Manaajan kanssa sulkkiskentälle

Päivitetäänpäs pitkästä aikaa vähän pääasioita. Kävin nimittäin eilen keskussairaalalla fyssarin tykönä. Tarkoituksena oli hakea huimaushommeleihin apuja, ja olin luvalla sanoen varsin pensein mielin liikkellä. Tilannehan on se, että parantaa ei oikein voida, kun ei tarkkaan tiedetä mitä pitäisi hoitaa. Heinäkuusta asti on nupissa heittänyt, ja olen hypännyt siitä lähtien tutkimuksissa alvariinsa. Pääeäilty on tällä hetkellä ilmeisesti vestibulaarineuroniitti, ja sen mukaan mennään. Toistaiseksi homma on ollut oikeastaan pelkkää ”ei me tiedetä” ja ”voi se mennä ohikin” -kamaa. Mutta karsaasta katsannostani huolimatta meillä olikin eilen oikein kiva tapaaminen!

Fyssari jututti ensin ja vei sitten sairaalan treenihuoneeseen. Siellä tein pyynnöstä kaikenlaisia kuuppaa sekoittavia hommia niin seisten, tuolilla kuin sängylläkin. Silmät kiinni ja auki, tasapainolaudalla ja ilman, yhdellä ja kahdella jalalla, pää polvien välissä ja pystyssä. Huh, miten kuumana aivo kävikään!

Oikeastaan ainut juttu, joka edelleen on mulle aika mahdoton, on silmät kiini käveleminen. Kaadun käytännössä heti. Sitä ei onneksi juuri tartte tässä elämässä arkioloissa tehdäkään, mutta aina se hämmästyttää kun testataan. Se myös selittää sitä, miksi mulla on niin hutera olo hämärässä liikkuessa. Ihan pahin on pimeä metsä, jossa jalan alla on epätasainen, pehmeä maasto.

Ihan erityisesti pidin siitä, että kerrankin vastassa oli tyyppi, joka ei lähtenyt siitä, että mulle pitäisi riittää, että pystyn kävelemään ja seisomaan, vaan että paljon liikkuvana ja aktiivisena tyyppinä mulle on ihan luonnollista ja oikein odottaa saavani alkuperäinen toimintakuntoni takaisin. On ollut megaturhauttavaa kuunnella sellaista ”toihan on jo ihan hyvä” -skeidaa, kun koko ajan tunnen, ettei tasapaino ole lähelläkään sitä mitä se on ollut ja pitäisi olla, että pystyisin toimimaan lajeissani. Olisinkin kuulemma hyötynyt eniten siitä, että olisin päässyt urheilijoiden vammoihin suuntautuneen hoidon pariin. Tuntui hyvältä tulla otetuksi tosissaan eilen.

Haimme huimauskohtia ja hyvin niitä vielä löytyykin, vaikka kokonaisuudesta fyssari oli oikein mielissään. Olen kuulemma erittäin hyvässä mallissa toipumisen suhteen. Lisäpisteet sain siitä, että olen noussut luistimillekin hakemaan seuraavaa haastetasoa. Sinne pitää mennä nyt enemmänkin.

Tuntui tosi hassulta, kun fyssari laittoi mut pelaamaan sulkapalloa! Kaiken varomisen ja hissuttelun jälkeen syöksyminen ja säntäily oli hauskaa, vapauttavaa ja aika jännittävääkin! Sitä pitäisi kuulemma käydä lätkimässä nyt ihan kuntoutusmielessä. Mulla on haasteita seurata liikkuvia asioita silmillä samalla pysyen tasapainossa, ja siihen auttaa vain harjoittelu. Nyt pitää kuulemma lisätä tehoja ja nopeuksia. Sopii! Sulkkis on mulle entuudestaan mieleistä hommaa, ja siinä tuota silmien ja tasapainoelinten yhteistyötä tulee tosi paljon harjoiteltua. Ilman muuta sitä kohti sitten!

Sain myös niskan ja kaulan alueen venyttelysohjeita ja pari hassua kylähullutehtävääkin. Pitää esimerkiksi seistä kadun varressa yhdellä jalalla ja seurata katseella autoja. Pii paa pii paaa…

Yleisfiilis oli tosi myönteinen. Kuulemma on lupa odottaa ainakin kesään asti vielä toipumista, ja vaikka saattaakin olla, että jokin osa tästä jää pysyvästi vaivaksi, niin jatkuvasti aivo kuitenkin sopeutuu. Hassu ajatus, että se alkuperäinen vaiva on nyt siis edelleen päällä samanlaisena kuin silloin, kun huone meni ympäri 350 km/h, mutta aivot ovat jo sopeutuneet operoimaan sen kanssa niin hyvin, että ajan autoa ja vaikka mitä! Ihan hurjaa, miten aivot voivatkin niin adaptoitua!

Juttelimme myös siitä, että tämä on tyypillisesti uusiva vaiva, ja ajatus siitä vetää vähän vituttamaan kyllä. Olo on vähän kuin aikapommilla, kun sekä selkä että aivo on nyt varustettu sellaisilla uusivilla pahuuksilla. Samalla on kuulemma kuitenkin niin, että mahdollisten seuraavien kohtausten (voiko ”kohtaus” kestää 7 kk?) iskiessä aivoni ovat jo paremmin kartalla siitä, miten muuttuvissa oloissa toimitaan, enkä minä pelästy yhtä paljon, kun homma on tuttua. Voi miten silti toivonkaan, että tulisi nyt useampi kuukausi sellaista kieppumatonta aikaa! Jos vaikka pysyy tällaisena, niin pärjään mainiosti, mutta en mitenkään jaksaisi mennä sinne pahimpaan manaaja-vaiheeseen vielä hyvään aikaan!

Mutta jee, hyviä uutisia siis! Ja kuunneltu, tosissaan otettu olo, se on tosi olleellista!

Mainokset

2 thoughts on “Manaajan kanssa sulkkiskentälle

  1. Hei vaan! Itsellä myös kokemusta huimauksesta, eikä syytä löydetty. Kaveri suositteli kokeilemaan muita hoitoja, ja kas kummaa kiinalainen akupunktio auttoi kerrasta! Kävin kyllä 5 kerran kuurin, hoitaja suositteli että saatiin keho tasapainoon, mutta voin suositella lämpimästi, kannattaa kokeilla! – Minna

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s