I’m not dead yet -vuosipäivä

Tarkka vuosi sitten lähdin ajamaan treeneihin. Tuli aika pitkä reissu siitä kohti tätä, normaalia taas.

Onpa ollut pitkä ja lyhyt vuosi samaan aikaan. Alkupäässä oli melkoista tahmaista tamppaamista, ja täältä lopusta vilistää käsistä melkein karkuun. Tosi moni asia on tosi hyvin. Ei ole mennyt yhtään päivää, etten olisi vähän miettinyt, miten ihanaa on etten sitten kuollutkaan. Saa pysyäkin niin.

Fyssari sanoi silloin, että menee vuosi ennen kuin selviää, onko selän hermotus palaamassa ennalleen. Luulen nyt, että pitkälti ennalleen se palasi. Joskus tulee vielä varpaiden hassuja puutumisia tai muuta pientä, mutta kokolailla hyvin siellä hommat pelaa. Lihaksisto on varsin hyvässäkin kunnossa. Vielä kun muistaisi jumpata sitä nytkin, kun kipu ei enää sanele pakkoja.

En mieti onnettomuutta enää kovinkaan usein. Oikeastaan tempaudun niihin mietteisiin vain ihan hetkittäin. Jos olen oikein onnellinen, se tunne syvenee entisestään tajutessani, miten lähellä olin menettää kaiken silloin. Ja jos olen tosi surullinen, mietin aika pian, että elossapa kuitenkin sentään.

Keho muistaa ihmeen hyvin kyllä. Pienistä vihjeistä palaa niihin hetkiin. Piinallisen tarkkaan osaa sen filmin silmissä aloittaa. Luisumiset ja pomput. Ääni on isoin laukaiseva tekijä. Vieläkin, jos loska rapisee tietyllä lailla auton pohjaan, menen mielessä ympäri-ympäri-ympäri-ympäri. Kädet hikoavat ja pulssi nousee. Se muisto on jossain kehossa koteloituna, ja ihan hyvä  varmaan niin.

Mieli ei oikein ehkä vieläkään hahmota, miten läheltä piti. Tai enemmän ihmettelen yhä sitä, miten sellaisesta kyydistä voi elossa mitenkään selvitä. Miten joskus elämä on niin hetkessä hauras, ja joskus niin pirun sitkaassa kiinni.

Kroppa toimii hyvin. Pelaan derbyäkin jo ihan varomatta ja täysillä. Nautin siitä, etteivät pelikaveritkaan enää himmaile hakatessaan, niin kuin syksyn varrella. Aivastaminen vielä sattuu. Pitää osata ennakoida ja puristautua tiukkaan kippuraan sitä vastaanottamaan.  Joitakin äkillisiä liikkeitä ja vaikka hyppyjä pitää varoa pirusti. Mutta niitä kompensoimaan huomaan olevani melkoisen vahva. Se näkyy nyt luistimilla, ja tuo isoa mielihyvää.

Vesijuoksut pitää kalenteriin saada mahtumaan säännöllisesti, tai alkaa heti kosto. Siinä onkin juuri nyt vähän petrattavaa. Jännää, että kuntoutusinto aina haalistuu heti, kun akuutit pulmat ratkeavat, vaikka se ylläpito on ainakin yhtä tärkeä juttu. Koitan taas muistaa sen.

En varmaan valaistunut, vaikka sitä kovasti odoteltiin ympäristöstä. Voisikohan se tulla vielä jälkitilauksena, vai pitääkö kaikkien näiden tapahtua ensimmäisen vuoden aikana? Sitä kohtaa ei näkynyt Kriisin portaat -lehdykässä, jota sairaalassa ojennettiin.

Jonkinlaista sellaista vuotta olen kuitenkin tietoisesti elänyt, että kamalasti en suostu empimään ja arkailemaan. Menen mielelläni suoraan syvään päähän, koska kahluuajasta ei kukaan tiedä. Aika isolla liekillä annan lemmen loimottaa. Varastoon kun on turha mitään jättää.

Ajakaa varovasti, ihanat tyypit, ja kiva kun olette siellä.

Mainokset

2 thoughts on “I’m not dead yet -vuosipäivä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s