Klikkaa mua. Tai älä sittenkään.

Tulee aika henkilökohtaista kamaa taas. On jotenkin helpompi höpötellä täällä, kun tuntee juttelevansa lähinnä itsekseen. Facebookin suora palaute puttuu, ja se on tosi jees.

Fb-paastoa on nyt kestänyt 1,5 viikkoa. Eilen tuli ekan kerran semmoinen kokonaan rauhallinen olo. On aika hurjaa, miten kauan särinän sammuttaminen vie. Jos ennen olen ajatellut, että somen käytön vähentäminen viikonlopuksi on tosi ok rauhoittumiskeino, niin olen nyt eri mielellä. Tai onhan se parempi kuin ei  hiljentämistä lainkaan, mutta nyt täällä vasta alkaa näkyä semmoista ihan oikeaa kierrosnopeuden laskemista sellaisen poikkeustilan ja tietoisen ”en mene sinne, en, en!” -tankkaamisen sijasta. Seinät, peukut, jakamiset ja klikkaamiset unohtuvat.

Nyt uskallan vasta myöntää kunnolla itseleni, miten sippi olinkin. Pääsi kyllä liian väsyneeksi. Liian hätäiseksi, hermostuneeksi, säpiseväksi ja kireäksi. Itkin joka päivä jotakin olematonta vastoinkäymistä. Nostin hullut käyrät jostakin ihan tarpeettomasta pikku tyhmyydestä. Kouhkasin ja meuhkasin semmoisilla tehoilla, jota nyt tässä tuntuvat jotenkin ihan vierailta.

Ei se ollu tietenkään kokonaan Facebookin vika. Ihan liikaa moniajoa oli matkassa muutenkin. Mutta Facebook tiivisti sitä kyllä. Oli yksi semmoinen aika- ja energiasyöppö. Jopa silloin, kun en ollut siellä konkreettisesti. Semmoinen taka-alalla pörisevä taustahäly ja valpastelun paikka. Erikoinen.

Olen jonkun lomamatkan takia ollut kokonaan irti Facebookista kerran aikaisemmin,  joitakin päiviä. Tokko kokonaista viikkoakaan. Ja olen sentään ollut palvelun osasena jo sieltä jostain, mistä lienee, vuodesta 2007. Seitsemän vuotta kaikkien kanssa, kaiken aikaa, koko ajan saatavilla. Huh huh. En ole koskaan oikein tullut ajatelleeksi ennen. Vastahan sinne jotenkin mentiin!

Isoimmin nyt on mietityttänyt se sosiaalinen hierarkia tai arvottaminen tai mikä lie, josta on vaikea saada kiinni. Semmoinen salakavala yhteisöpalvelun tuottama oman arvon ojentaminen toisten käsiin jollain tapaa. Se on tosi inhimillistä ja samalla ihan tosi surullista ja ajattelen, että herkkien tyyppien ja nuorten kohdalla vahingollistakin. Jokainen haluaa, että omista kuvista tai sanoista tykätään klik klik. Ja siellä se on, kaikkien nähtävissä, kenen jutuista tykätään ja kenen sitten ei. Miksi tuosta, muttei tuosta? Se tuottaa helposti myös semmoista muovautumista odotettujen asioiden edessä. Ihan samat sosiaaliset paineet vellovat verkossakin. Ne, joissa toivotaan huomatuksi ja hyväksytyksi tulemista. Sitä just, jota jokainen elävä tarvitsee.

Aikuisena ei ole helppo sanoa, että ”mulle tuli paha mieli kun et klikannu mun kuvaa”. Sehän kuulostaa ihan mielipuoliselta. Kelle nyt semmoisesta… ja sittenkin. Tosi toistuvasti juuri semmoista keskustelua olen käynyt monien fiksujen, ihanien, aikuisten tuttujeni kanssa. ”Mikähän sillä on, kun se ei tolle…?”, ”Onkohan toi vihanen mulle kun se ei…?” Moikka täältä ala-asteen pihan perältä. Tämmöisen se meille on seitsemässä vuodessa opettanut.

Isoin oma pelko paaston aloittamisen aikana oli ihan yksin jääminen. Iha oikea kauhu siitä, että kaikki sosiaaliset kuviot katkeavat. Olin kuitenkin niin poikki, että oli pakko ottaa sekin riski. Hoitaa oma kuuppa kuntoon ennen kuin kissahtaisi kunnolla.

Ekat päivät olivatkin melkoisen hiljaisia. Muutama ilahduttava piip puhelimessa. joku varovainen sähköpostikysymys. Ja sitten tosi hiljaista. Aloin vähitellen hokata sitäkin, millaisen aikajänteen Facebook on omaan päähän virittänyt. Että on oltava koko ajan yhteydessä. Päivittäin, hitto melkein tunneittain. Ylläpidettävä hartiavoimin ystävyyksiä. Se on tosi kaukana siitä, mitä ennen somea oli. Silloin kerran viikossa soiteltiin, ja se oli tosi kiva. Ja hyvin pysyttiin ystävinä, vaikka harvemminkin. Minulla on yksi hyvä ystävä, jonka kanssa olen tekemisissä kerran vuodessa. Emme somettele. Ja silti hän on siellä, ajatuksissa ja sydämessä aina ja koko ajan. Ihan ilman mitään ylläpitoa. Mihin tällainen luotto on oikein haihtunut matkan varrella?

Kun hengailin erään viehättävän puolivuotiaan vauvan kanssa muutama päivä sitten, alkoi naurattaa. Vauvalla oli vierastusvaihe meneillään ja hän parahti itkuun ihan tuttujenkin edessä, jos oli ehtinyt vierähtää pari päivää edelliskerrasta. Siinä mietin mielessäni, miten olen ajanut itseäni samaan harhaan. Lakannut luottamasta siihen, että ystävyyssuhteet pysyvät yllä kyllä ilman jatkuvaa pumppaamistakin. Ovat siellä olemassa, eikä klik klik merkkaa niissä mitään. Että minä olen 37 -vuotias, ja vierastusiästä on jo jonkin verran aikaa myös kaveripiirissä.

Muutaman päivän kuluttua tuli taas puhelimeen piip ja ”mitäs sinne?” tai ”lähetäänkö vesijuoksemaan?”. Ihan oikeita viestejä just minulle. Parempia kuin klik klik -suhinapörinä. Tuli älyttömän hyvä mieli. Semmoinen, jossa tajutaan, etten just nyt halua olla 500 ihmisen keskellä, vaan ehkä viiden. Että vielä saa paasto jatkua. Haluan treenata tätä rauhaa lisää.

Mainokset

2 thoughts on “Klikkaa mua. Tai älä sittenkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s