Some-kolumni Hämeen Sanomissa

Tämmöinen meni maailmalle tänään vakkarikolumnipaikallani. Teille jo tietysti aika tuttua tavaraakin. Mutta saa mieluusti kommentoida, jos haluaa.

ÄLÄ KLIKKAA MUA (Kolumni Hämeen Sanomissa 26.3.2014)

Sairastuin pari viikkoa sitten some-ähkyyn. Väsähdin tyystin. Oli vedettävä käsijarrusta ja aloitettava vieroitus. Nyt taukoa on takana 15 päivää. Takaisin ei ole vielä aikoihin mitään asiaa.

Olen Ani Kellomäki, Facebookholisti.

Pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jossa kurkkasin puhelimen ennen kuin nousin sängystä ja viimeisenä asiana ennen nukahtamista. Jos heräsin yöllä – jota tapahtui paljon, koska olin niin ylivireessä – menin selailemaan verkkoa. Klikkailin matkalla junalle, näppäilin junassa ja peukutin vaikkapa metsälenkin aikana. Avasin puhelimen heti, jos piti odotella muutama minuutti bussia tai kulloinenkin treffikumppani hävisi hetkeksi vessaan.

Jos menin itse vessaan, selasin siellä. Hitto, joskus menin vessaan tsekatakseni mitä verkossa tapahtuu. Olin usein paljon tiiviimmin läsnä virtuaalikaveripiirilleni, kuin samassa olohuoneessa keskustelua aloittaville perheenjäsenilleni. Aika usein me kaikki neljä istuimme samassa huoneessa omien ruutujemme takana peukuttelemassa, hymyilemässä kelmeälle valolle.

Minulla oli kaikki perusnarkin piirteet salailusta, määrien vähättelystä ja syyllisyydestä aina vimmaiseen vastareaktioon jonkun huomauttaessa räpläämisestäni. Kukaan ulkopuolinen ei olisi saanut minua irti koukustani. Minullahan oli OIKEUS. Ja olihan minulla, niin kuin kaikilla on. Oikeus oman ajan ja energian – ja mediavälineen – käyttöön. Minä vain käytin sitä ihan väärin.

Olin 7 vuotta käytännössä tauotta yhteydesssä noin 500 ihmisen kanssa. Joskus 8 tuntia päivässä putkeen. Kasvoin huomaamattani riippuvaiseksi peukuista ja kommenteista. Olin tosissani kiinnostunut jonkun puolitutun lapsen tai lemmikin kommelluksesta tai etäisen työkaverin syömästä lounassalaatista. Kuvan kera. Aloin hahmottaa tekemisiäni statuspäivityksen sanamuodossa.

Stoppi tuli eräänä aamupäivänä, kun puhkesin itkuun tietokoneruudun ääressä. Mitta oli tullut täyteen. Päässä ei ollut enää tilaa. Olin säntäillyt kissavideosta punttisaliselfieen, kunnes kapasiteettini täyttyi. Oli pakko ottaa ihan kunnollinen aikalisä.

Pistin tilin jäihin ja poistin sovelluksen kaikista kannettavista laitteista. Kuusi ensimmäistä päivää päässä hurisi. Sitten alkoi tasaantua.

Olenko ylpeä tästä? No en todellakaan. Päinvastoin. Hävettää hulluna. Olen 37-vuotias ihan kelpo aikuinen. Yrittäjä, äiti ja puoliso. Ihan ihmismäinen ihminen. Pystyvä ja kykenevä.  Ja silti kävi noin köpelösti. Veikkaan, että joku lukijoista nyt tunnistaa vähän itseäänkin. Totuus kirpaisee.

Diginatiivit lapsemme kasvavat suoraan somekulttuuriin ilman edes meidän sukupolvemme alati hiipuvaa muistoa lankapuhelinten siunatusta, paikkaan sidotusta kontaktista. Vähän huolettaa, pysyykö homma heillä meitä paremmin vai huonommin hallinnassa. Malli olemiseen tulee meiltä, joka päivä.

Mainokset

4 thoughts on “Some-kolumni Hämeen Sanomissa

    1. No kyllä! Tosi tuttuja ajatuksia! Aika moni omassakin lähipiirissä nyt juttelee näitä. Jännää. Toivotan kaikki tervetulleiksi tänne Facebookin ulkopuoliseen elämään. Viihdyn päivä päivältä yhä paremmin 🙂

  1. tää on hyvä. ja tietsä, nyt ton breikin jälkeen en oikein enää ees osaa olla! tai että kaikki tossa hakee nyt ihan uutta muotoa, et jokainen tykkäys ja kommentti ei ookkaan pakollinen ja kaikkeen ei tarvii osallistuu. niin kreisii kun se onkin. mut nää sanat, nää on kyl niin totta. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s