Seitsemän veljeksen digiloikka, netissä taistelevat metsot, ja muita somepohdintoja

Todistin viereisestä pöydästä jotakin, jonka tulkitsin nuoren parin ensitreffeiksi. Kaksikko istui pöydän vastakkaisilla puolilla ja tuijotti kumpikin omaan pieneen ruutuunsa. Välillä he kommentoivat toisilleen omissa ruuduissaan tapahtuvia asioita katseitaan nostamatta.

Välillä poika sanoi: ”tältä mä näytin joskus” ja liu’utteli ruudulta kuvia tytön nähdä.

Tyttö vastasi: ”joo venaa sä näytät tosi paljon yheltä mun frendiltä tässä”, ja selasi esiin jonkin kuvan Instafeedistään.

Näin kului puolisen tuntia. Ruudut eivät himmenneet hetkeksikään, enkä huomannut parin kertaakaan katsovan toisiaan päin. Ihan kivaa niillä silti näytti olevan kai, muttei välttämättä toistensa kanssa. Olisi kiva kuulla, miten he luonnehtivat treffejä jälkeenpäin. Tai jos vaikka päätyvät joskus naimisiin, miten muistelevat tätä ihanaa iltaa.

Vaikuttiko toinen joltakin? Millainen kiilto hänen ruudussaan oli? Oliko iPhone kutonen? Oliko panssarilasi suojana? kävivätkö sormet näppärinä vai tumpeloitiinko? Tumbleroitiinko?

Mietin, mikä merkitys on yhteisen pöydän ääressä istumisella, jos tarkalleen sama kanssakäyminen olisi voitu suorittaa muutama sata kilometriä, toistakymmentä betoniseinää ja vaikka valtameri välissä?

Enkä toki saisi halveksia toisten kohtaamista. En saisi muinaisen reliikin tapaan vaatia kanssakäymisiä ikuisesti tapahtuvaksi taljoihin kääriytyneenä villisianmetsästyksen jälkeen luolan suulla. Ei se ole ainoa tapa kohdata ihmisinä. Ja silti, kuitenkin. Hiton merkillistä musta edelleen on tämä supernopea koneistuminen, joka sosiaalisissa suhteissamme tapahtuu.

Joka kerta melkoisesti loukkaannun, jos lähden tapaamaan jotakuta kaveriani, ja hän kanssani jutellessaan samaan aikaan näpelöi laitteellaan kuulumisiaan jonnekin virtuaalikentille. Katso minua, saatana soikoon, tekee mieli huutaa. Enkä sitten kuitenkaan oikein kehtaa, koska tällaistahan tämä nyt on. On oltava kaikkien kanssa, kaiken aikaa. Kyllä olemisensa, tunteensa ja ajatuksensa voi levittää usealle foorumille samaan aikaan minkään niistä kärsimättä, me uskottelemme itsellemme ja toisillemme. Minä en vain usko.

Tuollaisesta todistamastani treffiasetelmasta olisin lähtenyt kävelemään ensimmäisen minuutin aikana. Todennäköisesti kumppani ei olisi sitä huomannutkaan, jos olisin jatkanut tekstailua kotimatkalta. Oman rakkaani kanssa eka kunnon kohtaaminen tapahtui lukion syysdiskossa, kun Gunnareiden November rain soi, ja hän tuoksui salmiakilta, Lucky Strikelta ja nahkatakilta. Eikä kukaan näpelöinyt ainakaan mitään ruutuja. Jos tilanteesta olisi otettu selfie, olisi kestänyt kaksi viikkoa kehittää se kuva.

Ihan ilman kuvaa, twiittiä, päivitystä ja blogausta muistan sen hetken hyvin. 23 vuoden jälkeen. Se oli olemassa ja hyvä ja ihana, vaikka vain me kaksi näimme ja koimme sen. Miksi meillä nykyään on niin kova pelko siitä, että edes omat ajatuksemme eivät tapahdu, jos niistä ei jää jälkeä mihinkään. Jos ei ole yleisöä. Tästä en saa kiinni.

Tässä on vähän huomaamattakin kehkeytymässä aikamoinen sukupolvien kuilu. Ihan uudenlainen taas ihmisten sosiaali- ja kulttuurihistoriassa. Antropologi minussa miettii, millaisia seuraamuksia sillä myöhemmin on, enkä tarkoita että ne mitään apokalyptisiä näkymiä välttämättä olisivat, mutta kiinnostavia ihan varmasti.

Naureskelin kavereiden kanssa, Facebookissa tietenkin, miten diginatiivien sukupolvi pyyhkii meillä pöytiä sosiaalisten konventioidensa kanssa. Miten suvereenisti he tuolla liikkuvat, ja määrittelevät toisiaan verkkokäyttäytymisen kautta. Niinhän sitä on aina tehty, puiteet vain muuttuvat. Mietin, miten monta sapelihammastiikeriä sai luolansa seinälle maalata, ennen kuin leimaantui spämmiksi tai leimiksi. Miten monta kampakeraamisen kipon kylkeen tallennettua iltanuotion nahkaleilihetkeä oli lupa kuvata?

Ehkäpä kokemusmaailmat sulautuvat jossakin vaiheessa suunnilleen samoiksi. Juuri nyt tuntuu melkoiselta rotkolta. Miltähän minua vanhemmista tuntuukaan!

Sellaistakin mielessäni usein pyörittelen erilaisten kulttuurielämysten äärellä, että miltä ne näyttäisivät tämän hetken arkirealismin valossa.

Jos Frendit istuisivat sohvalla pelaten omilta ruuduiltaan Candy Crush Sodaa.

Miten Humphrey Bogart kasvot ruudun kelmeydessä loistaen snäppäisi Ingrid Bergmanille lentokenttäkohtauksessa. (”Here’s looking at your Facebook profile, kid”).

Miten Scarlett O’Hara postaisi portaiden päästä Rhettin sylkystä nopsan instavideon ja ihan pikaisen twiitin. (”OMG here goes!”)

Kuinka kaikki seitsemän veljestä liu’uttaisivat ruutujaan lukkarin väkituvassa digiloikan pyörteissä.

Miten Taistelevat metsot lähettäisivät sohviltaan toistensa seinille vihapuhetta.

Mainokset

2 thoughts on “Seitsemän veljeksen digiloikka, netissä taistelevat metsot, ja muita somepohdintoja

  1. Osuitpa naulan kantaan! Samaa sukupolvea olen kanssasi enkä edes vielä tunne olevani vanha ja silti …tunnen hieman kaihoa omaa nuoruuttani ajatellessani. Olihan se välillä tiukkaakin kun piti olla eri tavalla kärsivällinen – odottaa että kodin ainoa puhelin vapautuu, odottaa kirjettä, tai että juuri ”hän” tulisi treeneistä kotiin että voi soittaa…olihan se erilaista : D

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s