Maitohapoilla

Eilen kuuden kuukauden odotus loppui, ja kävin keskussairaalassa aivojen magneettikuvassa. Josko nyt vihdoin sieltä alkaisi löytyä selitystä tähän huimaukseen. Alan olla ihan tosi loppu tähän jatkuvaan huonoon oloon ja siellä sairaalalla laukkaamiseen. Sitä on ollut elämässä ihan, ihan, ihan liikaa.

Tämä joulukuu onkin tässä suhteessa todellista unelman elämistä. Olen keskarilla sohittavana ja tökittävänä joka ainut viikko, joskus enemmänkin kuin kerran. On otettu verikokeita litramäärissä, on kuntouttavaa fyssaria tasapainolle (saa yrittää, mutta omat odotukset on pyöreä 0 ), on tuo magneetti ja sen tulosten kuuleminen sitten erikseen, mammografia ja sen tulosten kuuleminen ja mitä vielä ehtiikään sitten lisäksi. Kaikki tässä kiireisimmän työkauden kohdalla.

Olen aika jaksava henkilö, mutta missään en tunne itseäni yksinäisemmäksi, avuttomammaksi ja pelokkaammaksi kuin sairaalassa. On vastenmielistä ja kamalaa mennä sinne kaikenlaisten vittumaisten operaatioiden kohteeksi. Todella orpo olo.

Naurattaisi, ellei itkettäisi, että magneetin sairaanhoitaja katsoi mua eilen sisään astuessani, ja totesi ” aa joo sähän ootkin ollut täällä ennenkin. Mee vaan vaihtamaan pyjamat”. Että ollaan ihan tuttuja jo. Ei kyllä tartteis olla. Kiva hoitaja, ei siinä mitään, mutta on se nyt vähän surkuhupaisaa.

Tuttua tai ei, on magneettituubissa makaaminen musta aina kamalaa. Ahtaaseen kokovartalotuubiin työntäminen saa ajattelemaan krematorioita ja muita ikävyyksiä. Tutkimus kestää kauan, ja on oltava ihan aloillaan. Magneettisarjat pitävät ihan hirveää meteliä. Kirkunaa, raksutusta, pauketta ja vikinää epäsäännöllisinä, hiton kovaäänisinä sarjoina. Naama suljettuna ihmeellisen kehikon taakse.

Tässä kuvauksessa inhotti sekin, että käytettiin varjoainetta. Kanylointi jo sinällään on inhottavaa hommaa, varsinkin kun noita kämmenselän suonia on just hiljan häiriköity verikokeillakin. Ei myöskään ole kiva fiilis tuntea, miten kylmä, raskas aine vähitellen kulkee verisuonta pitkin eteenpäin elimistössä. Ei ihmisen kuulu tuntea suoniensa tapahtumia. Tosi vaikea koittaa siinä maata ja olla ajattelematta, miten aine etenee aivoihin. Ja varsinkin mitä se sieltä paljastaa.

En ole ruikuttaja luontojani vaikka nyt voi siltä kuulostaakin. Viimeiset muutamat vuodet ovat vain olleet niin sairaalavoittoisia, että mitta on tullut täyteen totaalisesti. Haluaisin tehdä ihan muita juttuja. Keskittyä ihan toisenlaisiin asioihin. Olla rauhassa. Olla jännittämättä, odottamatta ja sopeutumatta jatkuvasti. Ehkä sekin aika vielä koittaa.

Löysin sentään kotimatkalla täydellisen joululahjan itselleni. Se onkin just passeli tämän merkillisen vuoden ja varsinkin syksyn teemoihin.

take no shit
Efva Attlingin koru kiteyttää oleellisen aika napakasti.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s