Miten juomisesta halutaan mediassa puhua?

”Olisitko ystävällinen, etkä käyttäisi tarinani kohdalla sanoja alkoholisti, alkoholistiperhe tai alkoholistin lapsi, viina ja ryyppääminen.”, Olen sanonut näin nyt kesän aikana parikymmentä kertaa, ihan jokaisen Kosteusvaurioita-kirjan tiimoilta tehdyn haastattelun yhteydessä. Toivettani on myös erittäin hyvin noudatettu. Silloin, kun joku näistä on kuitenkin uinut valmiiseen tekstiin, olen korjauskierroksella pyytänyt sen pois, ja siinä onnistunutkin. Toimittajan parikymmenvuotisesta kokemuksestani on merkittävästi hyötyä näissä tilanteissa.

Kirjani kertoo liikajuomisesta. Miksi sitten pyydän tuollaista karsintaa? Siksi, että kaipaamme mielestäni kipeästi laveampaa otetta, arkisempaa katsantoa ja asiallisempaa termistöä alkoholinkäyttöä koskeviin keskusteluihin. Tapamme puhua ongelmallisesta alkoholinkäytöstä on niin pirun kärjistynyt. On raflaavampaa mennä peräseinään. Miettiä viinaa ikenet mustana kiskoneita vanhempia riehumassa deliriumeissaan kauhua kylväen – ja kyllä meillä sitäkin juomista on. Kaikkein rajuimmilla tarinoilla saa helpoiten huomiota, mutta se tulee salakavalalla hintalapulla. Se näkyy kirjaani varten saapuneissa lukemattomissa kirjeissä, jotka alkoivat kaikki samalla tavalla: ”en tiedä onko tämä tarinani tarpeeksi kamala.” Ja aina oli.

En vähättele hetkeäkään niiden lasten ja aikuisten lasten surua ja kipua, jotka ovat todistaneet juuri sitä äärimmäistä juomista kotonaan. Siihen on myös ehdottomasti voitava puuttua. Samalla meillä kuitenkin on ehdottomasti suurempi enemmistö paljon vähemmän raflaavasti juovia vanhempia. Sellaisia, joilla ei ole alkoholismidiagnooseja ja jotka eivät vedä juuri sitä viinaa, vaan vaikkapa esimerkiksi joitakin yleisesti hienoina pidettyjä miedompia laatujuomia, mutta reippaanlaisesti. Tai vaikka ihan arkitavallista olutta ja lonkeroa lähikaupasta. Myös heidän lapsensa voivat huonosti, mutta tarinat eivät ylitä lööppikynnystä, jos ei tule riittävästi verta ja suolenpätkiä.

Jos jaksamme kiinnostua ainoastaan kauheimmista tarinoista ja äärimmäisimmistä tilanteista, vesitämme samalla lapsilta ja muilta läheisiltä mahdollisuuden ilmaista pahaa oloaan tilanteissa, jotka ovat vähemmän äärimmäisiä ja silti todella kuormittavia. Niin ikään rakennamme sellaisia vastakkainasetteluita, joiden turvin meidän ei tarvitse tarkastella omaa alkoholinkäyttöämme, jos se ei yllä niihin apokalyptisiin äärikuvastoihin. Puhumme rivien väleihin hyväksyttävämmäksi sitä arkipäiviin uivaa jatkuvaa lipittelyä, joka ei johda hirmutekoihin.

Kosteusvaurioita-kirjassa en käytä kertaakaan näitä alun ääritermejä, enkä käytä niitä haastatteluissakaan, mutta silti ne olisivat sellaisina näkyvissä melkein jokaisessa kirjoitetussa artikkelissa, jos asiasta ei ensin käytäisi tuota suoraa keskustelua. Olemme tosi tottuneita siihen tapaan puhua. Puhuin itsekin aiheesta ravistelevammin äänenpainoin vielä muutama vuosi sitten, mutta olen sittemmin oppinut aiheesta valtavasti, ja yritän nyt kiinnittää asiaan median huomiota yleisemminkin. Nykyisin ajattelen nimittäin, että juuri tämä stereotyypittely ja kärjistely on iso hankaluus meikäläisissä alkoholikeskusteluissa.

Isolla ilolla seuraan nyt, miten muunkinlainen keskustelu alkaa vähitellen olla mahdollista. Pidetään siitä ihan kunnolla kiinni, ja tehdään siitä se normaali. Uskallan väittää, että sillä on valtava merkitys myös häpeän haalentamisessa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s