Toimittaja digihukassa

Toimittajalla on jännät paikat. Olisi kyettävä pitämään asiakkaat tyytyväisinä, haistella trendejä ja olla reippaana edelläkävijänä koko ajan. Mieluiten vähän ennen muita hokata, minne pursi luotsataan seuraavaksi.

Pitäisi samaan aikaan pitää visusti huolta vanhojen ostajien tarpeista ja toisaalta olla varuillaan uusia asiakkaita varailemassa, koska isotkin talot kaatuvat ja lehtiä jatkuvasti lopetetaan. Pitäisi navigoida kaikkialla kaiken aikaa. Pitäisi osata tehdä printtiä ja digiä ja stilliä ja liikkuvaa ja samalla luoda uskottava somepersoonallisuus kaikkea tätä osaamista tukemaan. Riittävän hauska ja persoonallinen, että kiinnostus herää, ja samalla kyllin vakavamielinen ja älykäs, että voidaan uskottavasti ajatella asiantuntijaksi.

Minäkin mietin, pitäisikö olla jokin selkeä goali ja taski ja agenda. Täällä vakosamettisohvatoimistossani koetan heittäytyä neukkarijargoniin keskenäni. Torstai-iltaisin tanssitunnin uuvuttamana mietin, voisinko vain katsoa näillä ihan tavallisilla lehtijutuillani, että rahaa tulee riittävästi elämiseen. Perjantaihin herään täynnä uudisraivaajan intoa ja uteliaisuutta ja haluan lähettää live streamia itsestäni ja ympäristöstäni avaruusasemille asti. Kun sitten lähetän, häpeän kohta itseäni ja lapsellista innokkuuttani, enkä pian haluaisi laittaa mitään mihinkään, vaan oikeastaan vuolla lyijykyniä terävämmiksi.

Olisi osallistuttava keskusteluihin kanavilla ja livenä, luettava lehdet ja digimateriaalit, katsottava sarjat ja pälyiltävä kaikkiin pöytiin. Tunnettava oikeat tyypit, ja senkin saatanan tietää vasta hetken haparoituaan.  Ja sitten olisi kuitenkin nämä täit, räkäposket ja tiskit tässä lähineliöiden sisällä.

Mistä mediatyöläinen tietää, miten pitäisi olla? Missä kaikessa mukana ja millä metatasojen tuntemuksen asteella? Laskeutuuko se joihinkin meistä jumalisena ilmoituksena? Odottelen sitä vielä. Entä jos tekee mieli olla vähän siellä ja täällä, kirjoittaa välillä alkoholismista ja aivosairauksista, ja toisaalta postata perjantaisin huulipunavideo Tubeen? Voiko hassutella ja viisastella samoissa nahoissa? Liian vähän ja liian paljon raja karkailee jatkuvasti.

Olenko luiskahtamassa siihen toimittajastereotypiaan, jolle nuorempana nauroin? Ne tyypit nuhjukkaissa vakosamettitakeissaan jossain pressikulbiensa nurkissa sikarinsavuissa ja kaljatahmoissaan kiroamassa, kun sulkakynä pitäisi vaihtaa naputeltavaan laatikkoon ja sitten heti jo sähköiseen helvetinkoneeseen, eikä kännissä oikein sovi enää juttukeikoille mennä. Hetkinen, luulin olevani nuori ja vitaali.

Ajattelin olevani aikaa seuraava ihminen, mutta yhtäkkiä tässä on niin hitosti seurattavaa! Otin aika notkeasti somen haltuun, mutta se ei pirulainen pysynytkään niissä raameissa. Nyt jo meidän 3-4kymppisten kulmapöydissä kuiskitaan pelokkaina, onko ammatillinen itsemurha tunnustaa, ettei pysy perillä kaikista käänteistä, eikä oikeastaan jaksaisikaan opetella taas uusia välineitä? Että jos haluaisi kirjoittaa ja jututtaa ihmisiä, kertoa tarinoita näillä perinteisillä väylillä? Voiko avoimesti myöntää vasta opettelevansa jotakin Twitterin kaltaista, vai onko parempi feikata vaan?

Kimpoilen näin nelikymppisenä jossakin välitilassa. Niin kai sitä ihminen aina kimpoileekin. Ihan vielä ei olisi varaa nostaa tumppuja ilmaankaan, kun eläkertymä näyttää olevan noin 14.90 e/kk. Nielen reippaan kerta-annoksen ylpeyttä ja istutan teinini koneen ääreen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s