Mediatyöstä mediatyöläisen silmin – eli paistuvat kinkut ja maistuvat salamit

En saanut erästä hakemaani ja kovasti toivomaani työpaikkaa. Vika on meissä, ei sinussa, tiedättehän. Rahoitus. Budjetti. Palsu. Rakenne. Ratkaisu. Tehostus. Ylitys. Säästö. Mitä näitä nyt on.

Olin odottanut uutista, sellaista toisella tavalla päättyvää, jo keväästä asti. Nyt, kun tulikin tämä, iski pahasti maihin. Tuntui siltä, että nyt meni kaikki. Ihan kaikki. Vaikka ihan oikeasti ajateltuna yhtään mikään ei muuttunut. Täsmälleen samat duunit jatkuvat edelleen. Kivat duunit. Oikeasti tosi kivat. Jotakin, josta haaveilin, mutta joka ei ollut konkretisoitunut vielä vähääkään miksikään arkiseksi toiminnaksi, vain jätti tapahtumatta.

Siinä missä äsken, kun työpaikkaa nenäni edessä välkyteltiin, koin olevani reipas, aikaansaava, ajan hermolla terävän kynäni ja pääni kanssa suihkiva, eteen- ja ylöspäin uraraketin kyydissä sinkoutuva työn sankari, tunsin puhelun saatuani hetkessä olevani vetelä urpo. Saamaton, kirjoitustaidoton pälli. Vähän liian vanha ja aika paljon liian pullero. Kaikki ne jutut, jotka kyllä tiedät, jos olet joskus hakenut jonnekin, ja tullut sitten siinä sivuutetuksi.

KOSKAAN ei enää tulisi MITÄÄN! Sehän se fiilis on näissä hetkissä. Minä olen aika hyvä isoissa kirjaimissa. Täällä kotioloissa. Muiden silmistä poissa.

Otti niin lujasti päähän, että pillitin räkä naamassa useamman päivän. Söin lounaaksi sipsejä ja päivälliseksi karkkia. Nyt, kun ei tarttisikaan sitten olla näkyvällä paikalla ihmisten katseiden alla. Ja sitten vielä vähän salamia suoraan pötköstä sohvan nurkassa telkkari ääressä. Mitä sitten, että tulee nakkisilmät kaljamahat karmeat taikinaluomet! KAIKKIhan on mennyttä.

Sukellan syvään, mutta pullahdan aika nopeasti pinnallekin. Ei siellä kauaa voi olla, kun alkaa oma käytös jo naurattaa. Tartuin toimeen. Ja vähän harvemmin siihen sipsiin.

Käytiin media-alan kavereiden kanssa sitten pettymyksen purkamisen kollegiaalisessa hengessä miettimään työtilanteita. Sitä, mitä tämä ala meiltä tällä hetkellä vaatii. Kuka missäkin duunissa elantoaan riipii kasaan. Odottaa jonkun seuraavan lehden, lehtitalon, tuotantoyhtiön kaatumista. Yyteitä ja fuusioita ja alasajoja.

Mietittiin siinä, että vaikka luulimmekin olevamme joitain saatanan Dynaamisia Osaajia, olemmekin ehkä pulleroineet joissain harmaissa, kummallisissa kuplissamme, ja yrittäneet haalia pieniä tulopuroja sieltä täältä. Odottaneet, tuleet roikotetuiksi erilaisissa kummissa lupauksissa, suostuneet ja tinkineet, välillä paiskineet tunteja katsomata piinaavia pätkiä siinä hirveässä mediamaniassa, joka tuotannoissa on vallallaan silloin, kun ihan just on tulossa jotain suurta! Ja uskoaa vain, siellä aina muka on. Juostaan ja sohelletaan. Buukataan ja rendataan ja räpelletään.

Ja sitten taas katselleet Frendit -maratonia kotosalla, uusia tilauksia odotellen, kun ”kai sä tajuut, ettei me voida pitää sua täällä tuotantojen välillä?”. Ennakkoverolappu kurkulla kuristellen. Ja kohta: ”pääsetkö duuniin huomenna? Ei meillä oo paljon mitään maksaa…” PÄÄSEN! Aina pääsen! Että mulla on vähän sipsiä suupielessä, mutta kyllä nää nesteet lähtee kun pari päivää karppaan.

Ala on melkoisesti muuttunut tämän kohta parinkymmenen vuoden aikana, kun olen elantoni näillä telkkarin, mainonnan ja lehtien hommilla saanut. Ei ennen kaikki ollut paremmin, mutta jotakin kyllä. Tehtiin esimerkiksi pitempiä artikkeleita isommalla palkalla ja pidemmällä aikataululla. Lehtiä kuoli harvemmin. Freetyötä oli rahaa ostaa. Nyt roisikitaan ja sohitaan kasaan tilkejuttuja.

Jotta leivän saa freelancerina kasaan joka kuukausi, on oltava joko jonkin yksittäisen aihealueen ihan raudankova asiantuntija, tai sitten tiedettävä tosi paljon tosi monesta asiasta. Minä esimerkiksi avustan 10 lehteä samaan aikaan. Kirjoitan siis niin autoista, terveydestä, kulttuurista, kauneudesta, suhteista, päihteistä, lääkkeistä, viestinnästä, logistiikasta, eläimistä kuin vaikkapa postimerkeistäkin. Samaan aikaan. Se on tavallaan tosi kivaa ja kiinnostavaa, ja tavallaan ihan hiton jakomielitautista hommaa.

Kun joku välillä tuumii, että kirjoitatpas sä nopeasti, niin naurattaa vähän. Ei tässä ole paljon vaihtiksia. Ei ootella inspiraatiota tai katsella sulkakynän vartta pitkin kaukaisuuteen. Nyt naputetaan!

Ja kun joku tilaaja sanoo jutulle pakkeja antaessaan, että ”tää oli kyllä meidän menetys”, niin ei se kyllä oikeasti ollut. Kyllä se mun pussissa enempi kirveltää, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Tänään esimerkiksi olen edistänyt seuraavanlaisia duuneja: olen valmistellut erilaisia omia kirjoituskurssejani, yksityisille ja laitoksiin. Olen etsinyt yhdelle asiakkaalle suomalaisessa kansanrunoudessa esiintyviä myyttisiä kuvauksia suosta. Olen buukannut toiselle lappilaisia auton tuunaajia. Tarkastelut museopaloauton historiaa. Olen lupautunut paistamaan ja koristelemaan joulukinkun eräälle mainostoimistolle. Olen etsinyt viisikymppistä hoitoalalla työskentelevää ammatinvaihtajaa ja sitten mökille asumaan muuttaneita ihmisiä ja mitä vielä. Ja nyt surisee päässä melko tavalla.

Tykkään ihan hirmuisesti just tästä työstä, mutta välillä menen ihan totaaliseen ähkyyn kaiken tämän kiivastahtisen tiedon etsinnän, haastateltavien buukkauksen, aikojen ja kuvausten sopimisten, tulevien juttuaiheiden ideoimisten, kolumniaikataulujen ja muun kanssa. Ja esimerkiksi siksi olisin sen duunin halunnut, että olisin voinut keskittyä koko osaamisellani yhden aiheen käsittelyyn. Mutta ei se kai ole tätä aikaa. Tätä alaa. Oikein mitään alaa kai enää.

Eespäin elävän mieli. Ihan muina dynaamisina osaajina

Mainokset

2 thoughts on “Mediatyöstä mediatyöläisen silmin – eli paistuvat kinkut ja maistuvat salamit

  1. Voi ei, miten kurjaa, ettet saanut sitä duunia… Oot kyl niin sen arvoinen, oisit ollu hyvä. On kurjaa kun ei hommat mene putkeen niinkuin tahtoisi.

    Mulla on kanssa tullu aika monet pakit eri paikoista lähiaikoina. Tiedän ton tunteen. Kun kuvittelee itsensä siihen paikkaan ja näkee miten kaikki vain loksahtaa kohdalleen ja sit ei.

    Valkkasin vähän aikaa sitten kuunneltavaksi audiblesta Brené Brownin uusimman, Rising Strong. Keskittyy tapoihin nousta ylös kun on mätkähtänyt alas. Oletan että oot jo kuunnellu the Power of vulnerability luennot, ne on hyvää kuunneltavaa…

    Mä oon tässä yrittäny kovasti kasvaa henkisesti, on ollu sille tilausta tässä… Ajattelin jälkikäteen että olin kyllä ihan masentunut silloin kun viimeksi nähtiin, hyvä kun sain mitään sanottua. Täytyy sanoa että tahdin hidastaminen on tehnyt hyvää… Ei ole oikein että joutuu dynaamisesti koko ajan pusertamaan parastaan, että kaikki näkis kuin kova osaaja on.

    Oot tosi vahva ja upea tyyppi kun pystyt tuohon duuniin noin hyvin, vaatimukset on hurjan kovat. Tsemppiä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s