Överit ei joka asiassa ole parempi kuin vajarit

Pieni terveyskuuluminen välillä. En ole kilpirauhashommista vähän aikaan jutellutkaan, vaikka tiedänkin lukijoissa olevan paljon meitä kilpparivaivaisia. Olen luullut asian olleen kunnossa, vaan eipä se ollutkaan.

Kirjoitin edesmenneen KG-lehden blogissani (jota ei verkosta näköjään enää löydy) viime syksynä kilpparilääkitykseni liian alhaisesta tasosta ja siitä, miten lääkityksen nostaminen auttoi vointiin. Tässä pikakertaus:

Minulta leikattiin 17 -vuotiaana kilpirauhassyövän vuoksi pois koko kilpirauhanen sekä kaikki neljä lisäkilpirauhasta. Nautin tästä syystä päivittäin lopun elämääni kilpirauhashormonia purkista. Lääkitys on tosi helppo ja vaivaton, jos se on oikealla tasolla.

Keväällä 2014 olin vähän vetämättömissä ja hakeuduin kilppariasioiden asiantuntijan juttusille (toim. huom. minä syön ihan perinteistä Thyroxinia, tässä ei siis ole kyse niiden eläinperäisten määräämisestä, joista kilpparipiireissä ollaan monia mieliä). Siellä todettiin lääkitys liian matalaksi ja nostettiin vaiheittain annostusta puolen vuoden ajan.

Olin tosi tyytyväinen, että kerrankin löytyi ihminen, joka suostui nostamaan annostusta ihan kunnolla. Kun aiemmin söin 0,1 mg Thyroxinia vuoropäivin 2 ja 1,5 tablettia, nyt nostettiin ensin kahteen päivässä, sitten 2,5 päivässä. Mieliala koheni, tuli kaikella tapaa parempi olo.

Sitten elokuussa 2014 otettiin seurantalabrat, joissa todettiin lääkitys nyt suhteellisen hyväksi, viitearvojen sisälle, mutta keskustelussa lääkärin kanssa päädyttiin kokeilemaan vielä vähän korkeampaa annostusta, jotta korkein mahdollinen vielä turvallinen ja hyvä annostus löydettäisiin. Kävin syömään kolmea tablettia päivässä. Se on tuplat enemmän, kuin minulla on usein ollut, ja merkittävä lisäys myös tähän edeltävään annostukseen. Lupasin tulla seurantalabroihin keväällä 2015. Silloin tarkistettaisiin, mille tasolle pitoisuudet ovat asettuneet, ja miten niillä voin. Lääkäri totesi, että on hyvin mahdollista annostuksen olevan tällä tasolla liian korkea, mutta kokeillaan. Minä tietysti ajattelin, että jihuuu, enemmän on enemmän!

Keväällä kävi ilmi, että minua hoitanut kilpparispesialisti oli jäänyt pois töistä, joten minun pitäisi varata aika jollekin toiselle seurannan hoitamiseksi. Sitten tuli kaikenlaista. Niin kuin nyt tulee elämässä, koko ajan. Lasten oikomahoitoa, työruuhkaa, klarinettimatineaa, lettutalkoita, mitä milloinkin. Arki on välillä melkoista vyörytystä, ja vaikka se hyvin suurelta osalta koostuukin kivoista jutuista, niin kaiken sen alle unohtuu helposti semmoisten muka-rutiinien hoitaminen, kuin tällaiset tarkistuskäynnit.

Nyt loppukesästä 2015 havahduin siihen, että olo on todella rauhaton. Sydän teki ihmeellisiä pyrähdyksiä, nukuin katkonaista ja levotonta unta, olin tosi itkuherkkä ja hermostunut, hikoilin normaalia enemmän, iho kuivui ja olo oli kaikin puolin kenkku. Oli tosi kova ruokahalu ja semmoinen pistoksissa oleva fiilis ylipäätään. Leposyke oli tavallista korkeampi ja verenpaineet korkealla. Muistin, että ai hitto ne seurannat!

Kävin labroissa, ja niissä todettiin minun olevan melkoisella ylilääkityksellä. Lääkitykseni tasot eivät olleet lähimainkaan viiterajojen sisäpuolella (jos eräänkin arvon viite on 14-17, minulla oli nyt 28). Ei ihme, että sydän teki hirmuista ylityötä ja olo oli huono. Lääkäri patisti välittömästi tiputtamaan lääkitystä, ja niin nyt teenkin.

On vähän outoa, että tulee unohtaneeksi semmosia perusjuttuja, joiden kanssa on elänyt jo 17 -vuotiaasta asti, 22 vuotta. Luulisi, että sellaisessa ajassa jo juurtuu kaaliin, että nämä asiat hoidetaan kunnolla. Mutta niin se vain menee, että kun jostakin tuommoisesta tulee niin arkipäiväistä, ettei sitä hyvällä hetkellä ja lääkityksen ollessa tasapainossa minään hoidettavana asiana, kunhan vain pari pilleriä aamusella nielaisen, niin näin siinä voi käydä. Varsinkin, kun viime vuosiin on mahtunut niin paljon kaikkea vakavammankin tuntuista kremppaa, akuutimpaa ajateltavaa nyt ainakin. Ja sitten kun on ollut paha ja tunkkainen olo, olen etsinyt enemmin syyn jostakin muusta, kuin siitä ilmeisestä ensimmäisestä ehdokkaasta. Aika pönttöä. Aika ihmismäistäkin kai.

Kilpirauhashommat ovat sillä tavalla hankalia jäljitettäviä, että hormonin määrän tarve elelee vähän omaa elämäänsä. Joku lääkitys, joka on kauan ollut oikein hyvä, ei sitten jossakin vaiheessa enää olekaan. Ja kun muutokset olossa tapahtuvat usein aika hitaalla vauhdilla, eli överi tai vajari hiipii päälle vähän varjoista, niin niistä on hankala ottaa kiinni, jos ei kuulostele olojaan tarkalla korvalla. Eikä tässä ehdi kovin tarkalla korvalla aina kuulostelemaan, kun on kaikenlaista muutakin kuulosteltavaa melko tavalla ympärillä.

Nyt siis taas justeerataan taas annostusta. Tammikuulla katsellaan, mihin olo on asettunut ja mitä labroissa näkyy. Fiilistä rauhoitti jo aika tavalla tieto siitä, että omituisiin läkähtymisiin löytyi mitattava syy, eikä kyse ollutkaan antenniosaston asioista, kun nuttu tuntui olevan nurin vähän koko ajan. Aika kiivaasti tuo pumppu hyppelee edelleenkin, mutta eiköhän se siitä ota asettuakseen, kun nielen tuota alempaa annostusta vähän pidemmän aikaa.

Aina välillä kuulen Thyroxiinia syöviltä tutuiltani sellaisia ajatuksia, että annostusta olisi kiva  itsenäisesti pikkuisen lisätä, jotta saisi lisää virtaa ja painon tippumaan helpommalla. Jokainen kilpirauhaslääkityksellä oleva tietää, miten inhottavan flegu ja tukkoinen olo liian alhaisella lääkityksellä voi olla. Aika moni on myös tuskissaan siitä, että monet yleislääkärit tapaavat olla varsin maltillisia noiden nostojen kanssa, ja pitävät tasot mielellään siellä viitteiden alaseutuvilla, jossa monen potilaan olo kuitenkin on vielä tosi tahmea. Se on semmoista paksussa tervassa raahautumista. Annoksen nostaminen itsekseen houkuttelee.

Tällä överin kokemuksella sanon yhä painokkaammin, että ei todellakaan pidä lähteä leikkimään annostuksella varsinkaan omin neuvoin. Liian suuri annos on jo yksin sydämelle tosi raskas juttu, ja koituu pahimmassa tapauksessa kuolemaksi. Lisäksi se lisävirta, jonka liian suurella annoksella saa aikaan, on levotonta syyhkimistä sinne tänne, eikä mitään sellaista produktiivista, järkevään tekemiseen suunnattavaa. Sellaista, jota saisi vaikkapa nukkumalla yöt hyvin ja syömällä fiksusti (joista molemmat muuten muuttuvat erittäin hankaliksi toteuttaa liikatoiminnalla). Ja olkoon tämä opettavainen tarina siinäkin mielessä, että minä ainakaan en suinkaan laihtunut tällä överiretkelläni, vaan päinvastoin. Överi kun lisää myös ruokahalua reippaasti, kun keho vetelee hillittömillä ylikierroksilla.

Oliskohan tässä nyt sellainen läksy kaikille muillekin muistutusta tarvitseville, että arjen ruuhkaisissa hetkissä kandee kyllä kuulostella niitä omia olojaankin, ja varsinkin silloin, jos on jokin tsekkausta vaativa krooninen seuralainen matkassa.

Kuinkas muuten muut kilpparityypit, huomaatteko vuodenaikojen vaikuttavan omaan oloon tai tarvittavan lääkityksen määrään? Ja oletteko justeeranneet tasoja itsenäisesti tai mokailleet seurannan kanssa minun laillani?

hey girl

Mainokset

6 thoughts on “Överit ei joka asiassa ole parempi kuin vajarit

  1. Moi, kuulostaa ihan mun elämältä. ❤ Tuleehan siitä tyhmä olo, mutta ei kai sille mitään voi ettei me ihmiset vaan oikein osata. Mulla kyllä tulee niin nopeasti todella mahdottomaksi nukkua, että huomaan vähän nopeammin, mutta jotenkin en osaa olla seilaamatta yli- ja alilääkityksen välillä. Käyn sitten monta kertaa vuodessa kokeilemassa molempia ääripäitä, vaikka periaatteessa syön sitä samaa annosta koko ajan. Olen kai vaan turhan herkkä tai jotain. Kun ihan siis se, että erehtyy juomaan aamulla maitoa kahvissa viikon parin ajan tai rytmiin ilmestyy tunnin tauko lääkkeen oton ja aamiaisen välille tuntuu vaikuttavan siihen, paljonko olisi oikea annos.

      1. Äääääääh, ei kai siitä mitään ilmenis kuitenkaan. Sitä paitsi, nyt on syysloma. Täs ois muuta… 😉 kyl mä meen. Ihan kohta.

  2. Mullahan ei edes oo mitään säännölisiä kontrolleja. Kai ne olettaa, että mä meen sitten, jos tunnen tarvetta. Mutta en mä osaa tarkkailla itseäni niin, että huomaisin. Niin kuin sanoit, niin ne oireet hiipii vähitellen ja niihin tottuu.

    Muutaman kerran oon pyytänyt labrat, kun olo on ollut erityisen vetämätön, mutta melkein aina on ollut viitearvoissa eikä lääkitystä oo muutettu. Oon sitten tyytynyt siihen.

    1. Oho, erikoista! Kyllä ne väärät annokset ehtii aika pitkään näköjään olla, ennen kuin mäkään havahdun oloihini. Ehkä pitää sopia itsensä kanssa, että kerran parissa vuodessa kävisi rutiinisti tms? Mulla kuuluu kyllä kerran vuoteen joka tapauksessa. Muuten en saa reseptiäkään. Nyt sattui olemaan kaksi päällekkäin, niin onnistuin keplottelemaan vähän pidemmän pätkän 😁

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s