Kosteusvaurioita: Tuntematon vanhempi

Facebookissa kiersi tagi, joka sai mietteliääksi. Se on tällainen:

Kuinka hyvin tunnette äitinne? Vastaa kysymyksiin ja merkitse äitisi.

1. Hän istuu television ääressä, mitä hän katsoo?
2. Mitä salaatinkastiketta hän yleensä syö?
3. Ruoka, jota hän inhoaa? 
4. Menette viettämään iltaa. Mitä hän juo?
5. Lempimusiikki?
6. Millä lempinimellä hän kutsuu sinua?
7. Mitä hän keräilee?
8. Missä hän vierailee mieluiten?
9. Mikä on hänen lempi aamiaisensa?
10. Mikä on hänen lempi juomansa?
11. Mikä hän ei koskaan pukisi ylleen?
12. Hänen lempi urheilujoukkueensa?
13. Lempieläimensä?
14. Mitä hän voisi tehdä koko päivän?
15. Kuka on hänen lempilapsensa?

Katselin kysymyksiä hetken ja huomasin mahan pohjassa painavan, valuvan möykyn. Tajusin kaksi asiaa samalla hetkellä. Sen,  että en osaisi lainkaan vastata kysymyksiin ja sen, että suurimmalle osalle ihmisistä on ihan normaalia osata vastata niihin, vieläpä melkoisella perusteellisuudella.

Lempikastike? Huh, miten etäiseltä universumilta sellainen maailma tuntuukaan, jossa tällaisia tiedetään!

Tuli suru. Semmoinen tyhjä, kolkkona koliseva fiilis. Kouraisu jostakin vanhasta. En tätä nykyä ajattele asiaa kovinkaan usein, mutta tällaisina hetkinä kyllä: minulla ei ole minkäänlaista tuttuutta äidin kanssa. Olemme vieraat toisillemme. Me olemme olemassa tässä samassa maailmassa, sadan kilsan päässä toisistamme, mutta emme tunne toisiamme.

Äitikään ei osaisi täyttää minusta tuollaista kyselyä. Voisimme molemmat ehkä arvailla, mutta pitäisi mennä todella monien vuosien taakse. Olemme viimeksi asuneet samassa taloudessa ollessani 17-vuotias. Sen jälkeen välit ovat olleet joskus ok, hetkittäin hyvät ja sitten tosi paljon joko huonot, hyvin satunnaiset tai, niin kuin nyt 2,5 vuoden ajan, täysin olemattomat.

Osaisin sanoa jotakin joihinkin noista kysymyksistä lapsuuden vuosien muistoista. On surullista ajatella, ettemme tunne toisiamme aikuisina, erityisesti nyt, kun minä olen sen ikäinen kuin äitini oli silloin, kun minä olin lasteni ikäinen. On surullista, että suhde, jolle ladataan niin paljon odotuksia, josta lauletaan lauluja, kirjoitetaan kirjoja ja lausutaan runoja, onkin olematon.

Tuntuu hurjalta ajatella, että omat välini lapsiini olisivat joskus tällaiset. Toisaalta tiedän, ettei kukaan vanhempi varmasti sellaista toivo ja suunnittelekaan elämäänsä. Voin vain tosi paljon toivoa, ettei niin tapahdu, ja toimia parhain päin sen toteutumiseksi. Haluaisin, että lapseni osaisivat nelikymppisinä kertoa hauskassa kiertokyselyssä, että käytän salaattikastikkeeksi oliiviöljyä ja lempieläimeni on kilpikonna.

Katselen tuohon tagiin vastanneita aikuisia tyttäriä Facebookin feedissä isolla lämmöllä. Pienellä kateudellakin, tietysti, mutta ennen muuta olen hyvilläni heidän puolestaan. Katselen äitejä, jotka painavat peukkua tai lähettävät sydämen. Jotka lempeästi korjaavat kastike- tai juomavalintoja, ja sitten sovitaan tapaamisia. Että on aikuisten kesken lempinimiä ja yhteisiä reissuja. Tuttuutta. Sellaisen äiti-tytär-suhteen täytyy olla tässä elämässä aikamoinen voimavara.

Mainokset

10 thoughts on “Kosteusvaurioita: Tuntematon vanhempi

  1. I feel you 🙂 se on jotain tosi outoa ja kaukaista kun joidenkin äidit kirjoittaa faceen tai joku sanoo äidin olevan tärkein henkilö jne. Niisk. Onnea heille joilla on.

  2. Just näin. Kolkko olo. Mutta me voidaankin tehdä toisin ja rakastaa lapsiamme 1. selvinpäin 2. ehdoitta ja 3. niin että ne tietää ja tuntee sen joka päivä.

  3. Kiitos taas tästä. Samanlaiset ajatukset on itellä melkeinpä. Itse törmäsin kyselyyn kun näin siskojen vastanneen siihen, ja tajusin että itse en osaisi. Oikeastaan ei ole paljoa edes mielenkiintoa tutustua ja oppia vastaamaan, koska ei sillä toisellakaan ole ollut tähän suuntaan. Silti on joku sellainen pieni harmitus. Se sama outo harmitus joka tuntuu sydämessä kun työkaveri sanoo että ”voi ei, taas pitää siivota kun äiti tulee kylään” tai ”voi ei, äiti soitti taas eilen, eikä se meinaa ikinä millään lopettaa puhelua”. Niin, voi ei tosiaan. Joskus salaa toivon että itsellä olisi samanlaisia ongelmia.

  4. Kylläpä (taas) kolahti. Tunnistan niin kipeästi juuri nämä tilanteet ja juuri tuon kolkon surun, samoin ilon toisten puolesta ripauksella kateutta höystettynä. En todellakaan osaisi vastata tuollaisiin kysymyksiin, mutta asian ydin on se, että en edes halua tuntea sitä henkilöä, joka äidistä alkoholismin myötä on tullut. Se henkilö on kamala, myös selvin päin. Ajattelen sen niin, että sitä oikeaa äitiä ei ole enää olemassa (liekö mun elinaikana koskaan ollutkaan, koska äiti on ollut alkoholisti niin kauan kuin muistan) ja jäljellä on vaan tuo tuhoa kylvävä alkoholisti, joka on parempi pitää mahdollisimman etäällä ja etäisenä.

    Olen paljon miettinyt myös tuota voimavara-asiaa, etenkin kun oman lapsen myötä iski iso identiteettikriisi ja samalla oma avioliitto oli kovalla koetuksella. Silloin olisi kipeästi kaivannut sellaista voimavaraa elämäänsä. Samoin aina, kun ystävien kanssa puhutaan ja touhutaan ja äidit ovat ystävien puheissa ja elämässä niin ihanalla tavalla mukana, silloin tulee juuri se ilo toisten puolesta ja samaan aikaan pieni kaihoisa ajatus siitä, että olispa mullakin.

    Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että alkoiko äidin juominen mahdollisesti hänen omasta kriisistään lasten ollessa pieniä ja väsymyksen ollessa tapissa, tarjosiko alkoholi silloin keinon jotenkin selviytyä päivästä toiseen ja sitten se jäi päälle? Hyvin mahdollista. Tästä olisi hirveän mielenkiintoista keskustella äidin kanssa, jos voisi.

    Kiitos näistä teksteistä, osaat niin käsittämättömän osuvasti kuvata näitä alkoholistin aikuisen lapsen tuntemuksia! Kirjan julkaisua odotellessa!

  5. Moi! Minäkin huomasin Facessa saman ja tuli aika surullinen olo. Äitini ei ole alkoholisti, vaan isäni, mutta silti äiti on aina ollut hyvin etäinen, en tunne häntä juuri ollenkaan ja jollain tavalla tuli nolo fiilis noita kysymyksiä lukiessa, ”pitäisikö minun tietää nämä..”.
    Joskus joku oli jakanut Facebookissa kirjoituksesi Pakko saada draamaa, ja sehän kolahti. Aloin vuosi sitten käsittelemään isäni alkoholismia ja olen alkanut myös lukemaan henkisen hyvinvoinnin kirjoja ja nyt odotan kirjasi ilmestymistä ❤
    -Marika

    1. Moi Marika! Onpa kiva kuulla, että olet päässyt käsittelemään menneitä! Ja tosi kiva myös, että odotat kirjaa ❤ Ovat kyllä haikeita ja surullisia nämä vanhempimietteet, kun ovat niin etäisiksi monille meistä jääneet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s