kaikkine sen riskeineen, juuri tästä syystä. On ihanaa voida todeta, että ei sitten. Ei tänään. Ehkä ei huomennakaan, mutta kyllä se sieltä tulee. Ja lähteä lenkille tai sohvalle.

Ja vaikka tahti voi näyttääkin löysältä ja ote rennolta, olen hiton tehokas kun alan asialle. Ei aina vesijuosta. Työn alla on koko ajan ainakin 4-5 artikkelia, ja samanmoinen jono raakileaiheita muhitteluvaiheessa takaraivossa. Tiedän olevani tehokas, ja voin siihen luottaa. Se tuo paljon rentoutta.

Yksi salaisuus on siinä, että olen aika haka aikatauluttamaan. Jokainen, joka minua tuntee, tietää millaiseksi hermokimpuksi menen pelkästä myöhästymisen ajatuksesta. Inhoan sitä, ihan fyysisestikin oireilen, jos edes ajattelen mahdollisesti myöhästyväni sovitusta tapaamisesta. Se on vähän neuroottinen piirre, mutta tällä alalla, jossa luotettavuus on ykkösjuttu, se on palvellut minua erinomaisesti. Ja kun tiedän, etten myöhästy jutun dedarista, voin rauhassa kirjoittaa sen silloin, kun se minusta parhaimpana ulos on tullakseen. Eli vaikka en tänään.

Deadline on aina ensimmäinen asia, jonka kysyn juttutilauksen tullessa. Seuraava on merkkimäärä. Sitten selaan kalenteria ja katson tarkkaan, miten pala tippuu tetrikseen. Jos ei mahdu, en ota. Jos otan, tiedän ehtiväni ajoissa. Nytkin tiedän kutimet kädessä, että huomenna tehdään pala yhtä, perjantaina kappale toista, ja maanataina on ekan jutun syytä olla jo valmiina. Ja niin siinä tulee käymäänkin.

Alkuvuosina en ollut ollenkaan rento. Ne olivat hermostuneita vuosia ne. Oli pelko tilausten riittämisestä ja omasta osaamisesta ja kaikesta mahdollisesta. Lapset olivat pieniä, ja mikä tahansa spontaani mahatautiralli saattoi kaataa herkän korttitalon kokonaan. Mutta miten kiva onkaan kirjoittaa nyt, kun koulu pitää pimut poissa työhuoneestani 5-7 tuntia kerrallaan, ja tunnen sekä itseni kirjoittajana, että tilaajani asiakkaina. Ihanaa se on.

Keittelen vielä vähän teetä. Kyllä se sieltä ryhtyy kohta työstymään.

Mainokset

2 thoughts on “Ei väkisin

  1. Mukava lukea ajatuksiasi ja ihana, että olet oppinut luottamaan omaan työskentelyysi! Itse teen lehteä pienen järjestölehden päätoimittajana. Kun pakollisesta aikataulusta on koko ajan vähän edellä, takaiskut voi ohittaa olankohautuksella ja on vielä hyvää aikaa järkätä muuta. Lukemisen lisäksi käytän omaa blogiani kirjoitusfiiliksen avaamiseen – eka suollan vapaata tekstiä omasta harrastamisesta, sitten vasta käyn varsinaisen työjutun kimppuun. Toimii ainakin minulla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s