Addikti avautuu

13. päivä poissa Facebookista. Joko teitä kovasti kyllästyttää lukea tästä samasta aiheesta? Jatkan vähän kuitenkin, koska tauko herättää paljon ajatuksia. Olen viime päivinä käynyt aiheesta jänniä keskusteluja kaveripiirissä. Ihan vallankumouksellisesti kasvokkain, ja pitkästä aikaa myös puhelimen ja Skypen välityksellä.

Ihan ensiksi taas puolustelen vähän. Se tuntuu tarpeelliselta. Haluan korostaa, etten ole millään ristiretkellä Facebookia vastaan. Hitto, olen viihtynyt siellä erinomaisesti (heh,  muutenhan pulmaa ei nyt olisikaan) jo 7 vuotta elämästäni. Siellä on paljon hyvää ja paljon sellaista jossa haluaisin olla mukana. Mutta alan nyt myös ekan kerran kunnolla hokata, miten huonosti jotkut sen elementit mulle sopivat. Ja siitä nämä ajatukset kumpuavat.

Nyt olen miettinyt riippuvuusnäkökulmia. Sitä, miksi tämä homma lähti käsistäni niin kunnolla. Miksi yhtäkkiä heräsin keskellä yötä katsomaan uutisvirtaa, tai räpläsin kännykkää istuessani vessassa? Miksi selasin sivustoa silloinkin, kun samalla muka jutteli kaverin kanssa kasvokkain? Mitä ihmettä oikein tapahtui? Ja miksi tuli niin paljon tunteita?

En ole ennen oikein osannut yhdistää additiivista luonnettani someasioihin. Nyt olen alkanut nähdä yhteneväisyyksiä. Nämähän ovat tosi yksilöllisiä juttuja. Yksi koukuttuu ekasta kokeilusta uusiin juttuihin, ja toinen voi tahkota samojen asioiden äärellä neutraalilla otteella. Yksi voi esimerkiksi käyttää aika paljonkin alkoholia ilman ongelmaa ja toiselle seuraukset ovat vähemmilläkin määrillä tuhoisat. Aivokemiamme yksinkertaisesti toimivat eri tavoin. Kyse on siitä millä tavalla koukuttava asia muuttaa käyttäjäänsä. Millaiseksi tulee vaikkapa kun juo. Mihin tarpeeseen juo ja mitä siltä odottaa. Samoja juttuja nämä ovat kaikissa riippuvuuksissa aineeseen katsomatta.

Minä opin jo 20 vuotta sitten, etten voi pelata Tetristä. Yhtään. Hokasin sen sillä hetkellä, kun intensiivisemmän pelikauden jälkeen tajusin ulkona liikkuessani hahmottavani parkkipaikkoja, metsiä ja katunäkymiä neliöinä, L-kuvioina ja muina palkkeina, jotka piti sommitella humpsauttamaan alarivi maisemasta pois. Kyllä, se meni juuri niin pahaksi.

Tiedän myös, että voin hyvin käyttää alkoholia koukuttumatta, mutta en voi syödä sokeria useampaa päivää putkeen ilman buliimisia oireita. Voin polttaa tupakin silloin tällöin ilman jatkohimoja. Jään parissa päivässä tukevasti koukkuun kahviin ja liikuntaan, mutten koskaan vaikkapa strategisiin tietokonepelehin. Someen ja sen ärsyketulvaan jään, ja tajuan sen vasta nyt. Siksi sitä on säädeltävä.

En ole tämän kanssa yksin. Facebook on 10 vuotta vanha. Nyt alkaa tulla tutkimuksia sen käytöstä ja käytön vaikutuksista. Ne tukevat koukuttumisajatuksia. Yliopistoissa asti puhutaan sellaisista asioista kuin Facebook addiction ja facebook depression. Kannattaa googlata, jos yhtään kiinnostaa.

Olen kahlaillut juttuja läpi nyt tauolla ollessani. On jollakin lailla lohdullistakin huomata, ettei tämä väsähäminen ole vain minun päässäni tapahtuva outo hassahdus. Kyse on paljon yleisemmästä jutusta. The Economist esimerkiksi puhuu tuoreemmassa jutussaan ilmiöstä näin. Myös tämä oli kiinnostavaa luettavaa.

Ja taas kerran toistan, että ollaan yksilöllisten juttujen äärellä. Eivät nämä varmasti kaikkien  oloissa tunnu. Niinhän se aina on. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Mutta niin monen omankin kaverini kanssa olen näistä oloista nyt jutellut, että uskallan sanoa melkoisen joukon niitä miettivän.  Ainakin tällaiset asiat herättävät tunteita omassa kaveripiirissäni viimeaikaisten keskustelujen perusteella.

Ystävyyssuhteiden vinoutuminen

Eräs viisas lähimmäiseni, aikuinen fiksu mies (ei ole vain naisten vouhotuksia, vaikka niin olisi helppo vähätellen kuitata) tunnusti minulle hämmentyneensä Facebookissa totaalisesti ystävyyssuhteista.

Häntä esimerkiksi satutti nähdä ystäviensä osoittavan aktiivisesti tykkäämistään sellaisten ihmisten seinillä, joiden hän ei edes tiennyt kuuluvan läheisten ystäviensä elämään juuri mitenkään. Hän tiesi olevansa näille tyypeille siellä oikeassa elämässä merkittävästi läheisempi ja tärkeämpi, mutta verkkosuhteissa kaikki näytti ihan toiselta. Koska klik klik on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Ja koska verkossa tykkäämisen näyttämistä tehdään myös kolmansille, neljänsille ja viidensille(sadoille) silmille tarkoitettuna jonkinlaisena oman paikan näyttämisen ja vahvistamisen leikkinä – tietoisesti ja tiedostamattakin.

Toisille osoitettu virtuaalihuomio sai miehen pahoittamaan mielensä ihan kunnolla. Ihmettelemään arvoaan ystävänä ja kokemaan mustasukkaisuutta. Rehellistä puhetta. Aika surullista ja tunnistettavaakin.

Jatkuva huoli

Toinen, jonka kanssa aiheesta juttelin, kertoi ahdistuvansa siitä, että Facebookissa on jatkuvasti tietoinen niin monien ihmisten elämästä, tunnelmista ja tapahtumista. Siellähän on koko tunnekirjo näkyvillä jatkuvasti, koko ajan vaihtuvana tulvana.

Saatat poiketa pariksi minuutiksi lukemaan uutisvirtaa lounasatuolla, ja samalla saada tietää kaverisi äidin juuri kuolleen, entisen koulukaverisi lapsen joutuneen sairaalaan ja harrastutoverisi olevan masentunut ja yksinäinen. On oltava tosi taitava suodattaja, jos tuollaiset jutut eivät mene ollenkaan ihon alle. Ja sitten pitää tehdä niitä nopeita valintoja, kuten osoittaako myötätuntoa, kysyäkö avuntarpeesta vai sivuuttaako tyystin toisen paha olo. Ja kaikista näistä suhtautumisista tulee niitä tunteita.

Jos itsellä on paha olla, voi toisen myönteistenkin tunnelmien kohtaaminen olla tosi kuluttavaa. Jollain on aina ne paremmat bileet, läheisemmät ystävyyssuhteet ja kivempi ulkomaanmatka odottamassa. Facebookin kateutta lietsovasta perusrakenteesta on julkaistu lukuisia juttuja, akateemisia ja populäärimminkin.

Itsensä epäily 

Kolmas jännä keskustelu koski aikakysymyksiä. Tämä liittyy siihen aikajänneasiaan, josta juttelin aiemmin. Siihen, että kaiken pitää tapahtua NYT, ja ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu sitten, jos joku ei sitten tapahdukaan NYT.

Ennen someaikaa kukaan ei kummastellut juurikaan, jos puhelimeen ei aina päässyt vastaamaan. Näkyi soitto, ja asiaan palattiin sitten kun oli sopiva hetki. Ehkä parin tunnin päästä, mahdollisesti seuraavana päivänä, ja jos ei oikein ollut aikaa, niin viikon sisällä nyt yleensä kuitenkin.

Tekstari lyhensi aikajännettä aika paljon, koska niissäkin paikoissa joissa ei voi puhua, voi yleensä nopeasti kuitata viestillä naputtaen. Kirjeen ja sähköpostinkin voi lukea omassa rauhassa, ja vastata siihen sitten kun aika on oikea.

Facebookin viesteistä taas näkee, milloin vastaanottaja on lukenut ne, ja sitten alkaa vimmainen spekulointi siitä, miksei toinen vastaa jo! Sama pätee Whatsappin kaltaisiin sovelluksiin. Ne on rakennettu niin, että näet moneltako viesti on luettu, ja jopa milloin sen vastaanottaja on ollut viimeksi linjoilla ylipäätään. Mitkä spekuloinnin, epävarmuuden ja ahdistuksen mahdollisuudet!

Kun sähköisessä viestinnässä ei myöskään voi käyttää hymiöitä tarkempaa tunneilmaisua elein ja äänenpainoin, on hyvä pohja pienelle ja keskisuurelle paranoijalle luotu. Kun A lähettää B:lle itselleen tärkeän ja herkän viestin klo: 16.30 ja näkee B:n lukeneen sen 16.36 mutta odottaa siihen vastausta vielä seuraavana aamunakin, ollaan herkillä alueilla.

Tai sitten sorrutaan pikakuittaukseen jossakin kassajonossa ja kiireen keskellä. Nopea ”mä palaan tähän kunnolla ajan kanssa” on tosi satuttava lause, jos sitä palaamista ei sitten koskaan tapahdukaan.

 

Sain napakan muistutuksen näistä teemoista eilen illalla suoraan omaan puhelimeeni, kun kaverilta tuli pahastunut ja surullinen viesti, jossa kysyttiin olenko pyyhkinyt pois koko kymmenvuotisen yhteisen historian ja muistot, ja sulkenut kysyjän päivitysteni ulkopuolelle, kun hän ei näe minua Facebookissa. En ollut lainkaan ajatellut sellaisen edes juolahtavan kenekään mieleen! Tuli kurja olo toisen mielen pahoittamisesta. Minähän halusin vain vähän huilata!

Facebookista lähteminen, vaikka vain pienelle tauollekin, näyttääkin aiheuttavan yllättävän suuria tunteita. Lähtemistä pidetään helposti jotenkin arvostelevana mielenosoituksena tai alleviivaavana huomiohakuisuutena. Vaikka tavallaan juuri päinvastaisesta on kyse. Huomion vähentämisestä. Mielipiteiden kuulemisen ja esittämisen vähentämisestä. Näkyvillä olemisen vähentämisestä.

Olisi ehkä ihanteellista, jos omalle suljetulle seinälleen voisi jättää jonkun viestin näkymään. Vähentää mahdollista aiheuttamaansa pahaa mieltä sillä keinoin. Erittäin kiva olisi myös, jos voisi jättää jonkun viestin vaikkapa bloginsa tai muun sivustonsa Facebooksivulle, ja kertoa mistä löytyy, jossei sieltä. Tämän blogini kävijämäärät ainakin notkahtivat tuntuvasti, kun suljin henkilökohtaisen profiilini, koska sen mukana meni myös blogiprofiili. No, ehkä joku lukija jakaa näitä pulinoitani omalla seinällään. En tiedä, koska en näe sitä. Sekin tuntuu tavallaan tosi oudolta.

Niin, virtuaaliyhteisö koukuttaa tällaisellakin tavalla, että kannan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole siellä, tai etten voi perustella näkyvämmin miksi en ole. Facebooktilin sisäänkirjautumissivulta saa viestejä, joissa naamakuvan kanssa kerrotaan X:n ja Y:n kaipaavan kuulla mitä sinulle kuuluu. Kamalaksi mulkuksi sitä itsensä tuntee, jos jää enempi ajattelemaan.

Millaista se sitten oli ennen? (ja koitan nyt olla kuulostamatta 1800-lukulaiselta karjalanmummolta). Ei kukaan käynyt tussaamassa kaverin huoneen seinään, että ”en nyt juttele sun kanssa tämän tunnin aikana, koska olen kävelyllä.” Tai sujauttanut postilaatikosta päivittäin kissan tai kilpikonnan kuvilla koristeltua kirjelappua, jossa kerrotaan että OLET MUSTA TOSI KIVA. Tai siis ei minun kaveripiirissäni ainakaan. Nyt olemme totutelleet tällaiseen. Ja se mietityttää.

 

Mainokset

10 thoughts on “Addikti avautuu

  1. Näitä on ollut jännä lukea, koska itse en ole juurikaan Facebookiin koukuttunut. Jossain vaiheessa lähti vähän lapasesta, jolloin tietoisesti karsin kavereista turhat ja kävin harvemmin. Nykyään ei tule joka päivä edes mieleen, ellei ole jotain todella tylsää odottelutilannetta, jossa ihka-ainoa viihdyke on älykännykkä.

    Huomaan, että itsellä tuo naamakirjan järkikäyttö on hyvin verrannollinen siihen, kuinka läheistä piiriä siellä pidän. Vieläkin on turhia tyyppejä, jotka – vaikka ovatkin ihania ihmisiä – eivät enää oikeastaan kuulu elämääni. Mittarina toimii esim. sellainen, että jos lähtisin kuukaudeksi siihen kaupunkiin, jossa he asuvat, olisinko yhteydessä. Tyypit, joita en vaivautuisi tapaamaan, ovat selvästi mielestäni kivoja, mutta eivät vaan enää lainkaan tärkeitä. Sellaiset voisi poistaa. Kun lista on hallittavan lyhyt, ei tule someähkyäkään, ja jäljelle jääneiden viesteihin ja päivityksiin reagoi mielellään.

    Mielenkiintoista on kuitenkin tuo, mitä ystäväsi oli tuonut esiin. Olen itsekin kokenut tuollaista facebook-ystävyyskateutta. Ihan hassuahan se on, mutta jotenkin kovin inhimillistä. Etenkin, kun minun kohdallani se jäljelle jäävien tärkeiden ihmisten lista koostu suurelta osin tyypeistä, jotka asuvat kauempana, on selvää, että niillä on arjessaan muitakin ystäviä, kuin minut. Silti tulee joskus suru puseroon, kun kaipauksissaan tulkitsee naamakirjakäyttäytymistä: miksi sillä on aikaa vitsailla noiden kanssa, muttei kirjoittaa minulle? First world problems, todellakin. Etäisyyden ottaminen teknologiaan auttaa kyllä kummasti – ja yhteyden ottaminen ihan reaalimaailmassa.

    En ole kuitenkaan luopumassa Facebookista, koska nykyään äitini on siellä ja se on ihanaa! Siis oikeasti, tykkään äidistäni, ja sillä on hulvattomat somejutut.

    1. Niin, ja piti lisäämäni, että mielestäni tämä ”viesti nähty klo XX:XX” toiminnon lisääminen on silkkaa ihmisten kidutusta. Sekä itselläni, että läheisillä, meinaa stressitaso puolin tai toisin aina välillä nousta tämän toiminnon takia. Se on tosin hyvä merkki, että pitää taas sulkea hetkeksi koko sivusto.

      1. no ihan totta! Juuri eilen vielä juttelin tästä toiminnosta lisää kaverin kanssa. Hän oli ratkaisuut pulman sulkemalla puhelmien sovelluksestaan aikanäytön, koska alkoi niin siepata se oma kyttääminen. Olen itsekin, niin kamalalta ja järjettömän lapselliselta kuin se kuulostaakin, ajautunut suoranaisiin ilmiriitoihin tämän kellokysymyksen johdosta!

    2. Kiitos kommentista! Ja lohdullista, jollain hassulla tavalla, että tunnistit noita tunnelmia. Mulla on noin 500 FB-kaveria, ja se on kyllä selvästi ihan liikaa. Tunnen heidät kaikki, mutta onhan selvää, ettei semmoisen joukon kanssa olla hirmu läheisiä. Tulee se ruuhka ja tulva ja sitten se ähky. Jos menen joskus vielä takaisin, karsin reippaalla otteella.

  2. Nämä sinun pohdintasi ovat olleet mielenkiintoista luettavaa. On tullut mietittyä omaa suhtautumista niin Facebookiin kuin muihinkin sivustoihin joita lähes päivittäin käytän.

    En ole huomannut juuri mitään noista sinulle ahdistusta aiheuttavista asioista itsessäni. Taidan olla vähän erakko somessakin. Tarkkailen, mutta joko älykkyysosamääräni ei riitä moisiin pohdintoihin tai sitten en vain jaksa välittää.

    En seuraa aktiivisesti kavereiden kuulumisia, luen sen mitä etusivulla silmiin kulloinkin sattuu. En kommentoi, joskus peukutan.

    Chat-toiminto oikeastaan ärsyttää. Toinen näkee mun olevan onlinessa vaikka saatan oikeasti tehdä töitä tai huidella ihan jossain muualla, mutta face on auki. En siis välttämättä vastaa – tai vastaan viiveellä.

    Peleihin sen sijaan myönnän olevani koukussa. Mulla on se hyvä puoli, etten omista läppäriä, tablettia tai edes älypuhelinta, jolla pääsisin nettiin. Saatan olla reissussa viikonkin ilman nettiä ja tiedän sen tekevän ihan hyvää.

    Tämä sinun pohdintasi on kuitenkin saanut mut kypsyttelemään ajatusta poistua eräästä yhteisöstä, johon liityin varmaan 10 vuotta sitten. Käyn sielläkin lähes päivittäin, mutta tajuan nyt, että sillä ei ole mulle enää mitään merkitystä.

    1. Ihana, pitkä kommentti. Kiitos! Olen miettinyt älypuhelimen vaihtamista tavalliseen perusmalliin takaisin. Se voisi olla seuraava askel kohti vähemmä’n virtuaalista elämää 🙂 Ja tänä aamuna mietin myös, että voisi ostaa ihan perinteisen herätyskellon, niin ei tulisi kannettua koko älypuhelinta sängyn viereen vaanimaan 🙂

  3. Tässäpä lisää pohdittavaa ihan tieteellisestä näkökulmasta: http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/facebook-takertuu-kayttajiinsa-kynsin-hampain-vaitos-tero-karppi-mediatutkimus.aspx

    Tero Karpin väitöskirja ”Disconnect.Me – User Engagement and Facebook”.
    (Disconnect.Me – Käyttäjien sitoutuminen ja Facebook) tarkastetaan
    28.3.2014 Turun yliopistossa.

    Kirjan keskeinen väite on, että tutkimalla käyttäjien menettämistä empiirisenä ilmiönä, tulevaisuuden uhkana sekä teoreettisena käsitteenä on mahdollista ymmärtää, miten käyttäjät sekä sitoutuvat että sitoutetaan osaksi sosiaalisen median toimintatapoja ja liiketoimintamalleja.

    Tutkimuksen tulokset osoittavat, että käyttäjien sitoutuminen on suhde, joka edeltää käyttäjien osallistumista; tässä suhteessa olennaista on, mitä sosiaalisen median alusta voi tehdä käyttäjälle ei niinkään se, mitä käyttäjät itse sosiaalisessa mediassa tekevät. Uudistamalla lakkaamatta alustaansa ja käyttöliittymäänsä Facebook pyrkiikin sitouttamaan uusia käyttäjiä ja samalla pysäyttämään vanhojen käyttäjien menettämisen. Facebookin alusta tekee käyttäjien sitoutumisesta paitsi sosiaalista myös teknistä ja affektiivista.

    Sitoutumalla käyttäjä asettuu algoritmisen kontrollin pariin, jossa koneelliset prosessit paitsi määrittelevät ja luokittelevat käyttäjänsä datan keruun tarpeisiin myös tekevät käyttäjistä affektiivisia; käyttäjien toiminta ja sisällöntuotanto houkuttelee toisia käyttäjiä sitoutumaan ja osallistumaan Facebookin toimintaan.

    Väitös luettavissa: https://www.doria.fi/handle/10024/95616

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s