Äitienpäivä – hankalin vuoden päivistä

Äitienpäivän läheisyys tuntuu minussa, vaikka en haluaisi. Suoraan sanoen vituttaa, että se tuntuu vieläkin. Tietysti otan ilolla vastaan valkovuokot ja toivotukset itse äidin ominaisuudessa, mutta oma äitisuhteeni vilkuttelee tässä toukokuun toisella viikolla sellaista punaisen summerin valoa, jota muuten ei enää juuri näy. Pitää taas miettiä, enkä enää oikein jaksaisi.

Eniten inhoan sen miettimistä, että pitäisikö taas yrittää hoitaa tämä suhde kuntoon. Se on monella tavalla älytön ajatus. Ensinnäkin, meillä ei oikein ole suhdetta. Jos mietin, milloin olemme viimeksi kohdanneet sillä tavalla aidosti, ihan selvin päin ja ilman päihteiden tuomaa henkistä painolastia, niin täytyy pakittaa alakouluvuosiin asti, ja minä olin tosi eri tyyppi silloin. Äitikin oli, äiti vasta olikin, mutta en tiedä, onko sitä ihmistä siellä vielä. Mietin miten me kohtaisimme nyt, tässä päivässä. Tarkoittaisiko suhteen hoitaminen kuntoon jonkin aivan uuden suhteen aloittamista? Millainen se sitten mahtaisi olla? En ole ollenkaan varma, että jaksaisin lähteä tutustumaan ihan uudelleen. Vuosia, hitto vuosikymmeniä jo, alkaa olla liikaa välissä. Siitä olen ihan varma ainakin, että sellaisena, kuin suhteemme oli vuosikaudet ennen totaalista välirikkoa, en suhdetta takaisin tahdo. Epävakaana, kivuliaana, julmana ja rempoilevana. En suostu sellaiseen nyt aikuisena, kun saan itse päättää.

Toiseksi mietin sitä, miksi paikkaamisen, tai edes jonkinlaisen yrityksen, pitäisi tälläkin kertaa olla minun velvollisuuteni. Mikä minusta tekee vastuullisen hoitamaan sellaisia juttuja kuntoon, jotka toinen on tyrinyt? Minua ei isommin kiinnosta tavoitella mitään paremman ihmisen sädekehiä tässä, koska olen monessa mielessä kaikkea muuta. Olen kitkerän vihainen, tosi surullinen ja melkoisen katkerakin juuri tästä asiasta, enkä muuta yritä väittää. Olen ihminen. En minä tällaisia osaa.

Ja miksi minä näitä vielä ylipäätään kelaan, joka kevät, nelikymppinen nainen? Turhauttaa.

Kai äitienpäiväkortit ja ne värssyt saavat aina näitä miettimään. ”Äideistä parhaimman sain”. Mitä minä edes korttiin kirjoittaisin? ”Äidin sain”? Ja siinäkin on vähän liian positiivinen pohjavire. Sain hetkeksi. Hetkiksi aina kerrallaan. Silloin kun sattui sopimaan. Siitäkö sitten kiittämään? Entä pelkkä napakka ”Kiitos!”? Mistä? Vai ”onnea!”? Mistä onnittelisin? Että kalenterissa on tällainen päivä? Vaikeaksi menee.

Tuntuisi enemmän vittuilulta kirjoittaa nyt joku kortti. Silloinkin menisi pieleen, koska ei minulla ole mitään vittuilun haluja. Kai minä aina tässä kohti vuotta vain jään sellaiseen ympäristön odotusten paineeseen. Siihen ajatukseen, että  ”äiti on kuitenkin aina äiti” tai ”parhaansa meistä jokainen täällä tekee”. Sitäkin pyörittelen. Onko äiti aina äiti, siis riittääkö verenperintö? Onko tyytyminen geenitasolle, jos äitiys muuten noin vain lopetetaan, kun muut jutut vievät mukanaan? Pitäisikö sen riittää? Olenko ahne, kun ei millään tunnu riittävän? Ja tuo toinen sanonta sitten. Voiko ajatella jonkun tehneen parhaansa, jos hän ei edes tuntunut haluavan muuttua? Jos ei minkäänlaista hoitoon pyrkimistä edes ollut? Jos ainut lause siltä sektorilta kuului: ”minä en ala mitään anteeksi pyytelemään!”. Silloinko vielä pitää ajatella, että parhaansa teki? Tosi vaikeaa, myönnän tässä avoimesti.

Mietin, mitä sitten oikein haluaisin. En kaipaa mitään tuoreita dallaspullia päivittäin minulle tarjoilevaa tyyppiä, joka pyrähtää hoitamaan lapset, siivoamaan asuntoni ja nyppimään kuivat kukat puutarhasta samalla keskustellen kanssani sukupolvikokemuksista ja vanhemmuuden syvistä kysymyksistä täynnä lempeyttä, hyväksyntää ja ymmärrystä. Vaikka ainakin tuo loppuosa virkkeestä olisi kyllä tosi ihana (siivoushommista palaisi minulla hihat varmuudella). Mutta ei nyt kurkotella kuusiin.

Olisi ihan jees, jos olisi sellainen mummila, jonne voisi poiketa äitienpäivänä pudottamaan kukkaset lasten kanssa. Semmoisenkin ottaisin, jossa olisi vaikka vähän vaivaannuttavakin tunnelma. Ei haittaisi. Onniteltaisiiin kuitenkin, ja lapset höpöttelisivät kesälomasuunnitelmista. Minä huokaisisin, että no tämmöistähän tämä on, kyllä sä tiedät. Ja hän tietäisi. Juotaisiin vaikka ihan paskatkin kahvit, eikä maitoa nyt sattunut kaupasta, ja sitten jo mentäisiin matkoihimme. Olisi sellainen lapsuudenkoti. Semmoinen, johon poiketessa lapset voisivat nauraa minun huoneelleni. Kaikille niille kasautuneille lapsuus- ja nuoruusvuosille. Mutta minun lapsuudenkotejani on kuusi eri puolilla Vantaata ja Helsinkiä. Ei ole mitään yhtenäistä jatkumoa, johon palata.

Tosiasia on sekin, että kun vielä joskus olimme puheväleissä, oli äitienpäivä ihan yhtä hankala. Ei mummilaan silloinkaan saanut mennä kukkineen tönöttämään. Oli aina jotain. Yleensä oli aina poskiontelontulehdus, jota joko alettiin varmistella monta viikkoa ennen h-hetkeä, tai joka iski paniikissa edellisiltana, ja sitten soitettiin varmistelusoitto, että ei kai vaan mitään ole tulossa. Oli joskus vuosia sitten vielä lyhyt puhelinsoitto, jonka aikana tosi kiusallisesti toivotettiin onnea ja sitten äkkiä lopeteltiin, ettei meinisi liian ilmeiseksi, ja sitten monta monituista vuotta oli vain lyhyt, steriili tekstari. Jos olen joskus lapsuudessanikaan viettänyt sellaista oikeaa äitienpäivää oman äitini kanssa, niin en muista, vaikka miten pinnistän. Aika surullista sekin.

Kaipaan siis jotakin sellaista, mitä ei koskaan ole oikein ollut olemassakaan.

Lopettaisin tämän tosi mieluusti johonkin viisaanlempeään loppukaneettiin, joka uhkuu anteeksiantoa ja eteenpäin katsomista. Armollisuutta itseäni ja äitiä kohtaan, kaikkia maailman äitejä ja tyttäriä. Pyöräyttäisin ajatuksen vielä siihen, millainen korjaava kokemus on olla äitinä omille lapsilleni, ja miten sitä kautta äitienpäiväkin on saanut ihan uuden merkityksen  ja tottahan sekin toki on, mutta niin ovat nämäkin mietteet, kaikessa kivulloisuudessaankin. Tämä kohta keväästä surettaa minua aina, enkä ole ihan varma, loppuuko se koskaan.

Juuri nyt, tätä naputellessani, läppärini kalenteri heittää ruudun reunaan tehdasasetuksena säädetyn automaattimuistutuksen ”muista äitienpäivä huomenna!”. Kiitti. Kyllä muistetaan.

 

 

 

Mainokset

8 thoughts on “Äitienpäivä – hankalin vuoden päivistä

  1. Tuttuja tunteita…. until….. äitini menehtyi muutamia vuosia sitten, itkeä tirautin ja ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin jotain oikeaa häntä kohtaan. Vaarini oli sanonut pikkusiskolle, että mitä SE nyt itkee….. olis pitäny yhteyttä äitiinsä silloin kun se oli elossa! Ei tajunnut (eikä taida tajuta vieläkään) että itkin sitä menetettyä lapsuutta! Ja sitä että kaikki”toivo” siitä suhteesta oli viety, vielä melkein nelikymppisenä eli siinä lapsenomaisessa toiveessa vaikka en sitä ehkä kuitenkaan olisi halunnut. Nykyisin äitienpäivä on äitienpäivä ja vietän sitä ihanien lasteni kanssa ja jos huvittaa niin vien äidin haudalle kukkia 🌹

    1. Kiitos kommentista Susanna! Huh, juuri tuota kuoleman teemaa olen miettinyt tässä pitkin kevättä. Kuvaat hyvin just niitä ajatuksia, joita tunnen itsekin. Mietin myös sitä, millaisia ajatuksia osa läheisistäni miettii hautajaisissa suhteessa minuun, kun olen näitä tuntojani täällä avoimesti jakanut, mutta onneksi ne voi jättää heidän kantaakseen. Hyvää oman äitiytesi päivää sinulle huomenna!

  2. Minuakin mietityttävät ja suututtavat mm. sosiaalisessa mediassa esiintyvät lausahdukset, joissa muistutetaan, että ”äitisi on tehnyt valtavasti vuoksesi” ja kehoitetaan nyt osoittamaan rakkautta äidille tai joissa väitetään että ”sydämessään äitisi rakastaa sinua eniten maailmassa ja täysin ehdoitta”. Entä jos näin ei todellakaan ole ollut eikä tule olemaan? Tunnen painetta siitä, että pitäisi olla kovin kiitollinen äidille, vaikka syitä siihen ei oikeasti ole. ”Äiti on kuitenkin aina äiti” on mielestäni rakkaudenosoitusten vaatimuksena tai perusteluna läpimätä. Mikä oikeus muilla on maailmaasyleilevissä mietelauseissaan käskeä minua rakastamaan äitiäni kun heillä ei ole aavistustakaan siitä millainen äitini on?

    1. No näin juuri! Ne syyllistävät juuri sitä ihmistä, joka ei ole mitenkään syyllinen tilanteeseen. Monella tavalla varsin rasitteinen päivä!

  3. Hei,
    Kyllä tuli kyyneleet kun luin tekstiäsi. Itselläni juova vanhempi oli isä. Tapasin häntä mutta en kohdannut sitä ihmistä, joka sairauden takana oli. Kun kirjoitit : onko sitä ihmistä vielä. Tajusin alkoholismin hurjan luonteen. Ihminen on olemassa mutta ei kuitenkaan ole. Sain tutustua isääni uudestaan kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa, kun hän raitistui. 20 vuotta hän oli ollut karmeassa juovan ihmisen identiteetissä, joka voi tehdä ja sanoa mitä vaan. Kolme vuotta varovaista tutustumista ei tehnyt ihmeitä, mutta ensimmäistä kertaa hän kuunteli ilman syyllistämistä, oli hiljaa ja kuunteli, otti vastaan. Juovan ihmisen kanssa voi olla todella raskasta ja mahdotonta olla tekemisissä vaikka olisi oma vanhempi . Ymmärrän järjellä, että isäni on sukupolvien ketjua, eikä hänen elämänsä olisi voinut mennä toisella tavalla kun katsoo hänen historiaansa. On kova työ opetella hoivaamaan haavoittunutta lasta sisälläni joka on todella lukossa ja piilossa, se on tärkeintä mitä voin tehdä. Kiitos Ani kaikista teksteistä.

    1. Kiitos Heidi! Ihana kuulla, että sait vielä nähdä isästäsi sen puolen. Ja todella, kova työ on sen oman lapsen hoksaamisessa ja auttamisessa kiinni aikuiseen elämään, mutta uskon just niin kuin sanotkin, että se on tärkeintä. Eteenpäin sillä tiellä siis, meistä kumpainenkin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s