Syöpälapsiselfie ja muita kyseenalaisia somekohtaamisia

Jäi vielä jatkoajatus pyörimään kuulassa tuon eilisen somekeuhkoamisen jälkeen. Rautalintu auttoi jalostamaan sitä muutaman muiston muotoon.

Tapahtui lapseni päiväkoti-iässä, joskus siis jo kymmenkunta vuotta sitten. Siellä ne häärivät jonkin kevätjuhlaesityksen tiimellyksessä sinisissä ja punaisissa sukkahousuissaan. Kun lapset olivat esittäneet oman osansa (siis jonkun mahtavan pyörähdyksen keijuhameessa tai kärpässieninä, jonka viihdearvoa suunnattomasti suurensi söpöys), säntäsivät he – omani mukaan lukien – vanhempiensa luokse vaatimuksenaan nähdä, millainen kuva tuli. Ohjelma pysähtyi hetkeksi, kunnes taaperot malttoivat palata pyyhkäisyjensä ja napautustensa jälkeen takaisin estradille.

Omassa lapsuudessani olisi odoteltu ensin se kuukausi, että olisi nähty riittävästi filmin arvoista kuvattavaa ja saatu rulla täyteen. Sitten olisi kiikutettu se rulla kehitettäväksi ja ensi viikolla saataisiin kuvat. Eri hommat nyt!

Mietin, miten tässä kaikessa näkyy tuo kiihkeä rytmi ja aikajänteen ihmeellinen kiivastuminen. Sen kanssa minusta olisi syytä olla vähän varuillaan. Ei voi olla oikein hyväksi lapselle, että kärsivällisyys ei riitä edes juhlan loppuun asti julimiseen, ennen kuvan näkemistä. En pidä ihan hyvänä sitä, että lapsi on jo nelivuotiaana niin tietoinen siitä, että hänet on kuvattu ja pohtii sitten, miltä siinä kuvassa näyttää. On ihan ok nauttia omasta itsestään ja ihailla kuvaansakin, mutta kyllä te varmaan saatte ajatuksesta kiinni.

Tällaisia juttuja me aikuiset omilla puhillamme jälkipolvelle koko ajan opetamme, tietoisesti tai tiedostamatta.

Toinen esimerkki osui kai alakoulun ekoille luokille. Lapsi oli piirtänyt kuvan perheestämme. Siinä me olimme, ihanan hymyileväisinä pallopäinä pystytukkinemme. Me kaikki neljä – ja sitten läppäri kädessäni. Niin, lapsi oli piirtänyt kuvaan vain kaiken olennaisimman. Kellään muulla ei ollut mitään käsissään. Menin niin syvälle itseeni, että meinasi tulla persnahka vastaan.

Miksi sitten näitä muistelen? No, tuo eilinen pohdiskelu pisti miettimään, miten meidän sukupolvemme sekoileminen selfieiden ja jatkuvan someilun meressä näkyy seuraavalle polvelle. Olen tätä jaanannut aiemminkin, mutta nyt taas uudelleen. Millaisena me heille näyttäydydymme ja millaisia toimimisen tapoja heille siirrämme?

En pidä hyvänä juttuna, että lapsi näkee vanhempansa jatkuvasti ottamassa kuvia omasta pärstästään. Enkä sitä, että vanhempi ottaa jatkuvasti kuvia omista lapsistaan kaikissa arkisissa tekemisissä jakaakseen ne sitten maailmalle. Tai että lasta pyydetään kimppaselfieen jatkuvasti, joka tilanteessa. Tai kuvaamaan nämä äitin uudet vaatteet. Ei ku ota toinen. Ei ku ota vielä, tuli kaksari. Ei ku hei ota sittenki tuolta yläviistosta.

Ja ei, en tarkoita, ettei pitäisi kuvata mitään. Tarkoitan sitä, että ollaan niissä arkisissa vuorovaikutustilanteissa jatkuvasti ruudun läpi. On hyvä muistaa, että aikuiselle hetki voi olla nopsa ja satunnainen toimi, melkein automaatio, mutta lapselle pitempi ja hämmentävämpi katkos kanssakäymiseen.

Aika moni äiti (miksei isäkin) tietää jo, että puhe omasta laihdutuksesta tms. on vahingollista lasten kuullen. Tuumin, että tällä kuvaamismanialla ja somehurahtelulla voi olla yhtä vahingollisia vaikutuksia kasvavan lapsen ja nuoren minäkuvan kehitykselle.

Ehken karsein muisto liittyy viime keväänä eräässä kahvilassa todistamaani tilanteeseen. Siinä, sairaalan vieressä, kahville tuli melko selkeästi suoraan syöpähoidoista tukaton pikkulapsi äitinsä kanssa. Muistin saman tien omat syöpäaikani ja tunsin väkevää myötätuntoa sekä äitiä että lasta kohtaan. Minusta oli kiva ajatus, että lapsi pääsi hetkeksi herkuttelemaan palkinnoksi koettelemuksistaan.

Sitten äiti kaivoi esiin kännykän ja alkoi asetella itseään ja lastaan selfieen. Lapsi pyysi ihan suoraan, että ei nyt kun väsyttää, mutta äiti ei antanut myöden, vaan patisti hymyä toiselle huuleen ja kokeili erilaisia kuvakulmia. Tuntui kamalalta. Millaisellahan häsärillä ja kuvatekstillä kuva meni feediin? #laatuaika #yhdessä #rakkauspakkaus

Olen syyllistynyt kaikenlaiseen somemöhlintään itsekin. Siksihän nämä kai mietityttävätkin niin paljon. En yritä olla pylväspyhimyksenä tässä. Tuumin vain, että  näitä juttuja kannataa ehkä vähän funtsailla  silloin tällöin, vaikka ne kiusaannuttavatkin. Vaikka esimerkiksi silloin, kun seuraavan kerran on kaivamassa kameraa yhteisen ruokahetken alkaessa.

Siksi, että aika iso osa lasten arjesta koostuisi ihan suorasta kontaktista, ilman kelmeitä valoja vanhemman kasvoilla ja linssin kautta toisten katseen alla olemisista. Jottei heidän tarttisi alaikäisinä vielä elää sen kasvottoman, ulkopuolisen katseen alla ihan koko ajan, oman kodin seinienkin sisällä. Tai nähdä vanhempansa elävän sille. Tosi pieni lapsi osaa jo käsitteen ”äidin/isän selfie-ilme”. Ei tarttisi osata.

Tuota katsetta on tarjolla aivan yli tarpeen sitten vähän vanhempanakin, ja sellainen olisi ehkä helpompi ottaa vastaan eheällä minäkuvalla ja kokemuksella siitä, että on olemassa myös silloin, kun ei jatkuvasti jakele itseään eri kanavilla. Se, jos jokin, olisi melko oleellista mediakasvatusta just tällä hetkellä, kun elämme melkoista viestinnän murrosta ja opettelemme uusia olemisen tapoja.

Mainokset

2 thoughts on “Syöpälapsiselfie ja muita kyseenalaisia somekohtaamisia

  1. Nyt kun oon käynyt läpi äidin jäämistöä, oon unohtunut katselemaan vanhoja valokuva-albumeita. Mustavalkoisia kuvia ihmisistä, joista en tunne juuri ketään, kellastuneita värikuvia 70-luvulta. Nostalgista!

    Valokuva on kokenut inflaation: enää ei teetetä paperikuvia, vaikka sekin olisi muutaman klikkauksen avulla todella helppoa. Kuvat siirretään koneelle – ja sinne ne sitten jäävät. Ei mun ainakaan tuu niitä katseltua saati näytettyä muille. (Paitsi tietysti ne kuvat, jotka someen lataan.)

    Siksi ilahduin, kun siskontyttö ilmoitti olevansa kiinnostunut mumman valokuvista. Sanoi, että niistä tulee lapsuus mieleen, niitä oli kuulemma hauska katsella. Luulenpa, että meillä tulee olemaan mukavaa yhteistä aikaa vanhojen albumeiden äärellä.

    1. Olen miettinyt samaa. Ei ole yhtään sama fiilis klikkailla vaikka matkakuvia koneelta, eikä tosiaan tule juuri jälkikäteen katsottua edes. Toivottavasti paperikuvat kokevat renessanssin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s