Derbymouhotusta pitkästä aikaa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut roller derbystä. Ei se nyt varsinainen ihme olekaan, sillä aihe on ollut aika arka. Olen helmikuusta asti kaivannut rakkaan pelini äärelle niin kovasti, että on melkein koskenut fyysisesti.

Tämän syksyn aikana, noin 1,5 kuukauden ajan, olen saanut tehdä uutta tulemista harrastuksen pariin. Varovaista ensin, ja pelokastakin. Sain erikoisluvan osallistua vasta-alkajien Freshmeat-kurssille, ja sielläkin hirvitti ensialkuun hulluna. Miten yhtäkkiä noustaan luistimille ja hikoillaan tosissaan, kun on pitänyt varoa ja pumpuloida ja kipuilla pelkkää kävelyäkin kuukausitolkulla?

Ja sitten niin kuitenkin tein. Kokeilin, nautin ja vähitellen opin luottamaan siihen, että selkä tykkää harjoittelusta hyvää. Sain pikkuhiljaa fysioterapeutilta lisää ja lisää vapauksia kokeilla ja tehdä, ja lopulta sitten kehotuksen mennä täysillä mukaan. Vain kokeilemalla selviäisi, miten ranka kestää lajin vaatimukset.

Pitkältä sairauslomalta täyskontaktilajin pariin palaaminen on ihmeellistä puuhaa. Saman nahan alla asuu pelko ja vimma. On hassua, että samaan aikaan niin kovasti haluaa ja kuitenkin epäröi. On opeteltava ihan uudelleen ihan kaikki, ja silti on sen kaikkein tutuimman ja rakkaimaan lajin puitteissa. Outoa, repivää ja ristiriitaista hommaa. Sellaista, jota on mahdoton tajuta, jos ei ole ollut vammautuneena itse.

Tämä pelivälineeni, kehoni,  on samaan aikaan tuikituttu ja ventovieras. Osa käskyistä menee perille nopeammin kuin ennen, koska kuntoutusta on tehty urakalla ja syvät lihakset ovat herkästi kuulolla. Osa komennoista taas ei meinaa mennä perille vielä juuri laisinkaan, koska hermotusta ei yksinkertaisesti vielä ole, tai ei tule enää ikinä olemaankaan. Pitää oppia uudet komennot ja uudet reitit niille viesteille. Jännintä on, että on aika epäselvää mitkä ne viestit ovat, jotka eivät sitten kuljekaan. Se selviää vasta tapahtumahetkellä.

Vaatii kanttia mennä rajun ja supernopean pelin sekaan kokeilemaan pystyykö. Mikään kuntoutus ei valmista juuri tuolle rytinälle. On mentävä, vaikkei ole mitään takeita sille, että pystyy. Mutta miten hyvä fiilis se onkaan, kun sitten pystyykin! On hauskaa huomata olevansa joissain jutuissa entistä vahvempikin. Ne sadat kerrat vesijuoksualtaassa, jumppapallon päällä ja punttiksella lihaskuntohommissa ovat sittenkin tuottaneet tulosta!

Pään saaminen pelikuntoon vaatii muutakin kuin pelon voittamista. Peli on niin nopeatempoista ja strategiat kehittyvät koko ajan, että on selvää, että palatessaan on hetken aika turistina liikkeellä. Ja tässäkin, sen hienompi on se fiilis, kun pelin tiimellyksessä alkaa tulla oivallusta ja tuttuutta, niitä NÄINHÄN tää meninkin -oloja.

Ekoissa treeneissä olin totaalisen kujalla kaikesta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tokissa oli jo ihan eri olot. Joissain peliälypuolen asioissa huomaan tarvitsevani erityistä treeniä palauttaakseni muistiin unohtuneet jutut, ja joissain jutuissa huomaan olevani paljon skarpimpi kuin ennen sairauslomaa. Jos kroppa on eri, niin niin taitavat olla aivotkin. Nyt tutustun siihen, kuka tämä tällainen Ani -pelaaja on.

Nyt saan jo treenata ihan täysillä. Fyssari ei rajoita mitään, mikä ei satu traumakohtaan, eikä juuri mikään tunnu sinne enää sattuvankaan. Olen myös läpäissyt pitkältä tauolta palaavilta vaadittavat tasokokeet ja saan osallistua kaikkiin viikkotreeneihin ja harjoituspeleihin normaalisti. Pelikavereiden ei tarvitse enää varoa ja väistää.

Miten onnekas koenkaan olevani ihan joka kerta kun vedän luistinten narut kireälle! Sitä ei voi edes kuvailla. Siinä ei ole mitään arkipäiväistä tai tavallista. Se on puhdasta ekstraa. Silkkaa riemua. Sellainen niin ihana kotiinpaluu, etten edes osaa sanoiksi taivuttaa.

En ajatellut välttämättä koskaan voivani palata derbyn äärelle. Se menetys olisi ollut jättimäinen. Samaa jännitystä, voimaa ja hikilitrojen vuodatusta en saa aikaan millään tuntemallani keinolla. Samaa totaalista uupumusta ja täydellistä fiilistymistä, kuin muutaman tunnin riehumisen jälkeen saa. Samaa juuri oikeanlaista lihaskipua. En kyllä samoja turhautumisen, itseni epäilyn ja kauhun tunnelmiakaan. Jotain hulluutta se vähän on. Ihanaa pimahtamista.

Nyt olen siinä paikassa, joka on minulle aina vaikein. Siinä, jossa malttia peräänkuulutetaan. On kamala hinku päästä siihen pisteeseen, jossa olin kun lopetin (ja sitten siitä eteenpäin). Haluan tulenpalavasti olla taas mahdollisimman pian rakkaan matkajoukkue Queen B’s:n pelaaja, mutta sinne ei ole oikoteitä. On vain treeniä, treeniä ja treeniä. Onneksi motivaatiota ei todellakaan tarvitse peräänkuuluttaa. Luulen, että se ei tästä ihan heti laannukaan.

Hauskaa on, että melkein kaikki pelikamani ovat tulossa tiensä päähän nyt samaan aikaan. Uusi alkuni tarkoittaa siis kokolailla kaikkien vanhojen vehkeiden uusimista. Kivaa, mutta kallista! Aloitin tärkeimmästä ja siirryin lätkäkypärään. En välitä kokeilla enää toiste aivotärähdysstä, se oli tosi ikävää hommaa. Näytän uudessa valkoisessani yli-innokkaalta stormtroopperilta, katsokaa vaikka.

 

IMG_9756

Seuraavaksi alan säästää uusiin luistimiin. Vanhat hölskyvät superärsyttävästi jaloissa löystyneinä.

Aikataulusommittelua derbyn pariin täysillä palaaminen tuo myös tullessaan. Treenejä on tiistaisin 2, perjantaisin 2,5 ja sunnuntaisin 2-4 tuntia. Niiden lomaan pitää saada survaistua ainakin selän vaatimat 2 vesijuoksukertaa ja vähintään 2 fysioterapiaohjelmakertaa viikossa. On laadittava harkkakalenteri, että myös levolle löytyy jostain paikkansa.

Pakko vielä lopuksi kertoa, että eilen oli pelatessa ihan erityismahtava fiilis. Meillä oli, niin kuin aina on, kiva porukka jolla touhuta. Vielä vähän erityisempää fiiliksestä teki se, että sain pelata yhdessä sellaisen pelaajan kanssa, jonka osaamista olen fanittanut eniten aina sieltä reilun kahden vuoden takaa ihan ensimmäisestä koskaan näkemästäni derbymatsista saakka, ja jonka osaaminen on toiminut aika ehtymättömän inspiraation lähteenä lajin parissa. Tässä välissä olemme ystävystyneet, mutta koska olemme olleet vuoronperään monilla monituisilla derbyyn liittyvillä ja liittymättömillä vammaislomilla, emme ole olleet juuri kertaakaan yhtä aikaa treenikuntoisena koko parin vuoden aikana. Nyt olemme kumpikin lusineet viimeisimmät vammautumisemme siihen pisteeseen, että paluu luistimille on mahdollinen. Joku ympyrä tuntui sulkeutuvan kivalla tavalla, vaikkei se kummankaan kohdalla ollenkaan itsestäänselvää ollut.

Eteenpäin elävän mieli!

Mainokset

4 thoughts on “Derbymouhotusta pitkästä aikaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s