Kosteusvaurioita: Veneen keikuttamisesta, draamasta ja tyynemmille vesille pääsemisestä

Huomaan, että kohta tasan vuosi sitten kirjoittamani Pakko saada draamaa -postaus nousee nyt kiihtyvällä tahdilla luentaan. Sitä on luettu vuoden varrella tosi taajaan muutenkin, mutta nyt se on taas ollut se kaikkein isoimmat lukijavirrat tänne ohjaava teksti.

Luin sen itsekin pitkästä aikaa uudelleen. Oli kiinnostavaa katsoa, missä menin mietteineni vuosi sitten. Tämä kulunut on ollut tosi merkityksellinen näiden ajatusten osalta. Aloin loppusyksystä 2014 ensimmäistä kertaa kirjoittaa alkoholismin äärellä elämisestä ja sen jättämistä jäljistä. Silloin tosi arkaillen ja siinä luulossa, että olisin mietteineni yksin. Nyt, vuoden jälkeen, se ajatus vähän naurattaa. Koskaan ei Kokovartalofiiliksessä ole käynyt sellainen huiske, kuin noiden Alkoholistin aikuinen lapsi -sarjan kirjoitusten alettua. Tarve lukea niistä näyttää olevan jättimäinen.

Vähän ennen aiheesta kirjoittamista olin alkanut työskennellä sen kanssa tiiviisti itsekseni. Luin ja kuuntelin äänikirjoina vinon pinon alan teoksia. Aloin käydä AAL-kokouksissa. Mitä enemmän opin, sitä vähemmälle häpeä jäi. Sitä helpommalle tuntui puhua ja kirjoittaa aiheesta, joka aikaisemmin tuntui murskaavan ahdistavalta. Kirja kirjalta ja kokous kokoukselta aloin saada kiinni siitä, miten yleisestä kokemuksesta on kyse, ja miten jännän samankaltaisilla tavoilla lapsuuden kokemukset meissä aikuisina voivatkin näyttäytyä. Ja mitä enemmän te täällä kommentoitte ja luitte, sitä helpottavammalta vielä tuntui. Tuli taju siitä, että näistä ajatuksista on ihan ok puhua ääneen, jopa suotavaakin.

Kävin draamapostia lukiessani miettimään, mitä vuoden aikana on tapahtunut noille ajatuksilleni. Olisi älytöntä ajatella, että lyhyessä ajassa ehtisi tapahtua jokin totaalinen ”parantuminen”. Että mikään menneestä ei enää tuntuisi miltään. En tiedä onko siihen edes syytä pyrkiä tai mitenkään mahdollista koskaan ulottaakaan. Siellä se oli ja tapahtui, ja se kuuluu tähän pakettiin. Paljon on kuitenkin mennyt sielussa suoremmaksi, siltä tuntuu nyt.

Eniten eteenpäin mennyt juttu liittyy varmasti tunnistamiseen. En usko toipumisen tapahtuvan niin, että mikään ei enää tuntuisi miltään, vaan enemmän sitä kautta, että alamme hokata miksi ja miten reagoimme joissakin tilanteissa. Millaiset ihmiset ja tilanteet, joskus pelkät äänenpainot tai hiljaisuudetkin, toimivat sinä sukkulana menneisiin muistoihin. Tiedostan nykyisin hyvin, milloin ihon alla alkaa lepattaa, ja osaan asennoitua siihen. En tule tempaistuksi tunteeseen ja toimintaan itseltäni varkain.

Mitä sitten pitäisi tehdä silloin, kun draamapostin veneenkeikutustunne tai pakokauhu meinaa tulla päälle? Osaan puhua vain omasta puolestani. Minä kohdistan silloin huomioni hyvin vahvasti siihen tunteeseen. Joskus ihan ääneen puhumalla, jos ei meinaa mennä jakeluun. (Sen ei tarvitse olla kovin kaunosieluista. Esimerkiksi ”hei pöljä, mitäs nyt vouhkaat?” toimii ihan hyvin.) Käyn homman läpi. Järki siinä kai puhelee tunteelle.  Vähän niin kuin hyvälle kaverille voi sanoa, jos hän on tekemässä virhearviota: ”Huomasitko, mitä taas tapahtui? Älä mene tuohon vanhaan halpaan”.

Kiinnitän huomiota siihen, mitä oikeasti tapahtui, mitä sanottiin tai tehtiin, ja millaisen tulkinnan minä siitä sain kehitettyä kiihtyäkseni. Puran jännitelankoja, jotka syntyvät rivien välistä lukemisesta. Tämän nimittäin olen oppinut ainakin: älä tulkitse, koska tapaat tulkita päin hittoja, itsellesi kielteisellä tavalla. Katso värittelemättä, mitä oikeasti tapahtui.

Se, että käy tapahtuneen ja sen herättämän tunteen läpi, vie pois sellaista magiaa, joka saa käyrät kimpoilemaan. Vähän, kuin päästäisi simasta pihinät tai puhkaisis jonkun rakon. Ajattelen, että tällainen tunteen pilkkominen ja yksinkertainen kohtaaminen on olennaista siksi, että meille on usein niin vaikea tunnistaa tunteitamme, siis niitä hienovireisempiä kuin raivarit. Ei meille opetettu sitä lapsena, joten pitää opetella aikuisena.

Opettelen tulemaan tutuksi koko kirjon kanssa. Se vaatii joskus aika simppeleitä keinoja. Ihan niin kuin pienelle lapselle osoitetaan kirjasta – kato lehmä, kukka, perhonen, aikuinen voi osoitella itselleen ihan hyvin – kato kateus, mustasukkaisuus, haikeus, yksinäisyys, tarvitsevuus, onni, ilo, pelko. Ahaaaaa tästä siis olikin kyse!

Ihan turha muuten tuntea itseään maailmanluokan pälliksi niin tehdessään. Kaikki me täällä opettelemme elämään ekaa kertaa. Sitä paitsi, ei kukaan huomaa sitä, jos teet sen hiljaa pääsi sisällä. Minusta ehkä huomaa, kun kirjoitan sen tähän, mutta en enää suostu näitä tälläisiä ihmismäisiä juttuja häpeämään. Tälläistähän tämä on, puljaamista ja hokailua.

Draaman tarpeeni on vähentynyt kokolailla olemattomiin. Se on tosi helpottava ja ihana juttu. Suhtautumisistani on poistunut valtavasti painetta aiheen käsittelyn myötä. Eniten se ehkä näkyy ihmissuhteissani. En ripustele itseäni niihin, kuten ennen. Sellainen katastrofiskenaarioiden kehittely on myös kaikonnut hyvällä lailla.

Vinkkeli on nyt vaihtunut myös. Tajuan lunkiudella, että en juuri lainkaan kykene vaikuttamaan toisten ihmisten ajatuksiin tai tunteisiin, edes tai varsinkaan minua koskeviin. Jos joku päättäisi lähteä elämästäni, hän tekee niin minun toiveistani huolimatta, ja sitten oli varmasti ihan hyvä niin. Minun on tyystin tarpeetonta hassata voimiani kiihkeällä rimpuilemisella. Koettamalla ajatusten voimin saada ketään soittamaan, viestimään, pysymään.

Annan paljon enemmän arvoa itselleni. Ei tartte roikuskella turhissa jutuissa, tai mittauttaa itseään toisten tekemisillä.

awesome

Edelleen havahdun kyllä helposti huomaamaan, jos on ns. tavallista. Minua vähän huvittaakin, kun tajuan ajan kuluneen iisin perusarjen puitteissa. Se on vieläkin vähän vieras olotila, mutta siitä on selvästi mahdollista nauttia. Ihan erityisesti olen vuoden varrella tajunnut sen, että juuri se olotila kielii muutoksesta lapsuuden melskeiden ja aikuisuuden välillä. Juuri se, tasainen rauhallinen fiilis on todistusaineisto siitä, että olen osannut luoda ympärilleni hyvän, turvallisen, normaalin, terveen elämänpiirin.  Tyyni vesi nykyisin tuntuu arvokkaalta ja vaalimisen arvoiselta, suoranaista ylpeyttä aiheuttavalta. Annan ilolla siitä itselleni kiitokset, että osasin katkaista ketjun. Tein muutoksen tietoisesti ja työskentelin itseni kanssa. Nyt nautin sen hedelmistä.

Toisten draamat eivät myöskään enää kelpaa minulle polttoaineeksi. Olen karistanut tarpeeni pelastella ihmisiä tai syöksyä mukaan heidän epäterveisiin kuvioihinsa. Se ei tarkoita sitä – ja tämä on tärkeää – että jättäisin läheiseni pyristelemään tuskissaan yksin, etten välittäisi mitä heille kuuluu. Välitän kyllä yhtä paljon edelleen, mutta tajuan, minkä verran voin osallistua heidän surujensa selvittelyyn ja missä terveet rajat kulkevat. En ole ensimmäisenä hyppäämässä lentokoneeseen, jos joku maailman äärellä kohottaa kulmakarvaansa tarvitsevan oloisena. En tarjoudu hoitamaan asioita toisten puolesta tilanteissa, joissa heidän olisi tärkeää voida ne itse hoitaa. Koetan toimintaohjeita mieluummin tarjota kuuntelemista ja läsnäoloa ilman korjaamistarkoitusta.

Ja erityisesti tiedän nyt, että jos joku on pälli ja päästään pahasti pipi, minä voin poistaa itseni kuviosta. Aikuinen valitsee itse, keiden kanssa viettää vähän aikansa.

Nykyisin muuten myöhästynkin vähän vähemmällä paineella. Tämä herättää huumoria kaveripiirissä. Ei ehkä ole vieläkään ollenkaan tavallista, että tulen paikalle viittä yli, mutta siihen suhtaudutaan joka kerta enemmän hyvillään kuin huonona. Olen harjoitellut tätäkin. Alussa oli vastustamaton kiusaus alkaa ennakoida mahdollista viivettä viestein, mutta nykyisin saalin itselleni samat löysät kuin muutkin ihmiset tekevät. Ei ole niin justiinsa.

Vuosi tuntuu siis lunkistaneen aika lailla. Se on kiva huomata. Ei tästä nyt valmista tullut vielä tietenkään. Mutta mikäpä kiire, kun suunta on hyvä. Jännä nähdä, mitä seuraava tuo tullessaan!

Mitä teidän vuoteenne on kuulunut, jotka hyppäsitte lukemaan alkoholiaiheisia kirjoituksia vuosi sitten?  Huomaan ainakin monikymmenpäisen joukon klikkailleen vuoden varrella täältä itsensä AAL-ryhmien sivulle. Muutaman kerran olen ihan kasvokkainkin tavannut jokusen blogin myötä ryhmään lähteneen, ja kuullut muista ryhmistä runsain mitoin samoja kaikuja. Hitto, että olen niistä hyvilläni!

Antakaahan vähän kuulua kuulumisistanne! Keikkuuko vene yhtään vähemmän? Mitä teet silloin, kun olisi pakko saada draamaa?

Mainokset

4 thoughts on “Kosteusvaurioita: Veneen keikuttamisesta, draamasta ja tyynemmille vesille pääsemisestä

  1. ”Jos joku päättäisi lähteä elämästäni, hän tekee niin minun toiveistani huolimatta, ja sitten oli varmasti ihan hyvä niin.” Kiitos tästä. Näinhän se on. Jokin ”pakko takertua ihmisiin” -tyylinen jännitys suli minusta pois tätä lukiessani.

  2. Mä taisin kommentoida johonkin ihan aiheen alkupään postaukseen, kuinka mua helpotti lukea jo pitkään seuratusta blogista että joku muukin jossain käy näitä teemoja läpi. Samoilla linjoilla olen edelleen.

    Olen myöskin elämässäni jatkanut aihepiirin työstämistä ja vaikka en nyt vieläkään täysin vakailla teillä kulje, olen jo tosi, tosi paljon turvallisemmilla vesillä. Vene keikkuu toisinaan, ja kerta kerralta pienemmin liikkein. Kiitos psykoterapeuttini ja ihan hitollisen henkilökohtaisen aivotyön.

    Draamanhakuisuus, mitä se on? Lähinnä haluan välttää kaikkea dramaattista. Puhelin on toisinaan äänettömällä, enkä vastaa tiettyihin puheluihin tiettyihin aikoihin. Mä asetan nykyään rajoja, omg!
    Muissakin asioissa. Ilmaisen itseäni, mielipiteeni, olen lopettanut mielistelyn – miellyttämisen pakkomielteeni alkaa olla historiaa.
    Osaan luovuttaa vastuuta pikkuasioissa muille (vaikka, myönnetään, usein pitkin hampain) ja joissain isoissakin.
    Edelleen mä luen rivien välistä ihan hiton väärin ja tartun niihin turhan hanakkaan. Pahiten tämä koskee parisuhteessa. Onneksi osataan keskustella ja lopettaa älytön riiteleminen tunnekuohuissakin.
    Rakastan pelottomammin, vaikka en ehkä ihan pelotta. Uskallan antautua omana itsenäni ja luotan, että mä kelpaan tämmösenä vielä huomenaamullakin.
    Myöhästyä en edelleenkään halua… Plusmiinus viisi minuuttia, kiitos 😀
    Jännitän sosiaalisia tilanteita ihan yhtä fyysisesti kuin ennenkin, mutta nykyään mä sentään uskallan jo mennä niihin. Ja saan jopa suustani puhetta, ihan järjellistä sellaista.
    Ja kaikkein tärkeimpänä se perustavanlaatuinen hokaaminen, että mä en jumalauta olekaan lähtökohtaisesti, perustoistani ja kivijaloiltani viallinen ihminen, vaan mä olen vaan rikki. Mulla on samat kapasiteetit mitä muillakin. Tämä ymmärrys on tuottanut mun elämälle suunnan. Ekaa kertaa elämässäni mä tiedän mitä mä haluan ja mä teen määrätietoisesti töitä niiden asioiden eteen, enkä vain ajelehdi tahdottomana sattuman mukana, uskoen epäonnen olevan kohtaloni ja että olen paskat niskaani ansainnut.
    Mä uskallan mitä vaan ja mä pystyn mihin vaan haluan, tai ainakin mulla on aina mahkut yrittää. Ja sitä mahdollisuutta ei vie yksikään pelko vastapuolen reaktiosta enää pois.

    Aioin kirjata ihan vaan lyhykäisen raapustuksen, mutta niinpä se lähti mopo käsistä. Tää on ollut rankka matka, se jatkuu vielä varmasti ihan yhtä hurjana. Mutta sillä ei ole väliä, koska mua ei ekaa kertaa ikinä enää pelota.

    1. Olipas todella kiva kuulla tämä! Ihan huikeita askeleita otettuna sulla! Muutokset ottaa aikaa ja vaatii todellakin sitä pirullista työskentelyä, mutta tapahtuvat.
      Oon tosi iloinen sun puolestasi! Matka rohkeasti jatkukoon ❤️

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s