Vastaisku vihalietteelle

Toissapäivänä kirjoitin avun antamisesta. Eilen eteeni tipahti mahdollisuus kääriä hihat, varsin konkreettisesti. Tuli yllättävä päivä, jonka aikana usko hyvään vahvistui hullun paljon!

Meillä Hämeenlinnassa avattiin juuri pakolaisten vastaanottokeskus. Ihmiset ovat kovasti kyselleet, kuinka sinne saapuvien elämää voisi helpottaa – jopa niin kovasti, että puhelimet Mainiemessä ovat tukossa viranomaispuheluiden tulla. Niimpä avuliaita ihmisiä on käännetty toimimaan SPR:n kautta, juuri niin kuin muissakin kaupungeissa.

Paikallinen Suomen Punaisen Ristin osasto avasi eilisen ajaksi keräyspisteen ihmisten lahjoituksille. Minäkin kävin kaapit läpi, ja löysin vietäväksi muutamia verhoja, mattoja ja lasten pieneksi jääneitä liinavaatteita. Ajattelin nakata ne ovesta sisään, ja jatkaa muille hommilleni. Menikin toisin.

Kun pääsin paikalle, oli kello muutamaa minuuttia yli oven avauksien, ja tilassa näytti jo tältä. Jatkuva ihmisten virta kulki ovesta sisään ja ulos!

tavaraa tulee

Laskin oman kuormani pöydälle ja kysyin saanko liittyä joukkoon. Tässähän se nyt selvästi oli, se minulle sopiva keino olla avuksi!

leluja

Ja siellä me sitten otimme vastaan pussukoita ja nyssyköitä, purkasimme ja lajittelimme, pussitimme ja kannoimme varastoon ja lopulta punaisen pakettiauton kyytiin vastaanottokeskukselle kuljetettavaksi. Ovi kävi niin, ettei se tainnut kiinni kertaakaan ehtiäkään. Tunti toisensa perään.

astioita

Ihmiset toivat astiastoja, mikrouuneja, imureita, mattoja, kirjoja, leluja, toppatakkeja ja välikausihaalareita. Tennareita, saappaita, kelsiturkkeja, kahvinkeittimiä, vauvanvaatteita ja tuttipulloja. Lajittelupöytä peittyi huojuvista torneista ja ihmisten saatesanat liikuttivat. Auttamisen halu tulvi sisään ovista ja ikkunoista.

Tuli teinejä pieneksi jääneiden merkkivaateidensa kanssa. Tuli mummeleita ja pappeleita talvivaatteineen. Tuli äitejä ja isiä lapset mukanaan lahjoittamaan leluja, vaatteita ja käyttötarvikkeita. Tuli vähäpuheisia ukkoja nakkaamaan räsymattorullia. Tuli korkokenkädaameja silkkipaitapussin kanssa. Tuli väkeä ihan jokaisesta porukasta yhteiselle asialle, ja sellaista on tosi kaunis todistaa.

kuorma
Punainen paku täyttyi kuorma toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi vietiin pyyhe- ja liinavaatekasseja ja laitetiin matkaan muutamia lelupusseja lapsitulijoita ilahduttamaan. Usein kassit eivät ehtineet edes keräystilaan asti, kun kadulla kulkijat toivat ne suoraan autoon.
Tuntui ihan mielettömän hyvältä olla käytännön hommissa. Ihan mielettömän hyvältä saada väkevää vastapainoa sille somessa kuplivalle vihalietteelle, jota asiallistekin keskustelujen kommenttikentissä kiehuu. Tuntui mielettömän hienolta olla jotenkin erittäin lähimmäisenä lähimmäisten joukossa, sanan kaikkein kauneimmassa merkityksessä. Hyvän ympäröimänä.

Samalla muistui mieleen, että näinhän se hyvä tapahtuu! Että käydään vain toimeen. Että kaikenlaisen klikkailun, jakamisen ja kommentoinnin ulkopuolella on ihan oikea, verevä todellisuus, jossa juostaan portaita ylös ja alas jätesäkki olalla, kumarrutaan nostamaan, viikataan ja hörpätään välillä kahvit. Ja aika usein onkin niin, että tilaisuus siihen tarjoutuu vähän varkain. Ilman suurprojekteja ja viikkojen kaavailua.

Paikalliosaston vanhemmat ihmiset tuumivat, että heiltä puuttuu nuoria (minutkin luettiin heihin vielä!) tekijöitä. Heitä tarvittaisiin juuri näihin ihan hands on -hommiin. Päässäni käynnistyi heti soundtrack, Elviksen A little less conversation a lot more action please. Jospa emme hukkuisi niin sumeilematta sinne someen, vaan tarttuisimme hommiin.

Kun palasin kotiin, soi puhelin. Siellä soitteli mainio kaverini Asmo, joka oli viettänyt samoissa hommissa koko päivän Helsingissä. Hän kyllästyi ahdistukseen ja voimattomuuteen, ja avasi apukeräyksen oman liikkeensä Helnon tiloissa. Puhelun läpi kuulin, kuinka ovi kävi ja ihmiset toivat tavaroitaan. Nyt Asmo kertoi seisovansa itseään korkeamman pyramidin vieressä.

Siinä me äänet liikutuksesta paksuna huokailimme, miten tällaisissa teoissa usko ihmisen hyvään palaa. Miten tärkeää on nähdä tämäkin puoli. Oikeita kasvoja sanomassa kauniita asioita. Näkemässä vaivaa kodeissaan, ajattelemassa hyvällä ihmisiä, joista on nimettömänä ja kasvottomana niin helppo huudella kamaluuksia verkossa.

Jos sua ahdistaa vihapuhe ja kaikenlainen kitkerä huutelu, niin muista myös tämä puoli. Se on vähintään yhtä totta! Ja muista sekin, että on tosi OK auttaa vaikka vain siksi, että siitä tulee itselle ihan hävyttömän hyvä olo. Tai siksi, että saa tuntea itsensä nuoreksi. Tai lähimmäiseksi. Tai vaikka miksi äititeresaksi. Oma ahdistus helpottuu käytännön hommissa. Täällä pääset niihin käsiksi.

Tähän sopisi soundtrackiksi myös Mc Nikke T:n Jos haluu saada on pakko antaa, mutta ollaanhan me – jumaleissön-  näillä leveyspiireillä saatu jo aika tavalla! Siksi tämä:

Mainokset

5 thoughts on “Vastaisku vihalietteelle

  1. Hmm. Viime vuosisadan puolella niitä vielä kutsuttiin sivistyneesti mielipiteiksi. Nyt kaikki poikkipuolinen on helppoa leimata viha… -lietteeksi.?
    Yhdestä polttopullonheitosta (humalainen syrjäytynyt jota kukaan ei halua auttaa) nostetaan välikysymys eduskuntaan… jotenkin mittasuhteet ovat yhtä pielessä kuin antamalla nallet partalapsille. Suomessa on paljon köyhiä joilla ei ole mitään, ei edes nettiä mistä katsoa mitä heistä puhutaan.

    Kiva kiitos hei.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s