Ruutuihin hukkuneet – verkkoon valuvasta vanhemmuudesta

Pohdin tuota somekysymystä tänään lisää Hämeen Sanomien kolumnivuorollani. Tällä kertaa vanhemmuuden vinkkelistä.

RUUTUIHIN HUKKUNEET (Hämeen Sanomat 1.4.2015)

Mietin ikäluokkani vanhemmuutta. Meidän 70 -luvulla syntyneiden, nyt ruuhkavuosiaan elävien. Mietin millaisina vanhempina me näyttäydymme lapsillemme. Millaisia arvoja siirrämme seuraavalle polvelle. Mitä kerromme heille heistä ilman sanoja. Saamme epäilemättä kuulla tekemämme virheet heiltä sitten, kun on jo myöhäistä yrittää niitä muuttaa, mutta vähän voi aavistella jo nyt, kun vielä jotakin on tehtävissä.

Meidän sukupolvemme vanhemmat katoavat ruutuihin. Meidän käsiimme laskeutui 20 vuotta sitten taivaista ihmeellinen internet. Atk-luokissa näpytettyjen pikselimössöjen ja kryptisten koodauspötköjen sijasta tietokoneesta tuli loputtoman viihteen ja viettelemyksen taikapiiri. 10 vuotta sitten vasta tulikin mannaa taivaalta, kun sinivalkoinen F-paikka aukesi, ja me riensimme sinne etsimään niitä entisiä naapureita, exän sisaruksia ja talkkarin tyttäriä, joita emme olleet osanneet ennen sitä elämiimme lainkaan kaivatakaan.

Nopeasti me opimme täyttämään kaikki vähänkin hiljaisemmat hetket klikkailulla. Nyt me kävelemme näpytellen, postaamme lenkkihikisen selfien, tuijotamme junassa leffaa ja  hymyilemme kokouksissa pöydän alla piilottelemillemme ruuduille. Me eksymme ilman navigaattoria, tylsymme ilman Candy Crushia, tsekkaamme sään ikkunan sijaan muilta ruuduilta ja hermostumme, jos yhteytemme ihmeelliseen virtaan takkuaa yli kolme sekuntia. Olemme olohuoneissamme, palavereissamme ja treffeillämme jatkuvasti olemassa myös satojen ihmisten yleisöille.

Kun lapsemme tulevat koulusta kotiin, huikkaamme heipat ruudun takaa. Chatissa on kaverilla tärkeämmät jutut kesken. Me imetämme whatsappaillen. Läksyihin apuja kysyvälle huudamme kuorossa KYSY GOOGLELTA! Kun haluamme heidät hiljaisiksi matkalla mummolaan, emme laske porukalla punaisia autoja, vaan ojennamme takapenkille taskulaitteen.

Kun tulee riita, uhkaamme läppärin takavarikoinnilla. Kun tulee hyvä todistus, ojennamme uuden, vielä tehokkaammaan ja suoristukykyisemmän älylaitteen. Koska nämä ne ovat, ne arvokkaimmat asiat.

Ei tämä virtuaalihurahtamisen kausi mene lapsiltamme huomaamatta ohi. Katoamalla koneisiimme tarjoamme heille selkeän viestin: kaikki tuolla jossakin älyverkon uumenissa on minulle tärkeämpää kuin sinä ja sinun asiasi juuri nyt. Rohkaisemme heitä samaan. Tuuppaamme heidän käsiinsä koko ajan uusia välineitä, joilla olla olematta kontaktissa meihin, ja sitten ihmettelemme, miksi emme kohtaa.

En minä laitteita vihaa, enkä tietoverkkoja. Päinvastoin, ja siinä kai se pulma onkin. 10 kuukauden taukoni Facebookista näytti kuitenkin sen, että on muutakin. Että kokonainen hieno maailma tapahtuu kelmeitten ruudulle hymyilijöitten selkien takana. Tekee mieli huutaa vanhan Vintiöt -sketsin tapaan, että hei,  TÄÄLLÄ ON IHMINEN VÄLISSÄ!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s