Kosteusvaurioita: Tikkurila-reaktio

Tähän en totu. Miten järjettömän ärsyttävää! Tikkurilan asemalla taannun jonnekin menneeseen. En ole se sama, joka eilen puhui parille sadalle vieraalle Päihdetiedotusseminaarissa. En ole se ammattilainen, joka tuntia aikaisemmin tänäänkin käveli haastattelemaan ventovierasta ihmistä arkeologisesta muinaiskohteeta ja nautti siitä. En ole se kurssien pitäjä, luentojen järjestäjä, juontaja ja ilopilleri, joka usein nähdään.

Olen joku muu. Se sama, joka pelkäsi täällä. Se, jonka yli vyöryttiin kerta toisensa perään. Se onneton, nuhjuinen rukka, jota kenenkään ei pitänyt pystyä koskaan rakastamaan. Se tyystin lapsi toisten armoilla. Inhoan sitä tunnetta.

Pelkkä Tikkurilan ohi ajaminen ärsyttää. Näen lapsuuden maisemat ja katson mieluummin muualle. Mutta siihen joudun niin usein, etten enää tunne pientä epämukavuutta enempää. Hetken korkeintaan kadehdin vähän heitä, jotka ohittavat lapsuudenkotinsa mukavin mielikuvin. Pysähtyminen täällä, käveleminen täällä, odottaminen ja suoranainen viipyily täällä sen sijaan on tuskallista. Ei yhtään sama. Ei yhtään sama kuin millään muulla asemalla. Täällä pelkään.

Nyt, kun työkeikalla matkustamiseen tuli mutka, ja lähtöpaikaksi valikoitui Tikkurila, jouduin tähän taas. Näihin keloihin. Kun on odotettava asemalla 40 minuuttia, jouduin pyyhkäistyksi yhtäkkiä taas muihin mietteisiin. Koko keho reagoi siihen. Menin nyrkkiin.

File 10.6.2016 17.39.21.jpeg

Pelkään törmääväni äitiin. Pelkään yhtäkkiä astuvani hänen tielleen. Istuvani hänen viereensä. Olevani jumissa siinä. Pelkään, että luhistun. Että käyn itkemään. Että hän huutaa minulle. Pelkään kummalla, itselleni epätyypillisellä tavalla. Pelkään lapsen tunnerekisterillä, koska niin me teemme näissä hetkissä. Inhoan sitä.

Koettakaa ymmärtää. Kosteikkojen lapset eivät pidä yllätyksistä. Moni meistä on niin kylvetetty pelottavilla, uhkaavilla, arvaamattomilla tai muuten kivuliailla yllätyksillä jo lapsuudessaan, ettei oikein osaa suhtautua ensimmäiseenkään odottamattomaan tapahtumaan aikuisenakaan. Moni meistä harjoittelee peilin edessä sitä, miltä erilaiset tunteet näyttävät ilmeinä, jos sattuisi jokin erityinen tilanne vastaan. Näin yllätyn! Nyt ilahduin! Meistä moni on  niin kertakaikkisen harjaantumattomia tunnistamaan tunteitaan. Valmistaudumme reagoimaan oikein, nähkääs,  kun tarve vaatii. Näyttämään normaaleilta. Eikö olekin outoa? Moni kirjoittaa helpoimmankin puhelinkeskustelun vuorosanat etukäteen valmiiksi, ja silti sydän hakkaa soittaessa. Me haluamme olla valmistautuneita. Tuttujenkin kanssa usein. Nämä ovat niitä, mitä ei tee mieli muille puhella. Kuulostavat niin typeriltä. Lapsellisilta. Riisuvat meidät, muussa elämässämme ihan pätevät, liian ihmismäisiksi ihmisiksi kenties. Minä sanon sen täällä, koska tiedän, etten ole yksin.

Ymmärtäkää sekin, että nämä jutut eivät helposti näy. Koska me valmistaudumme. Me valmistaudumme niin helvetin hyvin, että olemme kohtaamisissamme usein suvereeneja. Mutta emme halua joutua kohdakkain yllätysten kanssa valmistautumatta, emme usein mukaviinkaan tilanteisiin. Saatikka sitten tällaisiin. Me haluamme olla valmiit. Minusta tuntuisi pökerryttävän kamalalta törmätä äitiin sattumalta, koska en osaa valmistautua siihen. En kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan, millaista se olisi. Ja siksi pelkään.

Tiedän tulleeni pitkälle niistä vuosista, kun menneen kokemukset pääsivät ihon alle holtittomasti heittelehtimään. Niistä ajoista, kuin tämän kaltaiset kamalat lapsen olot vielä hallitsivat melkein kaikkea tekemistäni. Nyt ne tulevat vain tässä. Hetkeksi vain, ja sitten helpottaa. Kun astun junaan ja saan kilometrejä väliin, palaan takaisin aikuisiin nahkoihini.

Muutos ei ole tapahtunut itsestään. En olisi pystynyt siihen yksin, ja tämä on tärkeää. Nämä muutokset eivät tapahdu omalla tahtomisella, omin voimin, vaikka me, kaikista ihmisistä juuri me niin luotammekin omavoimaisuuteemme. Siihen tarvittiin intensiivinen kolmen vuoden terapia ja sitten edelleen jatkuva, ehkä lopun ikää jatkuva, viikottainen istuminen vertaistukiryhmässä. Siihen tarvittiin satojen sivujen opiskelemista ja uskallusta kohdata näitä mörköjäni. Ääneen sanomisia. Tätä blogiakin, ja teitä, keskustelevaiset lukijani. Ja tämä osa siitä kaikesta vielä elää. Tämä Tikkurila-reaktio. Tuolla ihon alla. Pätevän, ammattilaisen ja osaavan tyypin ihon alla. Niin kuin elää monen meistä. Kellä missäkin tilanteessa esiin pilkahtava.

Eilisessä Päihdetiedotusseminaarissa todettiin, että Suomessa noin miljoonalla naisella ja noin 700 000 miehellä on ainakin yksi päihdeongelmainen läheinen. Se on valtava joukko ihmisiä, jotka reagoivat niin kuin minä, jossakin heidän kohdassaan. Heidän Tikkurilassaan. Se ajatus pakottaa antamaan armoa niissä tilanteissa, joissa joku ehkä käyttäytyy yllättävällä tavalla. Kiristää poskilihansa tai pingottaa hartiansa. Itkee.

Muistetaanhan se.

 

 

 

Mainokset

16 thoughts on “Kosteusvaurioita: Tikkurila-reaktio

  1. Olipa hyvä kirjoitus! En ole itse alkoholistiperheestä, mutta tunnistan itseni tuosta valmistautumisesta, siitä että on valmis sopeutumaan juuri siihen tilanteeseen joka kotona vallitsee. Ehkä voimakkaat, epästabiilit vanhemmat, joista ei ikinä tiedä millä tuulella he ovat, voivat saada aikaan saman reaktion.

    1. Kiitos Katja! Ja just niin se menee, että monin hyvin eri tavalla toimintahäiriöisissä perheissä kasvaneilla on samankaltaisia mekanismeja vielä täällä aikuisuudessakin.

      1. Komppaan Katjaa. Minäkään en ole alkoholistioerheestä, mutta ne traumat olivat vahvasti ssiirtyneet äitiini ja isööni taas omanlapsuutensa traumat. Ja ne tulee edelleen esiin nuorempien sisaruksien ka ssa jotka ovat kotona. Mutta kun apua ei osata eikä haluta ottaa vadtaan /hakea… 😥 Se tulisuus ja raivo joka seltä aikuisesta puskee pienen lapsenlailla..

  2. Tunnistan täysin tämän. Minä aloin käsittelemään isäni alkoholiongelmaa ja lapsuuden muistoja noin 30v iässä. Nyt, 33-vuotiaana minä todella välillä nautin lapsuuteni maisemissa kulkemisesta. Isään on hyvät välit. Viime talvena itkin isän juomisen takia, isän edessä ensimmäistä kertaa elämässäni, kun hän oli tarttunut pulloon yllättäen… Ehkä se puhdisti ainakin minun mieltäni…. Ja muistoista kertominen parille ystävälle…. Avoimuus… Perheeni kesken, se avoimuus,,, on vasta ottanut ensimmäisen askeleen… Monta vielä eessä…

  3. Kylläpä leimasitkin paikan törkeästi kirjoituksellasi.Ilisit mieluummin kirjoittanut alkoholisteistasi nimellä.Se olisi ollut huomattavasti reilumpaa.

    1. Hei Sirkka. Olen ihan varma, että lukijani ymmärtävät kyllä, että kun Tikkurilan suuralueella on nelisenkymmentätuhatta ihmistä, niin joukkoon mahtuu ihan kaikenlaisia ihmisiä, niin kuin ihan kaikkiin muihinkin asuinpaikkoihin. En usko kenenkään nyt ajattelevan, että Suomen ainut alkoholisti löytyy Tikkurilasta.

  4. Juuri eilen mieheni kanssa ajellessa kohti tuntematonta, mua jännitti. Edessä oli yllätys. 10v hääpäivän pieni ylläri.
    Ajattelin :” inhoan ylläreitä, miten mun pitää reagoida”

    No päätin olla aito ja reagoin aidosti. Aikaan en saanut kuin kiitos ja pusu poskelle.

    Mielelläni järjestän ylläreitä muille. Hyysään ja luon mukavan olon. Mutten sitä itselle osaa ottaa vastaan. Vaivaudun.

    Niin. Se taitaa olla sellanen juttu alkoholistien lapsilla. Tilanteiden ja tapahtumien tasapainottaminen. Hyvän nolon hakemista. Toisten ajatusten tulkintaa ilmeistä ja eleistä.

  5. Kiitos Valotar kommentistasi! Meistä moni on kyllä tosi hankala yllätettävä 🙂 Vaikka tosiaan olisi kyse myönteisistäkin asioista. Ja tuon tunnistan hyvin myös, että enemmän tulee järjesteltyä mulle niitä juttuja. Kaipa tätäkin voi harjoitella!

  6. Ymmärrän täysin tämän Tikkurila-reaktion!!! (btw asun Tikkurilassa) Ja miten hyvä termi….. saan itse Hiekkaharju-reaktion ja Korsossa pelkään vieläkin törmääväni äitiini joka on jo kuollut 😐

    1. Kiitos Susanna! Tuo on kyllä jännä tuo törmäämispelko. Hyvin voisin kuvitella, että mullakin jatkuu vielä sen jälkeenkin, kun äidistä aika jättää.

  7. Itse nuoruuteni Tiksin asemalla hengaillut ja kuollakseni pelännyt isääni törmäämiseen, allekirjoitan täysin tämän blogikirjoituksen. Ei ole helppoa ei pasta eroon kummituksista. Hienoja tekstejä! Hyvät jatkot sinulle! 🙂

  8. Olipas hyvä teksti,ihan samoin itsekin tunsin.Nyt on oma kotiseutuni muuttunut niin paljon,ettei tule edes siellä tuollaista taantumaa. Tietynlaiset humaltuneet ihmiset tosin saattavat saada hälytyskellot rajustikin toisinaan soimaan.Onneksi olen löytänyt sisäisen lapseni suojaksi silloinkin sen aikuisen,vaikkakin keskustelua ensin käydään 😊 Äitiini törmäämistä en enää pelkää,olen tainnut kasvattaa jonkilaisen suojan ja aikuisen siihenkin turvaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s