Vähän vakavammin derbystä, turhautumisesta ja omasta paikasta uusissa tilanteissa

Tekee mieli purkaa vähän eilisen tunnelmia. Oli ristiriitaisuuksien päivä, joka alkoi hilittömällä innolla, piti sisällään isoja onnen ja onnistumisen tunteita, mutta kaarsi syvälle kyynellammikon pohjamutiin.

Roller derby -seurani Helsinki roller derbyn C-joukkue pelasi eilen turnauksen. Se oli monella tapaa historiallinen: sekä eka seurani järkkäämä C-joukkueiden turnaus että ihanan joukkueemme ensimmäinen voitto! Sijoituimme turnauksessa sijalle 3/4 ja avasimme viimein pitkään odotetun pistetilin.

Joukkue toimi upeasti. Olin heidän penkkijoukoissaan, line-up managerina eli jakamassa radallemenovuoroja. Oli ihanaa olla pitkästä, pitkästä aikaa tekemässä jotakin roller derby -juttua osana joukkuetta.

Tunnelma oli korkealla, kun kotiin ajeltiin. Olimme murun kanssa kaksin penkkivalkkuina, ja C-kasetti (joka on joukkueen nimi) on tavallaan meidän jonkinlainen rakkauslapsemme. Olimme haaveilleet sellaisen saamisesta seuraan pitkään, ja auttaneet sen synnyttämisessä ja nyttemmin toiminnassa paljonlaisesti. Minä pelasinkin sen riveissä ennen tätä viimeisintä terveysvitsausta. Muhistelimme tyytyväisinä tätä hienoa etappia sen uralla.

Illemmalla se iski sitten lekalla otsikoon. Puhkesin itkuun oikeastaan itseäkään ehtimättä tajuta mikä tuli. Olin ihan totaalisen väsynyt päivän jännityksestä ja pystyssä olemisesta. Kestän tällä hetkellä melkoisen paljon vähemmän hulinaa ympärilläni, kuin terveenä. Painuin päikkäreille nyyhkyttämään, mutta kimpale kurkussa kasvoi vain. Tajusin olevani samaan aikaan surullinen, raivoissani, katkera ja rajusti mustasukkainen. PMS tehostaa toki tunnelmia, mutta ei sillä pois voi koko oloa selittää. Facebookiakin yritin syyttää, mutta ei se silläkään mene. Ehkäpä vain lisäsi ulkopuolisuuden oloja. Olo oli kamala.

Ymmärsin, että nyt tulee vanhaakin tunnetta ulos. Sitä, jota olen niellyt ja pidätellyt haluamatta ilmoille päästää. Mikä karmea henkilökohtaisten derbypettymysten vuosi tämä on ollutkaan! Suhteeni rakastamaani lajiin on keikahtanut lyhyessä ajassa ihan pyllylleen. Ensin kuntouduin pitkän onnettomuustauon jälkeen vihdoin takaisin luistimille, ja olin treeni-intoa täynnä. Sitten karsiudun B-joukkueesta, jonka jäsen olin ollut ennen onnettomuutta, koska  – let’s face it – pelkkä into ei riitä. Samaan syssyyn jätin parivuotisen pestini seuran hallituksen puheenjohtajana, ja jättäydyin aika orpoon oloon pois totutusta. Kärvistelin kevään verran itseeni pettyneenä ja uusiin treenioloihin epätyytyväisenä paikkaani pahasti hakien. Surkuttelin, etten päässyt enää omien joukkuekavereiden kanssa samoihin treeneihin ja tunsin syvää ulkopuolisuutta. Koin itseni huonoksi, tarpeettomaksi, vanhaksi ja vieraaksi. Ja jokaisen tunteen kohdalla ärsyynnyin itseeni, että niin päästin itseni ajattelemaan. Samaan aikaan otin itseni irti sieltä (vitun) Facebookista, joka oli hyvä ratkaisu ylikierroksilla käyvälle päälleni, mutta ehkä huono siinä mielessä, että ulkopuolisuuden tunne lisääntyi entisestään, kun päivittäinen yhteydenpito seuran ihmisiin ja moneen läheiseenkin kaveriin katkesi kokonaan. En tajunnut sitä kertymää silloin, mutta näen selkeästi nyt.

Sitten, kun loppukeväästä keräsin viimein pääni ja aloin suunnata energiaani taas oikeaan hommaan, tutustuin uusiin joukkuekavereihini C:n riveissä ja aloin nauttia touhusta, alkoi ensin kesätauko, ja sen aikana sitten kirsikkana paskatortun päälle tämä kamala huimaus. Ja nyt olen kolmatta kuukautta pois pelistä. Karsiuduin siis tavallaan kahdesta joukkueestani saman puolen vuoden sisään. Kyllähän se tulee itkuna pintaan. Vaikka koittaisikin vetää hymyä naamaan niin helvetisti.

Eilinen penkkaaminen oli tosi kivaa, ja haluaisin tehdä sitä lisääkin. Se on silti ihan eri juttu kuin pelaaminen ja luisteleminen. Siinä on ihan erilaisena osana joukkuetta, kuin muiden mukana itse actionissa. Painetta vähän lisää se, että pitkän loukkaantumiseni aikoihin puolisoni aloitteli derbyharrastusta. Juttelimme silloin selväksi työnjaon, jossa minun harrastamiseni menisi aina aikatauluissa edelle, mutta nythän en pääse harrastamaan laisinkaan. Käytännössä muru siis derbyilee nyt 100 % enemmän kuin minä, ja se on välillä tosi hankalaa, vaikkei hänen syynsä toki millään muotoa. Olemme jutelleet asiasta paljon.

Myönnän nyt ekan kerran itselleni, ja teille näköjään tässä samalla, että ihan kamalan isoja kateuden, epäreiluuden ja riittämättömyyden tunteita tunnen tämän asian äärellä. Kaikkia ja en ketään kohtaan samaan aikaan. Vaikka en haluaisi. Vaikka se ei hyödytä. Vaikka se ei mitään varsinkaan auta, vaan päinvastoin. Mutta näin se on. Pieni on ihminen, kun tarpeeksi murjotaan. Ei valaistumista vieläkään, huomaattehan.

Ymmärrän tänään tosi kirkkaasti, että on pakko kehittää jokin uusi suhde lajiin. Myöntyä ajattelemaan, että on ihan rehellinen totuus, etten välttämättä enää nouse luistimille pelimielessä lainkaan. En ajatellut, melkein kolme vuotta sitten aloittaessani, että viettäisin yli vuoden harrastusajastani erilaisilla sairauslomilla. Että painisin tällaisten tunteiden kanssa. Eivätkä mitkään vammat edes ole johtuneet itse lajista! On pakko alkaa miettiä, mikä tässä tämän hetkisessä tilanteessani on suhteeni lajiin ja seuraan ja ihaniin ihmisiin sen joukoissa. Ei ihan helppo juttu. Monenlaisia tunteita täynnä.

Mainokset

2 thoughts on “Vähän vakavammin derbystä, turhautumisesta ja omasta paikasta uusissa tilanteissa

  1. Voi sinnuu. Ensinnäkin, saa tuntua siltä että maailma on paska ja epäreilu koska sehän on. Kun on vellonut riittämiin -koska siitä olo ei kuitenkaan parane – niin ite käytän muutama muilta pöllittyä lausetta kuvaamaan suhdettani omaan lajiin (vaihda vapaasti tilalle derby):
    ”Skateboarding doesn’t make you a skateboarder. Not being able to stop skateboarding make you a skateboarder.” Eli vaikka ei olis laudalla/luistimilla vuoteen, nin ei se silti tarkoita, ettei se ole oma laji, koska heti kun vaan on mahdollista, sitä jatkaa. Ja silloin kun sitä ei tee, sitä seuraa, siitä on kiinnostunu, osallistuu muita reittejä pitkin jne.

    Sitten toinen:
    ”Over the years, I’ve heard a lot of people say ”there’s something missing in my life”. None of these people have been skateboarders.”
    Että vaikka se vitutus siitä, ettei pääse tekemään, on välillä miltei ylitsepääsemätöntä, niin on se silti siistiä, että on löytänyt sen omista omimman jutun. Kuitenkin motivaatio kuntoutukseen on sitä kautta kovempi, vaikkakin myös kärsivällisyys on enemmän koetuksella, kun haluaisi päästä jo tekemään.

    Jaksamista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s