Kivuuden tärkeydestä

Olen ennenkin miettinyt ääneen sitä, että tämä alkaa olla sellaista ikää, jossa arki tulee ovista ja ikkunoista melkoisina kerta-annoksina. Että täällä kohti täytyy alkaa jo nähdä vähän vaivaa, ettei kyynisty, ahdistu, kiristy ja kurtistu ihan kunnolla kaikenlaisen elämisen painon alla. Ja tämän vuodenajan kohdalla juttu tiivistyy entisestään. Menee helpolla kurjan puolelle.

Kivuus on mun ratkaisu. Sitä pitää järjestää keskittyen ja vaalien. Kokoluokka vaihtelee, mutta tarvitaan arkikivuuksia ja sitten välillä ihan isojen pyssyjen kivaa.

Tykkään varailla kivuuksia kalenteriin hyvissä ajoin ennakkoon. Joidenkin läheisteni mielestä tämä on enemmän stressaavaa kuin rentouttavaa, joten jonkinlaista tasapainoilua oman ennakkojärjestelyhimon hillitsemiseksi pitää välillä harrastaa. Musta vain on kiva, että tiedän, että viikkoon mahtuu ainakin yksi parituntinen ihan puhdasta kivaa. Silloin voi olla aika monta tuntia ei-niin-kivaa ja vaikka usempi ihan puhdasta ärsyttävääkin, ja menee silti helpolla.

Kivoja voivat olla tosi pienetkin asiat. Koska olen ikuisiksi ajoiksi kahlittu tuohon vesijuoksuun, on mulle enemmän kuin vähän kivaa, sellaista vahvaa arkikivaa, se että saan jonkun kanssani altaaseen. Olen paremmalla mielellä tietäessäni ennakkoon, että ainakin yksi viikon välttämättömistä vesileikeistä tapahtuu seurassa. Jos korotetaan vielä vähän, niin treffiin liittyy myös lounas.

Päiväleffa on ihan erityinen kivuuden lajinsa, jonka kivuuskerrointa nostaa se, että sellaista voi tehdä vain, jos kantaa näitä freelancerin riskejä. Se on vähän niin kuin palkinto siitä epämääräisyydestä. Tai jos olisi vuorotyöläinen, mutta he taitavat usein nukkua nuo aamuvapaansa.

Spontaanit pikakivat ovat kivoja myös. Kahvit, lounaat, ihan mitkä vaan olen just nyt kaupungissa ootko sä vapaalla – ratkaisut. Sellaiset ovat onnistuessaan mahtavia ja tosi piristäviä pelastusrenkaita, mutta eniten tykkään sovituista etukäteisasioista, koska usein tuollaiset spontaanit ilot vaativat ensin onnistuakseen jonkun peruuntumisen, siirtymisen tai sählingin, enkä noin yleisesti pidä sellaisista. Tykkään eniten siitä , että kalenterissa lukee selkeästi: Kivaa klo: 12.30.

Kivan ei todellakaan tarvitse aina maksaa. Tosi kivaa on käydä kävelyllä höpöttelemässä, tehdä yhdessä ystävän kanssa jotain arkivelvollisuutta, joka vain pitää saada hoidetuksi, tai katsella joku hyvä leffa sohvan uumenista. Ihan erityistä ovat kuitenkin ne vähän järjestetymmät, valmistellut ja odotetut kivat. Pieni pinnistelykin kannattaa, koska sellaisten kivuuksien jälkilämpö kantaa pitkälle.

Silloin, kun tytöt olivat pieniä, olimme murun kanssa tarkkoina kivuuden riittämisen suhteen, ja siitä se ehkä on jäänyt päällekin. Pidimme vissin huolen siitä, ettei kumpikaan kuormitu liian tunkkaiseksi valvomisen ja muun vauvasäädön alla, vaan pääsee kivuuden äärelle sekä omissa kaveriseuroissaan, että yhdessä toisen vanhemman kanssa. Pidimme kiinni siitä, että kun toinen on päässyt kivansa äärelle, toinen ei soittele perään tai tekstaile lasten kuulumisista. Otimme irti siksi muutamaksi tunniksi ihan tyystin.

Tämä toimii edelleen. Pidämme kalenterimme synkronissa, ja silloin kun toisella on kivaa, sitä ei häiritä. Jos toinen on sopinut ensin, niin toinen sommittelee omansa sitä rikkomatta. Koska minulla on luontaisesti tiheämmän sosiaalisen huseerauksen tarve, koitan ajoittaa työni niin, että osa kivuuksista osuu muun perheen työ- ja kouluajan päälle. Silloin minun kivani ei ole heti poissa muulta perheeltä. Sellainen onnistuukin onneksi tässä duunissa kohtuullisen helpolla, ja ymmärrän olevani siinä suhteessa oikein onnekas.

Inhoan perumista, omaa ja muiden. Kivan peruminen on toki paljon ikävämpää, kuin neutraalien tai parhaimmillaan kurjien juttujen. Siksi kivuuden kalenteriin merkitsemisellä on jonkinlainen vielä painavampi, lähes rituaalinen merkitys. Kun sinne on aika ja paikka raivattu, se pysyy siellä, jollei jotain hyvin mielin hyväksyttävää kunnollista  syytä sen poistamiseksi ole. 1st come 1st serve -periaate on hyvä. Vaikka ”pelkän” kahvitreffin päälle olisi änkeämässä joku Todellinen Tärkeys, niin kivuuden tulee voittaa, jos se oli siellä ensin. Toki joskus irtoaa päitä tai tulee muita ihan oikeasti hankalia siirrettäviä. Sitten siirretään pitkin hampain. Mutta vastustan pontevasti ajatusta, että aina tehdään ensin kaikki velvollisuudet, ja sitten aletaan katsella, jäikö aikaa sielunhoidollisille asioille. On paljon parempi, tai ainakin minulle sopivampaa, ylläpitää kivuutta ja omaa vointia matkan varrella pieniä mutta säännöllisinä keitaina, kuin kuluttaa kummastakin päästä loppuun kovalla palolla, ja sitten yrittää mennä kolmeksi viikoksi retriittiin paikkaamaan monen vuoden vajeita. Ihan vaikka jo siksi, että se kolmeviikkoinen jää helpommin totetumatta, ja sitten ollaankin jo pimeän reunamailla.

Kivuuksissa pitää tietysti pitää myös joku kohtuus. Liikaa ei niitäkään voi olla, koska joskus kai se työkin pitää tehdä, ja perhe alkaa kyllä nupista sitten, jos moni kivuus peräkkäin ei pidä heitä sisällään. Ja niin, kyllä kivuudestakin voi saada stressin. Sopiva annostelu on siis tärkeää, ja löytyy kokeilemalla. Olen nautiskelija, ja sorrun aika-ajoin kivuusövereihin. Se on kuitenkin minun kirjoissani merkittävästi pienempi paha, kuin muuttuminen Ankeuttajaksi. Sen jo tähän ikään tiedän, että kerta viikossa on ehdoton minimi, mutta yli kolme koituu helposti  kohtaloksi. Isompia, oikein järjestettyjä kivuuksia,  ei kuukauteen montaakaan mahdu jo ihan taloudellisistakaan syistä. Sitä paitsi, jos isoja kivoja on liikaa, ne arkipäiväistyvät. Se vesittää koko kivuuden konseptin.

Syksy ja pimeä talvi ovat kivuuden kannalta jonkinlaisessa erityisasemassa. Sielu on ehkä vähän erityisen lepattavassa repaletilassa pimeän ja märän keskellä, ja usein töissäkin on jotenkin stressaavampaa ja kiristelevämpää näihin paskakvartaalin aikoihin. On liian helppoa jäädä sisälle ja antautua arkipainojen alle. Onneksi tähän aikaan riittävät pienetkin kivuudet: kynttilät, tee ja vaikka saunatreffit. Koska marraskuu on ainakin minulle vuodesta se painavin kuukausi, siellä on syytä olla odottelemassa jotain ihan erityiskivuutta, ettei nokka painu liikaa pinnan  alle. Tälle vuodelle se on suklaantekokurssi pienessä ystäväseurassa. Tuntuu kivalta pelkästään jo katsella sen kalenterimerkintää.

Tähän lokakuuhun on mahtunut monenlaisia pieniä ja isompia kivoja. On ollut sushitreffiä, askartelukurssia, kiipeilyä, hierojaa, peli-iltaa, geokätköilyä, balettia ja juhlatkin. Vielä on tiedossa ainakin sitä vesijuoksua, kampaajaa ja ystävätreffit koko perheellä.

On ollut vastapainoksi tosi paljon töitä, perheen sairastelua, auton hajoamista, kasvatusvääntöjä, oikomishoitoja ja kaikenlaista muuta arjen mutapainia. Balanssi on ollut kuitenkin kunnossa, koska sieraimet on koko perheellä pinnan yläpuolella.

Kuinka usein on sun usein? Mikä on sun kirjoissa kivaa? Millaisella frekvenssillä pitää kalentreissa kivuuksia esiintyä?

Mainokset

8 thoughts on “Kivuuden tärkeydestä

  1. Tota, kai kivaa on noin kerran tai pari viikossa, mut harvoin kalenterin kautta. Ainakin yksi kiva on elokuva, mut siitä tosisesta ei aina tiedä. Voi olla kamun tapaaminen tai konsertti tai jotain. Liikaa näitä kivojakaan ei saa tupata ettei ala tuntua työltä. Esim viime vuonna ostin Huvilatelttaan 7 lippua ja kyllähän nimittäin on ihan varmaa, etten enää ikinä moista settiä!

  2. Fiilistelin tätä kirjoitusta ihan täysillä. Oon lähiaikoina erityisen paljon kadehtinut friikkukavereita vapaudesta. Toki iltaisin on paljon kivuuksia, mutta kyllä se vapaampi työn ja muiden juttujen rytmitys kiehtoo. Vois joskus olla kivaa silloin, kun ei ole vielä väsynyt päivän töistä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s