Huimaushommia – eli kun olkkari pyörii

En ole pitkään aikaan kirjoitellut huimausjuttuja. Syy ei ole siinä, että vitsaus olisi mihinkään kadonnut. Se on vain ollut, onneksi, suhteellisen hyvin hallinnassa. Tänään, kun maailma heiluu taas erityisen paljon, naputtelen siitäkin.

Tämä on vittumainen vaiva. Kesällä 2014 alkanut huimaus ei noudattele oikein mitään logiikkaa. Se voi olla hissuksiin useita kuukausia. Silloinkaan se ei ole poissa kokonaan, mutta en noteeraa sitä juurikaan, sillä olen täysin tottunut siihen, että huone kiepsahtaa aina nukkumaan mennessäni muutaman kerran ympäri. Makuulle asettuminen tekee sen. Toinen puoli on herkempi. Jos käännän tyynylle vasemman posken, pyörähtelee varmuudella. Joskus oikealle ei ollenkaan, mutta jos hyrrä on käynnistynyt, niin sitten sillekin puolelle kyllä.

Oudolla tavalla siihen sopeutuu. Välillä se tuntuu jopa vähän hauskalta. Keinuvaan laivaanhan on ihan hyvä nukahtaa. Silloin taas, kun keikkuu enemmän, siinä ei ole mitään hauskaa. Silloin on oksennus poskissa koko ajan, ja jokaista liikettä on varottava. Silloin en esimerkiksi pääse nousemaan sängystä seisaalleen. Istun heilumassa laivassani. Tai jos olen olkkarin lattialla tekemässä fyssarin selkäjumppaa, en ehkä pääsee ylös moneen minuuttiin, koska huone käy pyörimään ja lattia tuntuu kallistuvan joka liikkeestä pystysuoraksi seinäksi.

Niinä päivinä tiedän, että ei kannata mennä suihkuun pesemään tukkaa, koska pään kallistaminen taakse on kamalaa. En myöskään hyppää fillarin selkään tai auton rattiin, koska vaikka pystyisinkin ajamaan suoraan eteenpäin, en kykene kääntämään päätä saati katsomaan taakse nopeasti. En myöskään edes hyvinä hetkinä mene seisomaan lähelle mitään korkeita jyrkänteitä, ilmeisistä syistä.

Aaltoileva vedenpinta, pallopelien verkot, ohikiitävät maisemat ja muut epämääräisesti hankalasti hahmotettavat asiat ovat mulle vaikeita, ja huimauksen ollessa päällä ihan mahdottomia. Pää edellä veteen sukeltaminen tai muuten ylösalaisin oleminen on minulle kamalaa. Mutta ihminen voin elää ihan hyvää elämää harrastamatta vaikka ilma-akrobatiaa. Jumppatunneilla jätän ne liikeet väliin, joissa noustaan nopeasti alhaalta ylös. Tanssitunnilla naurattaa, kun pyörimisliike jatkuu päässä vielä paljon kehon liikkeen perästäkin, mutta sitähän ei onneksi kukaan ulkopuolinen helposti huomaa. Minusta on tullut aika velho tasapainoiselta näyttämisessä.

Tutut huomaavat päälle tulevat pahan olon aallot parhaiten siitä, että menen hetkeksi hiljaiseksi. Tasaaminen vaatii keskittymistä. Kaikkeen kyllä tottuu. Lapset ovat tottuneita selittämään asioiden sijainteja, eikä muru kyseenalaista kertaakaan, jos sanon ettei tänään onnistu joku juttu.

Yritän itsekin muistaa, että pahatkaan vitsaukset eivät läheskään aina näy ulospäin. Jos siis joku läheisyydessäsi tuntuu vähän ärsyttävästi hidastelevan tai muuten olevan omissa maailmoissaan, anna hänelle hetki tilaa.

Ihan normaalisti teen duunini ja harrastan tanssia ym. liikuntaa. Vain roller derbystä olen luopunut, koska olisin liian helppo murjottava, kun en pystyisi vauhdissa katsomaan ympäristöni tapahtumia. Ja olenhan mä nyt oikeasti siihen aika vanhakin, joten ei niin haittaa.

En vieläkään tiedä, mitkä kaikki asiat laukaisevat pyörimisen. Joskus sen saa aikaan liika tai vääränlainen liikunta, joskus liian vähäinen. Niskaan se monesti liittyy, ja tunnekuohuihin, ehkä verenpaineeseen? Aika usein seksi pyörittää päätä tosi pahasti, joko sen aikana tai varsinkin sen jälkeen. Voin kertoa, että siinä vasta todella erikoinen tunne!  Flunssan iskiessä heittää melkein varmasti. Lääkärit ovat selittäneet sitä niin, että hyörintä ja pyörintä on päällä koko ajan, mutta aivoni ovat oppineet tasaamaan sitä. Sitten, kun on päällä jokin elimistöltä keskittymistä vaativa tai sitä vähän hämmentävä juttu, kuten sairaus tai vaikka humala, niin kapasiteetti ei riitä enää tasaamaan sitä niin tehokkaasti.

Olen ollut pari viikkoa pikkuflunssassa. Siitäköhän se nyt johtuu, että heräsin äsken keinuvasta sängystä. Nyt menee huone taas ympäri silmissä. Katse ei suostu tarkentumaan paikalleen, vaan pitää pinnistellä. Oksettaa ja itkettää, koska tämä on niin turhauttavaa. Inhoan asioita, joihin en voi itse vaikuttaa.

Tänään on tämmöinen känninen päivä taas. Huomenna horisontti ehkä taas suoristuu. Toivottavasti ainakin. Pitkään päälle jäädessään tämä tasapainottelu ja seinistä kiinni pitäen kävely vie nimittäin hirmuisesti energiaa.

 

Mainokset

2 thoughts on “Huimaushommia – eli kun olkkari pyörii

  1. Hei! Vastasin silloin varmaan pari vuotta sitten olleeseen huimausketjuun kärsiväni itsekin monivuotisesta, erittäin ikävästä huimaussairaudesta. Se on selvästi erityyppistä kuin sinulla mutta yhtä ikävää ja ahdistavaa sekä minulla se on käytännössä tuhonnut lähes koko elämän. Olen invalidisoitunut mökkihöperöksi näin kauniisti sanottuna. Eikä tilannetta ole parantanut se, että lääkärien ideoiden loputtua tämä sairaus en käytä nimikettä oire enää kohta 9 vuoden jälkeen, on alettu laittaa omaksi syykseni. Toisin sanoen annettu ymmärtää, että vaikka kokeiden mukaan tasapainoelimessä on tuntematon häiriö, on näin pitkään kestänyt huimaus korvien välistä johtuva. Satakunnan keskussairaalasta minulle sanottiin suoraan, etteivät osaa minua enää auttaa ja passittivat kotiin. Työelämässä en ole huimauksen takia pystynyt olemaan kohta 9 vuoteen. Olen siis työttömänä, kun sairaalle sairaanhoitajalle ei löydy työpaikkaa, johon hän kykenisi ja toisaalta hän on liian terve eläkkeellekin. Joten olen edelleen palloteltavana pelinappulana. Te-keskuksen lääkäri oli haluton minut lähettämään uudelleen Tyksin korvapolille, josta löysin hyvän lääkärin, joka ymmärsi, että kyllä nyt 9 vuoden jälkeen jossain muualla on vikaa kuin pelkässä vestibulaarineuroniitin jälkitilassa tai hyvänlaatuisen asentohuimauksen. Hurraa, itse hoksasin sen jo vuosia sitten mutta Satakunnan keskussairaalassa ei kenelläkään lääkärillä juolahtanut mieleen edes, että mitä jos…

    Olin kuitenkin Tyksin lääkärillä jo aiemmin ja silloin hän teetätti vaikka mitä kokeita. Huimausta selittävää ei löytynyt vaan muutamia uusia vaivoja kylläkin. Lisäksi minulle on alkanut tähän huimaukseen tulemaan muitakin oireita kuten jatkuvampaa päänsärkyä, näön huononemista (vaikka silmälääkärin mukaan näköni on ihan ok) ja korvien jatkuvaa soimista, mikä on myös todella inhottava oire. Mietin kotona kauan, että mitä teen. Annanko periksi vai jatkanko taistelua. Perheeni takia päätin jatkaa taistelua ja istuin koneen ääressä tunti tolkulla etsiäkseni netistä huimaukseen erikoistuvia lääkäreitä. Olinhan toki niitä jo aiemminkin etsinyt, joten samoja tuli vastaan. Mutta jostain, kuin taivaan lahjana tipahti yksi nimi eteeni, johon en ennen ole törmännyt. Tuo nimi oli Riitta Rinne, neurologi, jonka yhtenä erikoistumisalana on huimaus. En tiedä miksi, mutta minulle tuli heti tunne, että tuolle ihmiselle minun on päästävä. Hän otti vastaan Turun Mehiläisessä. Sain ajan viikkojen päähän ja sinne sitten menin. Vein kasan kopioita viimeisimmistä lääkärilausunnoista ja keskustelimme pitkän tovin ja sitten hän teetätti minulla joitakin tasapainojuttuja. Hän sanoi myös heti, että kyllä oireitteni perusteella huimaukseni taustalla on jotain muuta kuin pelkästään vestibulaarineuroniitin pitkittynyt jälkitila tai hyvänlaatuinen asentohuimaus. Kuullessaan, että minulla on suvussani myös muutamalla muulla huimausta, heitti hän diagnoosiehdotuksen ilmaan: Episoidinen ataksia. Perinnöllinen sairaus. Olin hämmentynyt, sillä reiluun kahdeksaan vuoteen joku antaa edes diagnoosiehdotuksen. (Kävin siis hänen vastaanotollaan viime vuoden syksynä).

    Lääkäri kyseli myös, että olenko mitään lääkkeitä käyttänyt huimaukseeni. Sanoin, ettei kukaan ole tarjonnut. Hän tarjosi. Aluksi kokeilin Betasercia, jota Menierin tautiin sairastuvat käyttävät, mutta se aiheutti minulle vielä pahempaa oireilua, joten se lääkitys piti lopettaa alkuunsa. Seuraavaksi sain kokeiluun Diamox-nimistä lääkettä, joka on hankala saatava ainakin pienien paikkakuntien apteekeista. Yhdellä kapselilla ei ollut mitään vastetta, kahteen nostamalla oli. Huimaukseni helpotti selvästi parissa päivässä. Olin jo toiveikas, että jee, nyt löytyi ainakin lääke mutta… Pari päivää myöhemmin aloin lääkkeen sivuvaikutuksena tuntemaan koko kropassa ihon pistelyä. Lopuksi alkoi tulemaan etenkin vasempaan jalkaterääni voimakkaita, sähköiskumaisia kipuja, jotka olivat niin kivuliaita, että huusin tuskasta ääneen. Lääkettä ei jatkettu ja pari viikkoa myöhemmin huimaus tuli takaisin. Olin todella murheellinen. Huimauksessa tuli joulun alla parempi jakso, joten en sitä kolmatta kokeilu lääkettä aloittanut, kuin vasta pari viikkoa sitten. Marzine on kolmas, kuukauden käytössä oleva lääke. Olen syönyt kohta puolet ja en ole kokenut mitään vastetta. Lääkkeen lisäksi lääkäri teki minusta lähetteen Tyksin perinnöllisyyspoliklinikalle, jossa kävin loppuvuodesta. Minusta otettiin geeninäyte ja se lähetettiin maailmalle tutkittavaksi. Näytettä ei pystytä Suomessa tutkimaan ja sen lisäksi diagnoosiepäilyni on sairautena äärimmäisen harvinainen koko maailmassa. Nyt siis odottelen verikokeen valmistumista, jolloin saan tietää onko minulla perinnöllinen sairaus vai ei. Toiveita saada vastaus on lopputalvesta tai alkukeväästä. En oikein tiedä kumman haluaisin vastauksen olevan. Sairauteen ei kuitenkaan parantavaa hoitoa ole. Jos minulla ei tuota sairautta ole, niin alkaako koko lähes 9 vuoden takainen pomputtelu uudestaan? Kysymyksiä on ilmassa enemmän kuin vastauksia.

    Tulipas tästä pitkä tarina, mutta toivottavasti siitä jotain vinkkejä sai. Suosittelen lämpimästi käyntiä tuon Riitta Rinteen luona, sillä sen lisäksi, että hän on todella hyvä lääkäri, on hän ihmisenä sieltä ihanimmasta päästä. Hänen vastaanotollaan on tunne, että sinua kuunnellaan aidosti ja lääkäri välittää sairaudestasi oikeasti sekä hyvinvoinnistasi. Hänen kaltaisiaan lääkäreitä, kun olisi enemmän niin me sairaat olisimme hyvissä käsissä. Harva lääkäri ymmärtää, että huimaus ei pelkästään vie ihmistä fyysisesti huonoon kuntoon vaan se vie myös henkisesti. Vielä en ole antanut itselleni lupaa vaipua itsesääliin ja masennuksen syviin syövereihin, mutta ei se kaukana enää ole. Ei ihminen, vahvakaan, mitä tahansa kestä.

    Mukavaa talven jatkoa ja toivotaan, että joku päivä huimauksissa on enemmän hyvempiä päiviä kuin huonompia. Terv. Jaana

    1. Heippa Jaana, ja kiitos kommentistasi! On kyllä pirullisen pitkäksi vaiva sinulla päässyt, ja todellakin voin uskoa, että on jaksaminen koetteilla. Olen samaa mieltä siitä, että henkisesti hyvin väsyttävää hommaa!
      Kiitos myös tuosta lääkärivinkistä, pistä sen korvan taakse! Hyvät lääkärit, ja vielä sellaiset, jotka osaavat ottaa väsyneen ihmisen vastaan oikealla tavalla, ovat kullan kalliita!
      Toivon paljon jaksamista ja parempia päivä myös sinulle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s