Ajasta

Keittiössäni tuoksuu joulukinkku. Kyse on duunikeikasta, eräästä kaupoissa joulunseudussa jaettavasta lehtisestä, johon olen tehnyt reseptiikan. Huomenna kuvataan vihkosen kuvat. Menen paikan päälle valmistamaan ruuat sitä varten, mutta kinkku tietysti pitää paistaa jo tänään. Se vie vähän reilut 12 tuntia, mutta tuoksuu ihanalle. Hyvin vähän vuodenaikaan sopivalle, mutta hyvälle.

Kinkun paistuessa on aikaa muulle. Koska viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet tosi täysiä ja kiireisiä, koitan pitää vapaata muista töistä. Sanon koitan, koska se on minulle vähän vaikeaa. Olen tänään jo kolmannen blogitekstin äärellä, yhden palapelin valmistaneena ja novellinpätkää naputelleena. Melkein meinaa lipsahtaa työajatuksille, mutta rimpuilen irti. Tänään kulutan aikaa nimenomaisesti irti töistä.

Olen tässä kinkun tuoksussa aika-ajatuksissa. Mietin työ-, mutta myös vapaa-aikaa. Ensisijaisesti mietin, että ajan antaminen toiselle on yksi tärkeimmistä, kauneimmista ja hienoimmista jutuista joita tiedän. Sitä on meillä nykyään muka niin vähän, että ei meinaa riittää, vaikka onhan ne samat 24 h vuorokaudessa kuin kaikkina aikoina ajanlaskun alusta. Mihin se kaikki tuntuukin aina katoavan? Ajattelen, että ajan humahtamista ohi vain arkisissa askareissa pitää tietoisesti vastustaa. Ajan arvo pitää ehtiä hokata huseeratessaan kaikkia kiireitä.

Olen viime aikoina väkevästi kokenut, että aikani ei aina kulu siihen, minkä katson arvokkaaksi. Käytän sitä paljon haluamaani vähemmän ystävieni seuraan, ja aika paljon liikaa erilaisiin itselleni rakentamiin pakkoihin ja velvoitteisiin. Toki on paljon asioita, joille pitääkin antaa aikaa vaikkei niiden toimittaminen olisikaan kivaa, mutta en puhu nyt siitä. Koitan ennemmin sanoa, että olen kaipaillut ajalleni jotakin merkityksellisempää sijoituskohdetta. Olen miettinyt, mitä sillä haluaisin ihan erityisesti saada aikaan.

Ajatus toiselle annetusta ajasta kristallisoitui taannoin, kun vierailin kolme kertaa lyhyen ajan sisällä vanhusten luona kuntoutuslaitoksessa. Kyseessä oli kaikilla kerroilla työkeikka, mutta lähdin kotiin täynnä erityisiä tunteita. Koin saaneeni tapaamisista jotakin ihan itselleni, ihan työminän ulkopuolelta. Koin olleeni tärkeässä kohtaamisessa. Ja sitten koin, että haluan sellaista elämääni lisää. Haluan antaa aikaani sellaiseen, joka tuottaa noita tunteita minulle, ja toivottavasti vastalahjana myös toisille osapuolille niissä kohtaamisissa. Tajusin kirkkaasti, millaisia ovat ne kohtaamiset, joihin käytettyjä minuutteja ei lasketa euroina.

Päätin, että toteutan viimeinkin jo pitkään muhineen ajatukseni vapaaehtoistyön tekemisestä. Ilmoittauduin samalta seisomalta näkövammaisyhdistykseen lukemaan ääneen kirjoja ja lehtiä. Kuulin, että sellaiselle on kysyntää, ja minähän tykkään lukea! Ilmoittauduin, sain vastauksen, ja nyt keskiviikkona menen ensimmäiselle tapaamiselle juttelemaan siitä, miten homma laitetaan käyntiin. Odotan innolla ja vähän jännittyneenäkin! Osaan kuitenkin lukea ja osaan kohdata ihmisiä, joten selviän varmasti. Ja harvoin kai kukaan varsiNaisesti haukkuu vapaaehtoistyöntekijää ekalla kerrallaan?

Viime viikolla olin tekemässä hyväntekeväisyyttä toisella lailla. Annoin aikaani kiireisen työviikon keskeltä Nälkäpäiväkeräyksen toteuttamiseen. Se on ollut vuotuinen perinteeni jo useamman vuoden ajan. Kerään kaksi tuntia joko kaduilla kierrellen tai kaupan keräyspisteellä istuen. Olen joka vuosi saanut mukaan joko ystävän tai jomman kumman lapsistani. Joka vuosi olen myös saanut jättimäisen hyvän mielen ihmisten auttamisenhalusta ja mukavista kohtaamista. Tänä vuonna kuopuskin tuumi illalla ääneen, miten hyvä mieli tulikaan kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten kohtaamisesta keräyspisteellä – eikä sillä ollut mitään tekemistä annettujen kolikoiden määrien kanssa. Tuntui tosi hyvältä, että hänessä oli virinnyt se tunne.

Haluan tehdä hyväntekeväisyyttä itsekkäistä syistä. Haluan tuntea itseni hyväksi ihmiseksi ja saada kokemuksia kivoista kohtaamisista. Jälkikäteen tunnen reilusti ylpeyttä tekemästäni. Siinä ei ole minusta mitään pahaa, vaikka tekijöiden pyyteetöntä hienoutta aina jotenkin korostetaan.

En kaipaa mitään sädekehiä. Voin ihan hyvin sanoa suoraan tekeväni vapaaehtoistyötä halustani kokea, että teen hyvää. Halustani tuntea itseni vähän ihmismäisemmäksi ihmiseksi. Halustani antaa aikaani valon ja hyvän ja rakkauden hommiin. Olla hyviksien puolella ja muistaa tohinoiden ja kaikenlaisen pinnallisen häärinnän keskellä, mitkä jutut olivatkaan oikeasti tärkeitä. Vaikka motiivini olisivat jonkun mielestä egoistiset, niin mitäpä sitten? Hommahan tulee joka tapauksessa tehdyksi. Kolikot kerätyksi ja tarinat luetuiksi. No harm done.

Kiire ei varmasti vähene ottamalla lisää hommia, mutta jollakin tavalla vakaasti uskon, että fiilis muuttuu paremmaksi. Kohtahan se sitten nähdään! Eikä lukemassa tarvitse laukata 40 tuntia viikossa. Pari tuntia siellä täällä on jo paljon. Sen verran löytyy jokaiselta.

Miten sitten vapaaehtoishommiin lähdetään? No en minä tiennyt miten, joten pistin sähköpostia menemään ja tyrkytin itseäni. Kyllä ne sitten sanovat, jos eivät tartte. Ja SPR:n Nälkäpäivä- ja muihin hommiin pääsee iisisti ilmoittautumalla rekisteriin. Soittavat sieltä sitten keräysten alkaessa, että tuukkonä hommiin? Jos huvittaa, niin täältä pääsee alkuun.

 

 

Mainokset

2 thoughts on “Ajasta

  1. Mä luin muutaman vuoden äänilehteä näkövammaisille. Ihan vaan paikallislehteä, joka ilmestyy kahdesti viikossa eikä ole kovin monisivuinen. Vuoro osui kohdalle muutaman kerran vuodessa aina pari viikkoa kerrallaan. Lopetin ihan itsekkäistä syistä. Lukupäivät osuivat omien harrastusten kanssa samoille päiville.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s