Kolumni välittämisestä

2014-08-28 07.53.11Laittelen tänne luettavaksi viime viikon julkaistuja. Juttelin Hämeen Sanomien kiertävällä kolumnipaikallani ensireaktioista, ennakkoluuloista ja välittämisestä. Ja omasta navastahan se taas lähti. 

 

Selvästi kännissä

 

Sain heinäkuussa hyvänlaatuisen asentohuimauksen, jossa on näin potilaan näkökulmasta hyvin vähän mitään hyvänlaatuista. Silmiä se kyllä on aukaissut.

Asentohuimaus johtuu sisäkorvaongelmasta. Oireyhtymän johdosta aivoille syöttyy jatkuvasti virheellistä tietoa siitä, missä asennossa korvien omistaja on suhteessa ympäristöönsä. Juttu voi olla hetkessä ohi, tai asettua taloksi kunnolla. Minä olen elänyt kuusi viikkoa pyörivässä, liukuvassa ja kieppuvassa maisemassa, eikä loppua näy.

Näytän tavalliselta istuessani tuolilla. Kukaan ulkopuolinen ei aavistaisi, että silmien takana huristaa maailmanpyörä steroideissa. Kävellessä sen kyllä huomaa. Kohtausten ollessa pahimmillaan olen sätkivä, kaatuileva ja sössöttävä möntti. Hyvällä hetkellä olen takakireä, seiniin tukeutuva huojuja, joka pysyttelee etäällä grillistä. En voi ajaa autoa enkä fillaria, ja joutuessani yksin lähelle korkeita pudotuksia, syvää vettä, teräviä tai kuumia asioita, olen suorassa vaarassa.

Sosiologisessa mielessä jännittäväksi tilanteen tekee se, että molemmissa ääritiloissa ja kaikissa välivaiheissakin vaikutan ensisilmäykseltä perusdeekulta. Ja perusdeekun osa tässä maailmassa ei ole vastaanottaa suuria sympatioita tai herättää halua huolenpitoon.  

En ensi alkuun tajunnut asiaa. Homma kristallisoitui kuitenkin kauppareissulla kesäpaikassa Uimaharjulla. Jäin odottamaan lapsiani kaupan eteen huojuen. Aika nopeasti alkoi hyytävä pälyily. Olin se kesäjuoppo mutsi, joka ei lähde lasten kanssa kauppaankaan ilman tukevaa turvakänniä. Olin se sössöttävä sekakäyttäjä. Se hortoileva friikki. Väistettävä, tuijotettava ja vierastettava.

Niin on helppo ajatella. Kun nappaan kirjastossa kiinni hyllystä tai suljen apteekissa silmät päänsisäisen hullunmyllyn yhtäkkiä käynnistyessä, on helppo kurtistella kulmiaan ja maiskauttaa paheksuen kieltä kitalakeen. On helppo mennä ensimmäisen tulkinnan mukana. Se on melkein aina negatiivinen ja pelokas. Niin meidät on rakennettu – epäilemään. Jos emme heittäydy suoraan vihamielisiksi, niin pelastaudumme vähintään välinpitämättömyyteen. Kipitämme nopeasti ohi, ettei tarvitsisi kysyä tarvitaanko apua.

Vasta alkukesästä, kun oma horisonttini oli vielä vankasti vaaterissa,  ohitin itsekin oudon höpöttäjän hikisessä sekavuustilassaan vähän kavahtaen. Nopeutin vauhtia ja ärsyynnyin. Vasta kotona tuli mieleen, että miehellä saattoikin olla meneillään jotain ihan muuta kuin tukeva laitamyötäinen. Jotakin, johon puuttuminen olisi voinut pelastaa isommilta harmeilta. Hävetti. Ja nyt vasta hävettääkin.

Jos kompastun autotielle vieressäsi, autatko vai vaihdatko kadun puolta? Entä silloin, jos olen pahoinvointiani oksentanut kukkamekolle? Tämän kesän kokemuksella pysäytän hortoilijan aika paljon herkemmin. Vointia voi kysyä aina, jos toisen oleminen ihmetyttää. Siltä perusdeekultakin. Paheksua tai tuijottaa taas tarvitsee oikeastaan aika harvoin.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s